perjantai 30. huhtikuuta 2010

Eurooppa ja Aasia limittyvät Tatarstanissa

Tatarstanin läpi on päristellyt Euraasian historia: bolgaarit, mongolit ja venäläiset kasakat. Nykypäivän Tatarstan on viljanviljely- ja öljynporausaluetta, jota täplittävät teollisuuskaupungit ja historian hampaanjäljet.

Venäläisten ja tataarien yhteisessä tiessä piisaa kimurantteja käänteitä. Monet venäläisinä pidetyt kuuluisuudetkin ovat tataareja, kuten laulaja Vladimir Vysotski ja balettitanssija Rudolf Nurejev.

Ensimmäinen suomenkielinen matkakirja Volgan mutkan maasta, Antti Kauppisen Sankarimatkailijan Tatarstan, esittelee perustietojen lisäksi 15 matkakohdetta arkisen ironiseen tyyliin. ”Ei sinänsä mikään varsinainen matkakohde”, todetaan esimerkiksi Mendelevskistä. Kohteita luonnehditaan usein vain parilla lauseella ja sitten listataan faktoja. Kirjasta puuttuu johdatus aiheeseen, alkusanatkin ovat lyhykäiset.

Valtaosa Tatarstanista on perusturistille vaikeaa lähestyä, mutta ilman asennetta ei itään parane reissata. Venäjän taitokaan ei ole pahitteeksi.

Pääkaupunki Kazanista löytyy niin vanha kreml kuin moskeijoita ja kirkkoja.Tataarien maltillinen islam on tärkeä osa identiteettiä. Venäläiset valloittivat Kazanin kaanikunnan 1552. Kazanin yliopisto nousi 1800-luvulla yhä jatkuvaan kokoistukseen.

Aiemmin Brežnevin nimellä kulkenut Naberežnye Tšelny muistuttaa pysähtyneisyyden ajasta. Kaupunki on tunnettu tehtaidensa Kamaz-merkkisestä sotilaskuorma-autosta. ”Ehdottomasti rumin kaupunki, jossa olen ikinä käynyt”, Kauppinen murjaisee.

Löytyy Tatarstanista viehkojakin kaupunkeja, kuten Jelabuga - runoilija Marina Tsvetajevan fanien pyhiinvaelluskohde. Tsvetajeva eli Jelabugassa traagiset viime kuukautensa ennen hirttäytymistään.

Tataarit on Venäjän isoin vähemmistö, ja Tatarstan on harvoja alueita, jossa venäläiset ovat vähemmistönä. Venäjän 5,8 miljoonasta tataarista nimikkotasavallassa asuu alle puolet. Tataareja löytyy lisäksi Siperiasta ja Astrahanista sekä diasporista Euroopasta. Suomessakin elää 800 tataaria

Itselliset tataarit ja Putinin pyyteet


Sekä vallankumouksen aikana, että Neuvostoliiton romahtaessa Tatarstan on julistautunut itsenäiseksi. Vuonna 1994 Boris Jeltsin pani jo tankit valmiiksi, mutta Tatarstanin presidentin Mintimir Șäimijevin ja Moskovan neuvotteluissa päästiin tataareille edulliseen sopimukseen. Vladimir Putinin noustua valtaan etuudet vietiin tataareilta. Päätäntävalta ja kerätyt verot siirtyivät enemmän Tatarstanista Moskovaan.

Matkaoppaassa on hilpeitä huomioita sekä juttua tataarikulttuurista. Tatarstanin historia on kerrottu hyvin. Jotta teoksesta olisi kasvanut varsinainen tietokirja olisi pitänyt pureutua perusteita syvemmälle.

Kirjassa ei ole mitään esimerkiksi ekologiasta, sananvapaudesta tai viimeaikojen politiikasta. Tataarit ovat jo vuosia olleet Volgan voimatekijä, joka on vastustanut putinilaista vallankeskitystä. Tänä vuonna Tatarstanin presidentti Șäimijev joutui kuitenkin väistymään presidentti Dmitri Medvedevin nimittämän Rustama Minnihanovin tieltä.

Teoksen lukemista hankaloittaa sen viimeistelemättömyys. Tekstin hionta tuntuu unohtuneen– niin paljon kömpelyyksiä, kielioppivirheitä, epätarkkuuksia ja outoja puhekielisyyksiä löytyy. Elävöittäminen ei olisi tehnyt tekstille pahaa, ja opuksen rakenteessakin on petraamista.

Antti Kauppinen: Sankarimatkailijan Tatarstan, Like 2010, 230 s.


Ville Ropponen

Kritiikki on julkaistu myös Kansan Uutisten Viikkolehdessä 30.4. 2010

sunnuntai 25. huhtikuuta 2010

Venäjän toisinajattelijat on taottu koboltista?

Demokraattinen radikalismi vierii kapeana mutta kestävänä purona Venäjän historiassa Aleksander Radiševista helmikuun vallankumouksen kautta neuvostodissidentteihin.

Lueskelen Valeri Panjuškinin teosta Erimieliset (suom. Kirsi Luoma, Like 2010), jossa Panjuškin rakentaa sykähdyttävää dokumenttiproosaa Toinen Venäjä -liikkeen ja muun Venäjän opposition edesottamuksista. Kirja alkaa Erimielisten marssilta Moskovasta marraskuussa 2007 ja päättyy Erimielisten mielenosoitukseen Pietarissa muutama päivä myöhemmin. Siinä välillä Panjuškin silittelee auki uuden Venäjän kehityksen alkaen Neuvostoliiton hajoamisesta ja jeltsiniläisestä 1990-luvusta päätyen Putinin vallankiristyksen vuosiin, joiden loppua ei näy. Tarina keritään auki 12 oppositioaktivistin kautta, joiden näkökulmia kirjoittaja eläytyvästi vuorottelee.

Panjuškinin kirja on dramaattinen, tietorikas ja erittäin hyvin kirjoitettu. Huumoria ja ironiaakaan ei ole unohdettu. Venäjän opposition poliittisista suuntauksista oikeistolaisista sosiaalidemokraatteihin ja kansallisbolševikkeihin piirtyy monipuolinen ja ristiriitainenkin kuva, samoin oppositioaktivisteista. Kiiltokuvista ei ole kysymys.

Ei jää epäilystä siitä, että Putinin autoritaarinen komento on melko suoraa jatkumoa bolševismille, jonka ydin esimerkiksi Kommunismin mustan kirjan (toim. Stéphane Courtois, 1997, suom. 2001) mukaan ei ole marxilaisuudessa, vaan militarismissa ja harhautuneessa darwinismissa. Putinistien sosiaalidarwinistinen projekti rakentaa Venäjälle kovaa vauhtia sekurokraattista harvainvaltaa. Ja komentavan nomenklaturan viholliset murskataan vähintään yhtä raa'asti kuin synkeimpinä Brežnevin aikoina.

Olen kerran tavannut Panjuškinin Helsingissä. Syystalvella 2007 hän oli markkinoimassa tuolloin suomeksi ilmestynyttä kirjoittamaansa Hodorkovskin elämänkertaa Mihail Hodorkovski - hiljaisuuden vanki (suom. Jukka Mallinen 2007). Panjuškin puhui Suomalais-venäläisen kansalaisfoorumin tilaisuudessa Pressiklubilla, jossa Hufvudstadsbladetin toimittaja Elisabeth Nordgren naureskeli hänelle. Kirjailijalla on nimittäin pieni vaiva: hän änkyttää puhuessaan. Mutta mitäpä siitä. Minusta Panjuškin oli hyvin sympaattinen. Kaljuksi ajeltuine päineen ja silmälaseineen nelikymppinen kirjailija teki itseironisen intelligentin vaikutelman. Ja hän oli rohkea: sanoi asiat suoraan, vaati Putinin vallan rauhanomaista kumoamista, mutta ei kursastellut myöskään kritisoida oppositioleiriä, rakentavasti tietenkin.

Kylmän sodan aikana lännessä tuettiin innolla neuvostodissidenttejä. Mutta miksi niin moni täällä suhtautuu nyt venäläisiin toisinajattelijoihin ja Venäjän oppositioon olankohautuksin, jopa pilkallisesti?

tiistai 6. huhtikuuta 2010

Ihaillen ja halveksuen

Vladimir Majakovski:
Minun löytämäni Amerikka.
Matkakirja, 140 s.
Suomentanut Mika Rassi.
Savukeidas 2010.


Vladimir Majakovski (1893–1930) ei ollut vain viimeinen suuri futuristirunoilija. 1920-luvulla hän reissasi laajasti nuoren neuvostovaltion epävirallisena kulttuurilähettiläänä. Vuonna 1925 hän matkusti Espanjan kautta Meksikoon ja Yhdysvaltoihin ja julkaisi seuraavana vuonna reportaašeistaan kootun, nokkelasti nimetyn teoksen Minun löytämäni Amerikka. Teos laajentaa oivasti Majakovskin kirjailijakuvaa.

Majakovski kirjoittaa niin energisesti ja satiirisesti, että lähes näkee tuon kaksimetrisen kuulapään nousemassa maihin Vera Cruzissa kuin Hernán Cortés. Meksikon helteessä runoilija pohdiskelee maan vulkaanista poliittista elämää. Saatuaan viikkojen odottelun jälkeen usa:n viisumin Majakovski viettää kolme kuukautta New Yorkissa, Chicagossa ja Detroitissa.

Etelästä pohjoiseen, ihaillen ja halveksuen, Majakovski avaa Amerikan kuin anjovistölkin. Teoksesta kasvaa ikään kuin varhainen vastine Steinbeckin Neuvostoliiton matkakirjalle Venäläinen päiväkirja (1948).

Neuvostorunoilija Majakovskilla oli teokselleen myös poliittinen tilaus. Hän tutkii Amerikan yhteiskuntaluokkia, toruskelee USA:n imperialismia ja sympatisoi työläisiä, vähemmistöjä ja osattomia.

New Yorkissa runoilija hämmästelee pilvenpiirtäjiä, teknologiaa ja kaupankäynnin sykettä. Massayhteiskunta säksättää tieverkkoina ja sähkövalojen myriadina. Majakovski kulkee V. G. Korolenkon ja Gorkin jalanjäljissä Broadwaylta slummeihin ja tarkkailee lakkoilevia satamatyöläisiä.

USA näyttäytyy maahanmuuttajien kansakuntana. Runoilija äimistelee rotuerottelua ja Ku Klax Klania.

Chicagon tehtaiden pauhussa liikkuvat rikolliset. Teurastamot kuvottavat jo aiemmin härkätaistelua kritisoinutta Majakovskia. Ekologista sävyä on pohdinnoissa kaupunkien saasteista ja niiden vähentämisestä.

Amerikkalaisten suhteessa dollariin on runoutta, Majakovski leukailee. Bisnestä tehdään kaikkialla, ja kieltolain maassa jokainen myy viskiä. Lahjottu poliisi tappelee työläisten kanssa. Halpatyövoimaa riistetään. Amerikkalainen unelma on kupla. Hupaisasti futuristien halveksuma vanhan mantereen kulttuuriperimä alkaakin Majakovskista näyttäytyä arvokkaalta Amerikan kevytkenkäisyyden rinnalla.

Majakovskin näkemys Amerikasta ei ole niin järkälemäinen kuin Alexis de Tocquevillen eikä niin akateeminen kuin Baudrillardin. Se on runoilijan syväluotaava raapaisu, joka suppeanakin tavoittaa paljon.

Osa Majakovskin kriittisistä usa-havainnoista olisi varmasti sopinut myös Neuvosto-Venäjään, jos runoilijan tähtäin olisi ulottunut kotimaan pyykkikoriin. Vähintään yhdessä runoilijan huomiossa on silti pysyvää makua: venäläiset junat ovat parempia kuin amerikkalaiset.

Aiemmin Daniil Harmsia kääntänyt Mika Rassi on suomentanut teoksen taidolla. Hänen asiantuntevaa esipuhettaan lukee ilokseen.

Ville Ropponen

Kritiikki on julkaistu myös Parnasson numerossa 2/2010

lauantai 3. huhtikuuta 2010

Rav

Pakkastuulen kärki Nevalta helisyttää John Stuart Millin partakarvoja.
Lunta on niin paljon, että mitään muuta ei mahdu.
Ja sitten juna lähtee Rusin ruhtinaskuntien tasankojen poikki,
pysähtyneet tehtaat,
siellä unihiekkaa valmistettiin
ja työläiset lakkoilivat bolševikkeja vastaan,
siltojen yli,
pahki valkoisten haavikkojen,
punaisten kuusten,
aamuun jossa tulinen teelasi sulattaa aivot.

Astun kolme askelta junaan.
Astun Moskovan aikaan.
Radio rytkii поп-поп.
Puukengät kalisee katossa.
Astun junaan, mistä tahansa,
Uralin tuolta puolen, tältä puolen,
astun Moskovan aikaan.
Putin puhuu televisiossa sivistyneen maailman vihollisista.
Savukkeet sammutetaan,
aataminomena nytkii, vodka virtaa suonissa, veri hölskyy palautuspullossa. Kiihdytämme kohti Moskovaa,
jokaisella on raskaat reput selässä,
kainalokotelot paikoillaan, rahaa vähän,
mutta keuhkot kimppu lihaksia.
Kiharoita käherretään, huulipuna tahraa,
lapset kitisevät, tee höyryää,
ja röyhtäys on Tsunami.
Talot sortuvat, kiskot vääntyvät,
metsät ottavat kierroksia.
Putin puhuu televisiossa,
kyrpä kovettuu, se kävelee mereltä Moskovaan.
Astun omituiseen aikaan, pommissa paskaa, kultaa,
kuuta, sivistystä ja tulta.

Ja sitten olutpullo on hyppäävä karhu.
Lihava opettajatar kuorsaa junan jazzin tahtiin.
Voileivät liikkuvat sahanterä.
Omena kääntää peräsintään.
Juustokimpale pullistuu ikkunan vedosta.
Makkara ei muuta kuin vääntelee ruoria.
WC:n lavuaarissa käyn Tsusiman meritaistelua
saippuanpaloja vastaan,
palaan vaunuosastoon ja annan ilmi vierustoverini:
käytän kolmiulotteisia kalsareita.
Tämä ei ole mikään still leben. Mustekalan lonkero ja silmämuna!
Ehkä puhkean kukkaan huomenna, liian nuorena.
Kaupunki kurkkaa ryyppylasin pohjalta.

Perillä Mordvassa naakat raakkuvat ersäksi:
Men`papa ashtjat. Kакого хуя стоишь.
Lunta tupruttaa kaatuneesta sokerikupista.
Odotamme linja-autoa Saranskin markkinoille.
Korvia kipristelee,
pidän lanteistasi kiinni. Siinä onkin tänään kaikki.

Hankikantoa,
välkettä koivujen kyljissä,
kylässä purkautuu sipulikupoli.
Tehtaan piipusta haiseva savu,
ikkuna joka helähtää rikki,
ja saapas joka astuu kasvoille, unessa, uudestaan ja uudestaan.
Ето родина моя.

Teräkseen taittuneet modernismin sarvet

  Georgialaiset modernistit uudistivat taidetta 1900-luvun alussa. Taivaansinisten juomasarvien tarjoama pulppuava malja virkisti kirjallist...