torstai 30. marraskuuta 2017

Robotin nälkä

Robotti lääkitsee nälkiintynyttä sieluaan.
Se lihottaa tuhoutunutta mieltään raunioilla.
Robotti kerää keskityösleirien sirut, se poimii
Gulag-leirien tuhkan, se nappaa suursikaloiden jätteet,
se korjaa tehtaiden kuonan.
On onni että robotit vievät työt.
Ja robotit vievät tytöt.
Tytöt vievät robotit,
koska robotit ovat sukupuolettomia, mutta
niillä on siitin.

tiistai 28. marraskuuta 2017

Praeterea censeo Carthaginem esse delendam

Pietarissa
demokratian perhonen on painettu amiraliteetin neulaan.
Olla käyttämättä kyynärpäitä on jo kulttuurikritiikkiä.
Feuer frei!
Sinun aviomiehesi ei tunne minua, vaikka minä rakastelen sinua.

Ja kiskot liikkuu sisään ulos, Obilta Volgalle Pariisiin.
Ulos ikkunasta ei näy muuta kuin ulos ikkunasta. Nationalismi ja internationalismi.
Yhteiskunnallinen tilanne. Poliisi on yksityistetty.
Katsokaa Ruotsia, Tanskaa, Saksaa, Hollantia, Belgiaa, legotaloja, peltoja, tilkkutäkkiä
ja tyynyä auringossa, lasiruutuja, terästä, tiiliä jotka televisio maalaa valkoiseksi.
Onko Eurooppaa muka olemassa? Kaiken tämän voi ohjustulella tasoittaa,
ja silti tuntee nenässään hattaroiden aromin, lempisarjan tunnusmusiikki kaikuu.

On mentävä Aasiaan. Euroopan onnettomuuden vuosi 1242. Batu keskeytti hyökkäyksensä.
Kaikkien aistien jatkuva sekasorto, futurismin ja etnisyyden kohina, pankkiholvien koliseva tyhjyys,
tilien nollaus ennen lähtöä, liekit jotka lyövät yli maanosan, uusi rakkaus voittaa esteet.
Minä pelkään huomista päivää. Praeterea censeo Carthaginem esse delendam.

Maailma menee helvettiin

Maailma menee helvettiin


En ryhtynyt kinky-insinöörin primäärirakastajaksi,
en Skattan leidin vakipanoksi, en seurustellut,
inhoan kommareita melkein yhtä paljon kuin kapitalisti-paskoja,
maailma menee helvettiin, ei pamahtaen vaan kitisten.


En ryhtynyt pörssiklubin sihteeriksi,
en Elinkeinoelämän valtuuskunnan syöttilääksi, en tehnyt korruptiota,
inhoan politiikkaa melkein yhtä paljon kuin bisnestä,
maailma menee helvettiin, ei pamahtaen vaan kitisten.


En ryhtynyt tappajaksi, en kennelklubin varainhoitajaksi,
en heteroksi, en homoksi, en nahjustellut,
maailma menee helvettiin,
ei pamahtaen, vaan kitisten.


En ryhtynyt setelinpainajaksi, en rock-tähdeksi,
en asekauppiaaksi tai tupakkatehtaan juoksupojaksi, en pääministeriksi,
maailma menee helvettiin,
ei pamahtaen, vaan kitisten.


En ryhtynyt jumalaksi, en allahiksi,
en syöttänyt ideologiaa kehitysvammaisille, en uskonut mitään,
maailma menee helvettiin,
ei pamahtaen, vaan kitisten.




Tulevaisuudessa ei ole arkipäiviä


Robotti on ensirakastaja, kuvainraastaja, rengastaja, rahastaja.
Nykyään ei voi luottaa parisuhteen kestävyyteen.
Robotti on ohjastaja, metallinpaljastaja, itsensäpaljastaja, marjastaja.
Seurustelet, hän merkitsee sinulle toista mutta omaa. Peiliä niin somaa. Luotat häneen.
Ja yhtäkkiä hän jättää sinut. Katoaa kuvasta. Jäät yksin.
Ei karhu vienyt häntä, ei susi, ei häntä vienyt krokotiili, ei hai, vaikka hän on tuoretta lihaa.
Ei hän ole kuollut.
Hän vain lähti pois, päätti jatkaa elämäänsä muualla. Ihminen toisten ihmisten kanssa.
Onneksi tulevaisuudessa jätetty ihmisparka voi ostaa kaupasta robotin kumppanikseen.
Tulevaisuudessa ihmiset seurustelevat robotin kanssa, robotit elävät ihmisen kanssa.
Robottikin voi lakata toimimasta. Mutta sen voi korjata
tai ostaa tilalle miukeamman, tiukeamman, hehkeämmän, himottavan robotin,
jonka kanssa seksi on vielä parempaa.
Mainokset viitoittavat tietä tulevaisuuteen.

torstai 12. lokakuuta 2017

Pitäisikö Lenininpuisto nimetä uudelleen? Kenties Maiju Lassilan mukaan?

Perussuomalaisesta puolueesta (PS) oudon kierosti kesällä eronnut Sininen tulevaisuus, nyttemmin Siniseksi puolueeksi ( saks. Das blaue party/ ven. Golubaja partija) supistunut ryhmä on tehnyt aloitteen Helsingin kaupunginvaltuustossa. Tai tarkemmin ryhmän kaksi edustajaa. ”Sampo Terho ja Jussi Niinistö kävivät Lenininpuiston kimppuun” otsikoi Helsingin Sanomat 12.10. juttunsa aiheesta. Eikä vielä mitään, parivaljakko haluaa nimetä puiston uudelleen ”Ukko-Pekan” mukaan.
Huomion keskittämistä täten Alppilassa värjöttelevään puistopahaseen voisi pitää surkuhupaisana, ellei se heijastaisi ajan henkeä. Ennen kuin jatketaan siihen, olisiko puiston nimen vaihdossa sittenkin järkeä, hengähdetään. Siis hetkinen, kuka ihmeen Ukko-Pekka?
Per Evind Svinhufvud tietenkin. No, kuka hitto hän sitten on? Niin, Svinhufvud ei tosiaan ollut vain Suomen ensimmäinen valtionhoitaja ja kolmas presidentti, kuten siniset persut asian ilmaisevat, vaan myös vuoden 1918 saksalaissuuntauksen johtajia, ”Suomen saksalainen kuningas”-hankkeen puuhamies ja melko autoritaarinen nationalisti, jonka asetus joulukuussa 1918 vapautti rikosoikeudellisesta vastuusta kaikki sisällissodan tai sen jälkiselvittelyjen aikana laittomiin teloituksiin ja muihin sotarikoksiin osallistuneet valkoiset. Suomalaisten fasistien kapinoidessa Mäntsälässä keväällä 1932 Svinhufvud piti kuuluisan radiopuheensa, joka sai nahkapäät rauhoittumaan ja keskittymään siitä lähtien pääasiassa keskinäiseen äkseeraukseen. Ukko-Pekan oma poika oli tiettävästi kapinallisten joukossa. Jatko-sodan aikana Svinhufvud tuki suur-Suomi aatetta.
En nyt puutu siihen onko kyseessä kokoomuksen kosiskelu, sillä seisoihan Svinhufvud juuri kyseisen puolueen riveissä. Voi olla, että näemme pian sinisten – tai ainakin sen torpedojen – sulautuvan kokoomukseen. Tärkeämpi kysymys on se, etteivät esitetyt perusteet Lenininpuiston nimen vaihtamiseksi sinänsä ole vääriä, niin ärsyttävää kuin onkin, että siniset ne esittävät, vaikka eivät he tietenkään ole perusteita itse ajatelleet. Jokainen historiaa syvällisemmin tunteva tietää, että Lenin oli väkivaltainen bolševikkipomo ja jollei hirmuhallitsija niin vähintään hyvin autoritaarinen johtaja, joka hyväksyi pöyristyttävän laajan sortopolitiikan ja puhdistukset.
On toki toinen kysymys täytyykö historiallisten paikkojen nimiä ylipäänsä muuttaa. Eikö Leninin nimen esiintymiselle Helsingissä ole historiallisia perusteita, oli miten tahansa, hänellä kun oli tietty vaikutus Suomen itsenäistymisessä, olivat motiivit mitkä tahansa ja niin pois päin. Tai jos historiallisten nimien muuttamisen linjalle lähdetään, niin onko se loputon suo? Eikö meillä ole muitakin kyseenalaisten henkilöiden, kuten vaikka tunnettujen rasistien mukaan nimettyjä paikkoja ja miksei näitä voisi myös nimetä uudestaan? Tulisiko esimerkiksi poistaa Lauri ”Tahko” Pihkalan patsas olympiastadionin läheltä sillä perusteella, että Pihkala osallistui sisällissodan 1918 aikana sotarikoksiin ja ”roturealisti” oli oikeuttamassa myös valkoisen armeijan punavankeihin kohdistamia mielivaltaisia teloituksia? Ja entä Mannerheimin patsas – onko marskikaan puhdas pulmunen?
Kuinka vain niin tietyt perusteet Lenininpuiston nimen muuttamiselle joka tapauksessa löytyy. Ei meillä ole Mussolininpuistoakaan, vaikka fasismi olikin sotien välisessä Suomessa yllättävän suosittu ideologia. Toisaalta ei siihen kai mitään lakia ole, etteikö diktaattoreita ja kansanmurhaajia saisi muistaa. Joka tapauksessa se on parempaa kuin unohtaminen.
Esitän kuitenkin vastaehdotuksen, sillä Ukko-Pekan puisto on täysin naurettava ehdotus. Millä nimellä Lenininpuistoa sitten pitäisi kutsua? Kenties Stalininpuistoksi? No, ei nyt sentään. Ollaan nyt kotimaisten kesken saunassa. Edvard Gyllinginpuisto olisi sekin ehkä vähän yliampuvaa, vaikka Gyllingiä voisikin Suomessa muistaa enemmän. Kenties puiston voisi nimetä naisen mukaan – vaikka Miina Sillanpään puistoksi?
Osuvin uusi nimi olisi kuitenkin – ei Algot Untolan – vaan Maiju Lassilan puisto.
Tämä eittämättä 1900-luvun alun suomalaisista kirjailijoista monipuolisin, kokeellisin ja tuotteliain toimi sisällissodan aikana Työmies-lehden päätoimittajana. Kirjoituksissaan pisteliäs kynä kehotti molempia osapuolia välttämään laittomia teloituksia ja terroria. Saksalaisten vallatessa Helsingin Lassila ei lähtenyt pakoon, koska ei katsonut tehneensä mitään väärää. Kuinkas sitten kävikään?
Kirjailijan laitonta teloitusta 21. toukokuuta 1918 saapui seuraamaan melko sekalainen seurakunta. Kustantajat kohtelevat toisinaan kirjailijoitaan epäreilusti, mutta harva tulee tarkkailemaan kirjailijan teloitusta. Lassilan kohdalla läsnä oli hänen kustantajansa Eino Railo. Lisäksi kirjailijat Kyösti Wilkuna, Toivo Tarvas ja Toivo T. Kaila saapuivat todistamaan kollegansa ja kilpailijansa listimistä. Tiettävästi saattovartiosotilaiden joukossa oli myös tuleva dadaistirunoilija Gunnar Björling. Niin innokkaita saattajat olivat, etteivät malttaneet odottaa saapumista ampumapaikalle Suomenlinnaan. Lassila heitettiin kesken matkaa veneestä ja varmuudeksi vielä kuula perään. Onnettoman kirjailijan ruumis kipattiin Santahaminan joukkohautaan, jonka päälle Suomen armeija sittemmin rakensi sikalan.
Ei, ei ja kolme kertaa kielto! Ei Ukko-Pekan turpeaa naamaa, eikä Leninin kaljua, vaan Maiju Lassilan puisto.


Ville Ropponen


sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Jyväskylän chainsaw-nostalgia-aaltoja

Kun ihminen täyttää 40 vuotta, hänen sanotaan alkavan tuntea nostalgiaa nuoruuden kultaisiin tai vähemmän kultaisiin vuosiin.

Palaa mieleen vuodet Jyväskylän yliopistossa 1990-luvun lopussa.

Kuokkalan kämppikseni Pasi oli wannabe-elokuva-ohjaaja. Hän etsi rahoitusta itse kirjoittamalleen filmille. Se olisi kertonut miehestä, joka kiihottui epätoivoisesti naisten kuukausiverestä. Mies olisi vaaninut Jyväskylän kaduilla ja yrittänyt vetää tamponin pois otollisten naisten sisältä (en tiedä miten se housujen läpi olisi onnistunut).

Pasi oli vakuuttunut, että elokuva tulisi paitsi ”rikkomaan tabuja” myös olemaan taiteellinen ja kaupallinen menestys, jos hän vain löytäisi rahoituksen.

Kauppakadun asunnon kämppikseni Kirill ei ollut juuri pahempi. Hän opiskeli taloustiedettä ja sosiologiaa, teki kandidaatin työtään ”panomiehen identiteetistä”, käytti opintolainaansa pelaamiseen pörssissä, kuten hänen liikemiesveljensä oli neuvonut, nukkui krapula-aamuinaan kylmänaamio kasvoilla ja kertoi käyttävänsä sekä nukahtamis- että heräämislääkkeitä.

Ummikkosuomalainen Kirill oli saanut nimensä siksi, että hänen vanhempansa fanittivat Kirkaa.

Kerran tullessani tyttöystäväni Jannan kanssa kämpille Kirill oli keittiössä ja veti housunsa alas. Hän halusi näyttää reisiensä mustelmia. Hän oli ollut Kortepohjassa avantosaunassa. Suomenruotsalaiset olivat piesseet hänet saunassa. Kirill oli soittanut poliisit ja mennyt avantoon odottamaan virkavaltaa. Jostain syystä koppalakit olivatkin lyöneet häntä.

Myöhemmin Kirill tuli tunnetuksi Jyväskylässä järjestämällä ja maksamalla Ilokivessä opiskelijabileitä, joissa jaettiin ilmaiseksi kosmetiikkaa naisille ja miehille savukkeita, kärpässieniä tms.

Olin vaihtanut hieman aiemmin tyttöystävää. Vaihdoin Satun Jannaan. Tai oikeammin Satu lemppasi minut. Hän alkoi hengata erään pizzerianomistajan kanssa, jolla oli sekä japanilaisia, saksalaisia että turkkilaisia juuria. Sittemmin mies häipyi Saksaan ja oli kuulemma nähty siellä vaimon ja ison lapsikatraan kanssa. Hänellä väitettiin olevan jotain tekemistä Lockerbien lentokone-iskun 1988 kanssa, mutta se nyt varmaan oli pelkkää puhetta.

Janna oli paljon rajumpi mimmi. Hän oli alunperin erään kaverini, Esan tyttöystävä. Kun heillä meni huonosti, rakastuin Jannaan, ja vanhanaikaisesti siinä kävi. Janna oli kokenut liftaaja, Inarin saamelaisalueen koulutuskeskuksessa opiskellut sekoilija ja entinen strippari, joka osasi vittuilla miehille.

Satusta jäin kaipaamaan oikeastaan vain hänen suloisia muotojaan. Hänellä oli aivan upea pylly, ja häntä oli mahtavaa panna takaapäin.

Jannan kanssa olimme hengailevinamme Jyväskylän sadomaso-piireissä, teetimme oikein nahkasepällä käsiraudat, vaikka emme tosin kokeilleet niitä kuin pari kertaa.

Tuttavapariskuntamme Leena ja Sami asuivat kämpässä, jonka seinät oli koristettu isoilla veitsillä ja kirveillä; katsoimme yhdessä Teksasin moottorisahamurhaajat -elokuvan, ja Sami esitelmöi sen fetisistisestä seksuaalisuudesta.

Kuokkalassa samassa pihassa asui Ari, toipuva skitsofreenikko, entinen opiskelija, ohjelmoija, päihdetyyppi ja algerialainen nainen suomalaisen miehen nahoissa.

Hengailimme Jyväskylän baareissa. Arilla oli tapana pummia ihmisiltä rahaa, ja jos nämä eivät antaneet, heittää heille viisi markkaa, jotta ”sunkaan, hei, ei tarvi olla ihan auki”. Tämän toiminnan hän väitti olevan käytännön anarkismia.

Mörssärin tiistai-illoissa emme uskaltaneet käydä. Tämä baari oli tunnettu happy our-hetkistään viikonpäivinä ja siitä, että Matti Nykänen riehui siellä ja paiskoi ihmisiä turpaan. Sittemmin tulin tuntemaan useita jyväskyläläisiä naisia, joita Nykänen oli kosinut.

Kuokkalan kämppikseni Pasi taas vannoi vanhana karatekana lyöneensä Nykästä turpaan ja jos se oli totta niin se oli Nykäselle aivan oikein.

Mörssäriin menin Petterin kanssa. Hän asui kulmilla, opiskeli hungarologiaa, palvoi Pentti Saarikoskea, haisi hieltä ja uhosi naisjutuillaan. Satuakin hän sittemmin kovasti vonkasi, eikä ilmeisesti vailla menestystä.

Myöhemmin Petteri teki väitöskirjan hungarologian aiheesta, lopetti akateemisen uran, meni töihin Keravan nuorisovankilaan, jossa pidetään myös aseistakieltäytyjiä, ja sitä tietä Helsingin alkoholistien päihdehuoltoon. Nykyään hän tekee uraa jossain ministeriössä.

Eräässä vaiheessa käväisin vaikuttamassa Jyväskylän SOS-teatterissa, josta kehkeytyi hieman myöhemmin yhteiskunnallisia näytelmiä esittävä teatteri Poleemi. Kirjoitin teatterille yhden lyhyen näytelmänkin, jota ei tosin koskaan esitetty.

Mukana teatterissa oli silloin myös eräs Jussi, aseistakieltäytyjä, joka pakeni sittemmin Belgiaan ja haki sieltä poliittista turvapaikkaa, koska Suomessa aseistakieltäytyjät pakotettiin vankeuteen ja siviilipalvelussa kävijät liian pitkään, rangaistusluonteiseen palvelusaikaan verrattuna asevelvollisiin. En ole varma saiko Jussi turvapaikan, mutta Belgiaan hän silti jäi.

Erityisesti mieleen on jäänyt nainen nimeltä Vappu Kopra.

”Ystäväni sanovat, että olen stalinisti. En lue kirjoja jotka oli kielletty Neuvostoliitossa”, hän esitteli itsensä.

Myöhemmin hän on käsittääkseni tehnyt uraa kuorma-autonkuljettajana Pohjanmaalla.

Siinä on nostalgiaa kyllikseen.

* Varmuuden vuoksi sanottakoon, että ihmisten nimet jutussa on muutettu. Tai sitten niitä ei ole muutettu. Saattahan olla, että kirjoittaja valehtelee.

lauantai 16. syyskuuta 2017

Suuren idän essee on ilmestynyt

Tuore nonfiktioteokseni Suuren idän essee on ilmestynyt.




Lainaus kustantajan sivuilta:

"Ville Ropposen Suuren idän essee on villisti kieppuva nojatuolimatka ajassa ja tilassa halki entisen Neuvostoliiton. Liikkeessä Tallinnasta Almatyyn ja Siperiasta Kaukasiaan Ropponen ruotii kirjallisuutta ja aatehistoriaa, elokuvaa ja nykyhetken ideologioita. Kirjassa selviävät suomalaisten suhde itänaapuriin, Aral-järven kohtalo, se kuka on Kazakstanin isoin ihminen ja tuhannet muut asiat. Teosta lukemalla selviävät myös nyky-Venäjän aatekiemurat.

Nonfiktio-teoksen kokeellinen rakenne heijastelee suuren ja mahtavan monihaaraisuutta. Ropponen sekoittaa teoksessa faktaa ja fiktiota, tunnustuksellisuutta ja houreita, kirjallisuusanalyysia, matkakertomusta ja haastattelua. Reportaasi yhtyy runouteen ja dialogi faktapohjaiseen epiikkaan. Ropposen nonfiktioteoksen jälkeen suomalainen esseistiikka ei enää ole ennallaan".

Teosta voi tilata tämän linkin takaa: http://www.savukeidas.com/tuote/ville-ropponen-suuren-idan-essee/

Siirtymäkauden syvämietteistä tulevaisuuteen

Ville Ropponen

Vladimir Jermakov: Tolstoin varjo. Ahdistuksen ja toivon esseet.
Suomennos ja esipuhe Marja-Leena Mikkola.
Idiootti. 152 s.

Esseitä voi kirjoittaa monella tavalla hyvin. Loistavan esseen ominaisuuksiin kuuluu usein keveys, tiiviys, iskevyys sekä ajatuksen vapaa siirtymä konkreettisen ja abstraktin, yksityisen ja yleisen välillä. Näitä ominaisuuksia riittää Vladimir Jermakovin (s. 1949) esseekokoelmassa Tolstoin varjo. Jermakov kirjoittaa mestarillisesti venäläisen kulttuurin syväjuonteista ja tilanteesta juuri nyt. Tämä on ehkä kiinnostavinta esseistiikkaa, mitä Venäjältä on tullut vuosikausiin.

Jermakovin polttopisteessä on Neuvostoliiton ja uuden Venäjän välinen siirtymäkausi. Ja onko tuo siirtymäkausi edes päättynyt? Esseet on kirjoitettu vuosina 2001-2015. Usein niissä pureudutaan venäläisyyden tilaan jonkin siirtymäkautena tärkeän kirjailijan kautta. Jermakov pohtii kadotettua metafysiikkaa, Venäjän historian tarkoitusta ja kansallista ideaa sekä kirjailijan erityisroolia venäläisessä kulttuurissa.

Harvakseen julkaiseva Jermakov on saanut Maksim Gorkin palkinnon vuonna 2011. Aiemmin häntä ei ole suomennettu.

Jermakovin esseistä väreilee ajattelu. Ne on ajateltu selkeästi. Ja silti ne eivät tyhjene yhdellä lukukerralla. Kiitos kuuluu myös Marja-Leena Mikkolan hienolle suomennokselle. Onneksi meillä on hänenkaltaisiaan venäläisen kulttuurin syvätuntijoita. Mikkolan esipuhe johdattaa Jermakovin ajatteluun, jonka avainkäsitteitä ovat metafysiikka ja venäläisen kulttuurin vanhat vastinparit slavofiilisyys ja länsimielinen zapadnikkilaisuus. Jermakovin mukaan näitä vastaavat nykyään konservatiivisuus ja liberaalisuus. Vastakohtia ei silti tule käsittää yksioikoisesti. Jermakov tuntuu asemoituvan niiden välille.

Kokoelman nimiessee kohdistaa polttopisteen Tolstoin metafysiikkaan. Inhimillinen tietoisuus on arvoitus, ja tällä arvoituksella on metafyysinen luonne. Ellei tätä käsitä, ei voi tunnustaa ihmiseen sisältyvää moraalista lakia. Ja moraali on nyt Venäjällä erityisen tärkeää maan eettisen perustan liikkuessa. Esseissä kaikuvat Venäjän älymystön perinteiset kysymyksenajattelut, humanismi, joka säilyi läpi neuvostoajan undergroundissa tai ”sisäisessä emigraatiossa”.

Jermakov kritisoi kulutusyhteiskuntaa ja teknosfääriä, joista on tullut itseisarvoja läntisen teollisen sivilisaation kehitykselle. Konsumerismin, hedonismin ja materialismin voittaminen vaatii henkistä lujuutta. Ekologisen kriisin selättäminen tarvitsee tietoisuuden muuttumista. ”Välineellisen järjen kritiikissään” Jermakov tuntuu soveltavan romantiikan paradigmaa Samantyyppisiä pohdintoja on esittänyt Vladimir Sorokin. ”Meillä on epäilemättä kosmiset päämäärät sen sijaan, että ideana olisi mukavuus ja uusintaminen. Emme ole ’lihasta tehtyjä koneita’”, Sorokin on kirjoittanut.

Jermakovin esseet ovat tavallaan hyvin venäläisiä. Niissä tuntuu myös mannermaisen filosofisen idealistisen esseistiikan vaikutus. Suomalainen essee taas tuntuu saaneen enemmän vaikutteita anglosaksisesta empiristisestä perinteestä.

Jermakov vetelee suvereenisti laajoja aatehistoriallisia ja semanttisia kaaria. Hän käyttelee käsitteitä kuin eläviä olentoja. Abstraktimpien tekstien vastapainona ovat lihallisemmat esseet Vysotskista, Okudžavasta, Brodskysta ja Strugatskyn veljeksistä. Näitä kirjailijoita Jermakov tarkastelee vastarinnan ja vaihtoehdon ääninä neuvostotodellisuudessa, mutta myös vasten sivilisaatiokriittisiä kysymyksiä.

Muodon tasolla kokoelman paras teksti on essee Sergei Dovlatovista. Jermakovin käsittelyssä Dovlatov on aatteeton toisinajattelija. Proosassaan Dovlatov yhdistää venäläisen kirjallisuuden arkkityyppejä ja kuvaa suuren pienen neuvostoihmisen siirtymistä yhdestä aikakaudesta toiseen.

Useassa esseessä Jermakov ruotii ”Venäjän ideaa”, jota valtavassa maassa on toistuvasti etsitty. Harvoin olen lukenut näin oivaltavaa pohdintaa aiheesta. Jermakov määrittelee Venäjän ”idiokratiaksi”, valta oikeutetaan aina jollain suurella idealla. Maksimalistista venäläistä luonnetta ajaa eteenpäin idean asettama sisäinen ja ulkoinen pakko. Viimeksi vallankumouksellinen sosialismi lähti johdattamaan Venäjää uuteen Jerusalemiin, mutta päättyi Andrei Platonovin Tševenguriin. Jermakov myös ruoskii armotta ”venäläisyyden jatkuvaa identiteettikriisiä”. Pystyykö Venäjä ensimmäistä kertaa tulemaan maaksi, joka kunnioittaa itseään kantamatta huolta kunnioittavatko sitä muut, hän kysyy. Jermakov palaa monta siihen, ettei muu maailma halua kuulla ”Venäjän erikoislaadusta”.

Platonovin Jermakov määrittelee oivaltavasti kirjailijaksi, joka ikään kuin häivytti yksityisen ja omaksui yhteisen tietoisuuden. Jermakovin tulkinnassa Platonovista muovautuu tavallaan kommunismin filosofi ja teologi, joka teoksissaan ilmaisi vallankumousutopian metafysiikkaa.
Kokoelman päättävässä esseessä Jermakov analysoi meillä lähes tuntemattoman Olga Sedakovan lyriikan ulottuvuuksia. Samalla hän määrittelee myös käsityksensä intellektuellin roolista yhteiskunnassa. Jermakov on samaa 1970-lukulaisten sukupolvea kuin Sedakova. Hän pohtii 1970-luvun henkistä ilmapiiriä, jolloin ”vapauden laboratorio ei ollut underground vaan yliopisto”.

Jermakovin taiteilija-ihanne on eräänlainen tutkijatyyppi: kulttuuriskandaaleista ja päivänpolttavasta hälinästä erillään pysyvä omalakinen ajattelija. Esseisti asuukin Venäjän sydänmailla, Orjolissa, poissa keskuksista.

Niinhän se on: matkalla lähikauppaan voi nähdä koko maailman, jos vain osaa katsoa.

Kritiikki on julkaistu Särö-lehden numerossa 31-32.


Robotin nälkä

Robotti lääkitsee nälkiintynyttä sieluaan. Se lihottaa tuhoutunutta mieltään raunioilla. Robotti kerää keskityösleirien sirut, se poi...