tiistai 29. kesäkuuta 2010

Eteläinen viuhka slaavilaista runoutta

Kari Klemelä & Jouni Inkala (toim. ja suom.): Marsipaania, Mansarda 2009, Kari Klemelä & Jouni Inkala (suom.)

Miten suhtautua käännösantologioihin? Yhdet pitävät niitä tylsinä luetteloina ja kieltäytyvät lukemasta. Toiset rakastavat niiden sekameteliä. Joka tapauksessa käännösantologiat ovat tarpeellisia. Miten muuten saisimme tietää vieraista kirjallisuuksista ja siitä, mitä kannattaa suomentaa lisää?

Marsipaania esittelee kaksitoista Slovenian tärkeintä nykyrunoilijaa – pois lukien Tomaž Šalamun ja Aleš Debeljak. Tärkeän modernistin Šalamunin (s. 1941) valitut runosuomennokset Kultasilmäinen mies (suom. Kari Klemelä ja Anni Sumari) ilmestyi vuonna 2006 ja johtavan nykyrunoilijan Debeljakin (s. 1961) suomennosvalikoima Kaupunki ja lapsi (suom. Kari Klemelä) jo vuonna 2002.

Kaksikon jälkeen kolmanneksi Marsipaania sopii kuin nyrkki päähän. Suomentajakin on sama, Kari Klemelä, jota ilman emme tietäisi sloveenikirjallisuudesta juuri mitään.

Runoilijatusina taustoitta

Klemelän perustama kustantamo Mansarda on tahkonut jo puoli vuosikymmentä Slovenian kirjallisuuden klassikoita ja moderneja smaragdeja kirjasuomeksi. Marsipaania-antologian Klemelä on kääntänyt yhdessä runoilija Jouni Inkalan kanssa. Klemelä on suomentanut sloveenista, Inkala englanninkielisten käännösten kautta. Moitteen sijaa suomennoksista ei löydä, ne ovat liiankin täydellisiä.

Voi toki pohtia onko antologiassa liian monta runoilijaa. Olisiko ollut parempi suomentaa harvemmalta useampi runo, jotta lukija olisi päässyt heidän tuotantoonsa syvemmälle? Oli miten oli, antologia on monipuolinen. Se luo laajan panoraaman viime vuosikymmenten sloveenirunouteen. Antologian runoilijat ovat syntyneet pääosin 1950-, 1960- ja 1970-luvuilla. Esipuheessa mainitaan, että runoilijat on valittu sen perusteella, ketkä ovat vierailleet Suomessa. Ei meille luokattomuuksia kutsuta, tietäähän sen.

Antologiasta uupuu sloveenirunoutta taustoittava artikkeli. Esipuheessa viitataan Debeljakin mainittuun suomennokseen, josta löytyy Boris A. Novakin essee Slovenian runoudesta. Mutta kun kaikkien kirjahyllyssä ei Debeljak komeile ja lisäksi Novakin essee on vuodelta 1994, pieni päivitys olisi ollut paikallaan.

Tämä on pientä rutinaa. Sloveenirunouden taustoihin porautuakseen lukijan on nähtävä vaivaa, ehkä jopa opeteltava sloveeni, yksi harvoista nykykielistä, jossa on yhä käytössä arkaainen duaali eli kaksikko. Tämä saamenkin kielestä löytyvä kielioppimuoto sijoittuu yksikön ja monikon väliin ja sitä käytetään viitattaessa kahteen esineeseen, asiaan tai ihmiseen. Ei ihme, että duualilla on ollut erityissija sloveenien eroottisessa runoudessa, jota sosialistisen diktatuurin kaudella kirjoittivat monet runoilijat – aivan piruuttaan. Olisi tietenkin pitänyt kirjoittaa politiikkaa!

Kansallista, myyttistä ja kansainvälistä

Kulttuurilla ja erityisesti kirjallisuudella on aina ollut tärkeä sija sloveenien kamppailussa identiteettinsä puolesta. Sloveenia puhuu kaksi miljoonaa ihmistä, ja pienen kansan on riskaabelia taistella asein. Slovenian historian aikana kirjallisuus on usein heijastanut kansallisia tuntoja ja kulkenut rinnan politiikan kanssa. On ehkä pieni yllätys, ettei Marsipaania-antologian runoissa näy kovin paljon erotiikkaa, eikä politiikkaa.

Antologian seniori, modernin sloveenirunouden ensimmäinen nainen Svetlana Makarovič (s. 1939) yhdistää lyriikassaan mytologisia motiiveja ja arkaaista rytmiä nykyaikaisiin teemoihin. Tässä hän seuraa sodanjälkeisen ajan tärkeimmän sloveenirunoilijan Gregor Strnišan viitoittamalla tiellä. Makarovičin lyriikka polkee kansanlaulun tapaan, käärmeet, koiruohot ja kiroukset heiluttavat ihmistä maagisessa maailmassa. Kuolevaista saartavat kosto ja kokkotulet. Antologian runoilijoista loitsumaista poljentoa löytyy myös Maja Vidmarilta (s.1961).

Slovenian asemaa Euroopan keskellä ja rajojen aukeamista edustaa runoilijapariskunta Stanislava ja Primoz Repar. Stanislava Chróbaková Repar on slovakkisyntyinen runoilija, josta on tullut kiinteä osa Slovenian kirjallisuutta.

Tabuaiheita, satiiria ja vitalismia

Slovenian runouteen yhtenä ensimmäisenä homoseksuaalisen rakkauden kuvauksen tuonut Brane Možetič ( s. 1958) on mukana viidellätoista runolla. Možetičin proosarunoissa lähestytään usein surrealismia. Groteskit sodan kuvat tuovat muistumia Jugoslavian hajoamisen lihamyllystä. Runossa ”Pitkä kokaiinivirta Ljubljanassa” kaupunkia luonnehditaan hirnuvin kuvin, jotka ovat kuin vääristyneestä matkailumainoksesta. Runoissa näkyvä yksinäisyys, olemisen loputon kiertokulku ja painajaisvisiot viittovat Slovenian runoudessa jo 1950-luvulta vaikuttaneeseen eksistentialismiin.

Iztok Osojnikin
(s.1951) juuret ovat Jugoslavian-aikaisessa maanalaisessa samizdat-kirjallisuudessa. Runoilija sai satiirisia tekstejään laajemmin esiin vasta 1990-luvulla. Osojnikin runoissa seikkailee usein herra Tänään, vieraantunut jokamies ja trickesteri, joka on samalla runoilijan alter ego.

Nuoremman runoilijapolven nokkamieheksi nousseen Aleš Štegerin (s. 1973) runoudessa sekoittuvat absurdismit, arkihavainnot ja kosmoksen pohjapiirroksen pohdiskelut. Monet Štegerin runoista ovat roolirunoja, joiden puhujana voi säteillä vaikkapa Albert Einstein. Runossa ”Eurooppa” Šteger ironisoi eurooppalaista itseriittoisuutta ja päivänpolttavaa islam-pelkoa.

Antologian nimi Marsipaania on viittaus Taja Krambergerin (s. 1970) esikoiskokoelmaan. Krambergeriltä on suomennettukin runo ”Marsipaani”, taiteellisen luomisen allegoria, jonka aistivirta sulaa kitalakeen ja ilmentää Krambergerin runouden erikoislaatua, vitalistista välkettä: ”Tämä on marsipaania/ kookospalmujen ikivihreää lunta/ joka tihkuu lävitseni lehdelle”.

Marsipaania näyttää Slovenialaisen nykyrunouden kirjavuudessaan: johtavia suuntauksia ei ole, runoilijat kirjoittavat omalakisesti. Runoissa näkyvät ekspressiiviset ja symboliset viritykset, postmodernismin vaikutus sekä ranskalaisen modernismin älyllinen kirkkaus. Yhdistävä tekijä eri runoilijoiden välillä voisi olla kenties korkean estetiikan tavoittelu. Runojen yhteiskuntasuhde on viittauksellinen.

Arkista kielenkäyttöä esiintyy melko vähän, slangia tai murteita ei lainkaan. Luonnolta maiskahtavien kielikuvien runsaus kertoo osaltaan siitä, että Slovenia on Suomen ohella yksi Euroopan korpisimpia maita. Ja samalla runoissa voi kuulla Habsburgien keisarikunnan menneisyyttä, kahvilakujien kevytmielistä hälinää, rautakorkojen jyskettä.

Ville Ropponen

Kritiikki on julkaistu myös 14.6. 2010 Kiiltomadossa.

tiistai 22. kesäkuuta 2010

Kulttuuriproletariaattia?

Kirjailija Rauha Kejonen kirjoittaa Parnassossa 3/2010 julkaistussa katsauksessaan ”Petoslista, kymmenen kärjessä” tärkeästä asiasta: akateemisten silpputyöläisten työn polkumyynnistä, voisi sanoa suoranaisesta riistosta. Kejosen esimerkit tuntuvat tuttuakin tutummilta.

Eräässä tapauksessa pyydetään luennoimaan kansanopistoon, mutta myöhemmin luvattu palkkio putoaa murto-osaan, hyvä kun matkat korvataan. Toisessa tapauksessa kokoomateoksen toimittajan junamatkaa teoksen julkistustilaisuuteen ei makseta, vaikka toimittaja kirjoitti teokseen monta artikkelia, mutta kirjaan yhden artikkelin rykäisseen julkkiskirjailijan ylipitkä taksimatka kustannetaan. Professorit merkitsevät oman nimensä surutta toisten tekemien lausuntojen alle; runokäännöksistä ei makseta välttämättä mitään, vaikka on luvattu, hyvä jos saa vapaakappaleen runokokoelmasta; kirjoituskilpailuraadeissa toiminen katsotaan kunniatyöksi, josta ei korvausta tipu.

Esimerkit ovat ehkä kärjistettyjä, mutta valitettavan tyypillisiä. Kulttuuriala on täynnä toisten työn hyväksikäyttöä ilman korvausta. Kejosen esimerkkitapauksista tulee välillä mieleen, että mitä on niin kiltti, eikä vaadi ääneen palkkiota, miksei lyö nyrkkiä pöytään! Mutta helppo sanoa. Kulttuurialalla kun ei tällaisesta pidetä, saa helposti ”hankalan tyypin” maineen ja siihen loppuivat ne vähätkin työt. Ja kilttejä ilmaistöiden tekijöitä tuntuu olevan jonoksi asti, sen takaa kova kilpailu ja alalla vallitseva nöyristelyn perinne. Kulttuurielämän näkymätön hierarkia vaikuttaa asettavan kulttuurityöntekijät kastijärjestykseen itsestäänselvästi - aina siihen asti kunnes joku protestoi.

Yleisesti ottaen kulttuurityö vaatii paljon. On oltava yleissivistystä, vivahteiden tajua ja kriittistä silmää. On jaksettava keskittyä ja pysyä tyynenä kiireen ja pirstaloituvan ajankäytön keskellä. Ja silti kulttuurityön palkkiot toikkaroivat vain vähän paremmissa kantimissa kuin siivoustyön palkkiot. Monesti kulttuurityötä ei edes pidetä niin sanotusti oikeana työnä. Tuskin kukaan kehtaisi olla maksamatta esimerkiksi sähkömiehelle, ompelijalle tai timpurille työstä, mutta kulttuurityön tekijän työtä pidetään helposti harrastustoimintana, josta ”ei edes kuulu maksaa”.

Viimeksi toissaviikolla virkamiesisäni äyskähti minulle, että tekisit oikeita töitä, jotta elättäisit perheesi. Niin hänkin kuulemma on joutunut tekemään sellaista mitä ei ole halunnut, koska se on taloudellisesti kannattavaa. Niinpä. Haiseva fakta on se, että nyky-yhteiskunnassa raha ratkaisee ihmisen arvon. Virkamiesisäni ilmeisesti ajatteli, että kulttuurityö on minulle aina ehdottomasti nautinnollista ja megalomaanisen haluttavaa, toisin sanoen harrastustyötä, verrattavissa lomailuun.

Kun kulttuurialan työvoimakustannukset ovat naurettavan alhaiset, niin ei ole ihme, että ala kannattaa - työn tuottajille ja työnantajille. Tilastokeskuksen ja Opetusministeriön vuonna 2008 laatiman satellittitilinpidon mukaan vuonna 2005 kulttuurin osuus Suomen bruttokansantuotteesta oli 3,2 prosenttia ja osuus työllisistä 4,2 prosenttia. Kulttuurin osuus bruttokansantuotteesta oli suurempi kuin esimerkiksi elintarviketeollisuuden, maatalouden, massa- ja paperiteollisuuden tai matkailun. Kyseisenä vuonna Suomi vei kulttuurituotteita yhteensä yli 700 miljoonalla eurolla.

Ei mikään ihme, että tuotantoyhtiöt, kuten Sanoma-WSOY ovat viime aikoina hamunneet tekijänoikeuksien kaukalolle hanakasti. Vaikka iso osa kulttuurialan työntekijöistä on freelancereita tai pätkätyöläisiä, joiden oikeuksien polkeminen on yhtä helppoa kuin tikkarin vieminen lapselta, ei se työnantajille vielä riitä. Kulttuurin tuottaminen on tajunnan muokkaamista. Ja se joka muokkaa yleisön tajuntaa, hallitsee yhteiskuntaa. Siksi kulttuuri on saatava kokonaan pois sen tekijöiden käsistä.

Ville Ropponen

sunnuntai 20. kesäkuuta 2010

Pimeys opettaa Krimillä

Pimeys on valon puuttumista. Mutta se on myös paljon muuta. Vasta Krimillä opimme ymmärtämään mitä pimeys tarkoittaa, emmekä enää ihmettele, että pimeyttä on joskus historiassa pidetty erillisenä aineena.

Jälkiteollisessa Suomessa pimeyttä torjutaan lukemattomilla eri tavoilla. Kaikkialla välkehtivät katulamput. Edes talvella pimeys ei tule kunnolla iholle halogeenien ja ostoskeskusten välkkyvalojen takaa. Kesä taas on vaaleiden öiden aikaa, jolloin pimeys korkeintaan häivähtää jossain kesämökin takana kuusikon rajassa, pitkäksi venähtäneiden illanistujaisten jälkimainingeissa.

Riippumatta vuodenajasta Krimin kaupungeissa ei ole katuvaloja, tai jos onkin, niitä ei polteta. Ja aurinko laskee aikaisin. Mainosvaloja, kimmeltäviä neonkylttejä ja taivaalle piirtyviä valonheittimiä ei niitäkään näy. Energiansäästämisen vai varojen puutteen vuoksi? Ehkä välinpitämättömyydestä tai siksi, ettei ole ollut tapana? Kuka tietää. Joka tapauksessa pimeässä kuljeskellaan.

Tuntuuko nihkeältä, karmiiko peräti selkäpiitä? Ei, Krim on lygofiilin toteutunut utopia ja se myös parantaa lygofobian. Ensimmäinen termi tarkoittaa pimeyden rakastamista, jälkimmäinen pimeän pelkoa. Pimeys on perinteisesti liitetty tiedon puutteeseen, mystiikkaan, tuntemattomiin asioihin, epätäydellisyyteen ja epämoraalisuuteen, kaikkeen sellaiseen mitä järkeisuskon ja tieteellisen maailmankuvan marinoima eurooppalainen tajunta on oppinut kammoamaan.

Tarkastellaan hetki pimeyttä. Otetaan jokin pieni krimiläinen kaupunki, esimerkiksi Koktebel, ja tartutaan sitä mustista niskavilloista auringonlaskun hetkellä. Keltainen aurinko muuttaa väriään. Vajotessaan siitä tulee vihertävä, sinertävä, punertava ja viimein valkoinen haipuva pallo, joka vajoaa partaveitsenterävien vuorten taakse. Muutamat myöhästyneet säteet viistävät kallioita ja korkeimpien talojen kattoja, ja sitten se on mennyt. Jäljellä syvenevä sininen hämärä.

Tähän asti kaikki on melko miellyttävää, suorastaan esteettistä.

Parhaimmillaan hämärä on Arabatin kynnäällä hiekkatiellä, kun palaamme turkkilaislinnakkeen raunioilta Kamenskoen kylään. Vasemmalla leviää Asovanmeri kengän alla narskuvine simpukankuorirantoineen, oikealla omituinen Sivašin laguuni, jossa tuntuu kelluvan ruumiita. Pimeys tihenee minuutti minuutilta. Aivan kuin mustikkamehua kaadettaisiin paperille.

Ensin seuraa porvarillinen hämärä. Sen nimi tulee siitä, että keskiajalla käsityöläiset eli porvarit näkivät silloin vielä työskennellä. Ensimmäiset tähdet vilkahtavat taivaalla. Seuraavaksi tulee nauttinen hämärä, jolloin taivaanranta on Asovanmerellä vielä nähtävissä. Esiin tulee lisää tähtiä, joiden ansiosta entisaikojen merenkulkijat pystyivät hämärän tällä asteella jo käyttämään sekstanttia. Ennen pimeyttä koittaa vielä astronominen hämärä, jolloin ilmassa viipyy yhä häivähdys valon kajoa. Krimillä pimeys ei tule hiipien, kuten pohjoisessa, vaan nopeasti. Se tulee mustana aineena sataen. Edellä kuvattu hämärän syventyminen vie vain kymmenen minuuttia.

Pimeys tunkeutuu maisemaan vieraina ajatuksina. Ohi ajavien autojen kiilusilmät tuntuvat hujahtelevan tuon tuosta lähempää. Keitä autoissa istuvat ihmiset ovat? Entä jos jokin autoista äkkiä pysähtyy ja sen metallikuoren sisältä pusertuu ulos tuntemattomia olentoja?

Tällaisissa ajatuksissa on kyse pimeyteen tottumattomasta tajunnasta. Pimeyteen ei tule suhtautua kuten hiilikellariin, jonka tunnelmassa kukaan ei uskalla kääntää valokatkaisijasta - ties mitä nousisi esiin, vaan odotetaan aamua, joka ikkunasta valuessaan poistaa epävarmuuden. Ei, pimeyteen tulee suhtautua toisin.

Palataan Koktebeliin. Kaupunki ei hiljene tai pysähdy, kun huppu on vetäisty katujen peitoksi. Krimiläiset kaupungit eroavat tässä radikaalisti länsimaailman kaupungeista, joissa ihmiset kerääntyvät lamppujen alle kuin kärpäsparvet, ja valottomat kujanteet hiljenevät ja tyhjenevät nopeasti. Koktebelin pimeydessä ihmiset jatkavat askareitaan aivan samoin kuin päivälläkin, niin kuin kaduilla yhä olisi valoisaa. Elintarvikekaupan ovet käyvät, mennään ja tullaan. Pojat ja tytöt siemailevat olutta pusikossa, nauru pyrskähtelee. Ravintoloissa soi musiikki.

Koktebelissa ei ole varaa pelätä. Pimeys suojaa. Sen ymmärtää parhaiten, kun vastaan tulee täti varustettuna voimakkaalla halogeenilampulla - ei sellaisia täällä kukaan käytä. Täti on majakka illassa, paremminkin karuselli, räikeä kuin bordelli, kuka tahansa näkee hänet satojen metrien päähän, kun taas hän ei erota ketään ennen kuin metrin päästä, sillä niin pimeää on.

Kun on viettänyt joitakin öitä Krimillä niin alkaa ymmärtää, että pimeän tuomitsemisessa on kyse vain siitä, että pimeys on sähkömagneettisen spektrin ihmissilmälle näkymätön osa: näköaistiin urautunut länsimainen ihminen tuntee silmitöntä kauhua joutuessaan tilaan, jossa ei pysty kontrolloimaan ympäristöään näköaistinsa avulla. Ja kuitenkin on kyse varsin nuoresta ilmiöstä: öiden laajamittaista laimentamista sähkövalaistuksella on harrastettu korkeintaan 30-40 vuotta ja vain rajoitetussa osassa maailmaa.

Aistit sopeutuvat uudelleen varsin nopeasti, mutta kestää useita öitä ennen kuin länsimaisen ihmisen hermojärjestelmä sopeutuu. Sen tapahduttua näköaistin lisäksi kuulo-, haju-, maku- ja tuntoaisti avautuvat vastaanottamaan pimeää.

Krimiläinen pimeys on pimeässä kulkemaan oppineiden ihmisten pimeyttä, jossa yksikään kulkijoista ei kompastu tai törmää toisiinsa. Sattuessaan kadulla vastatusten tutut pysähtyvät erehtymättä vaihtamaan kuulumisia, vaikka mitään ei näy. Ihmiset tunnistavat toisensa vaistomaisesti, muuten kuin näöstä. Pimeässä kulkijat kiertävät tottumuksesta jokaisen kuopan tiessä, tunnistavat oikean kadunkulman ja numeron ja osaavat unissaankin kotiin. Pimeässä tuleee luottaa ihmisiin ja maamerkkeihin.

On luotettava täydellisesti, kun vieras tumma hahmo lähestyy etuoikealta pimeyden seasta, eikä se ole ensi alkuun muuta kuin muodoton möhkäle. Pian muodottomuus selkiintyy vanhaksi hymyileväksi sedäksi, joka tervehtii ja ohittaa teidät matkallaan kaupalle ostamaan piipputupakkaa. On luotettava täydellisesti tai jäätävä kotiin.

Krimin pimeässä varjot eivät merkitse murhaajaa. Ryöstäjä ei seiso ääneti porttikongiin sulautuneena, vaan jos hän on tullakseen, hän tulee kadulla vastaan kirkkaassa päivänvalossa, tervehtii kohteliaasti ja vie kaiken. Näinhän se menee meilläkin. Me eroamme krimiläisistä vain siinä, että krimiläiset tietävät tämän, me emme tiedä. Tai emme halua uskoa. Uskomme sen sijaan pimeän pelkoon, median lietsomiin uhkakuviin, lapsuudesta kumpuaviin kummitustarinoihin, jotka pitävät meidät pimeällä neljän seinän sisällä, ostoskeskuksesta toiseen suhahtavissa kulkuvälineissä, kontrolloidussa, ennakoidussa, tutussa sähkövalon rakentaman järjestyksen maailmassa, tai niin me luulemme. Samalla olemme jatkuvasti tarkkailun alaisena. Emme ymmärrä, että pimeys on myös vapautta. Vapautta kulkea ilman jatkuvaa havaitsijaa, ketä tahansa, tahoa joka merkitsee ylös askeltemme suunnan, frekvenssin ja päämäärän, viitoittaa tiet ja merkitsee ne valmiiksi nopeusmerkein, varoituskolmioin, pysähdyskyltein ja umpikujan osoittimin.

Pimeässä kulkeminen on vierauden pelon voittamista.

Krimillä pimeyttä on vielä mahdollista hengittää. Sitä voi kosketella, katsella, kuunnella ja kiertää kuin kuumaa puuroa. Pimeässä tuoksuu torien viikuna, korianteri ja portviini, vahva sikari, hajuvesi "Skyyttien kulta", käymälä ja veri, joka aivan äsken, 50 vuotta sitten, valui kiveykselle. Aallot loiskuvat portaita vasten, vesi nousee tiettyinä öinä rintaan asti, mutta ei koskaan ylemmäs.

Pimeys on levollista ja mietteliästä, unet tulevat lähemmäksi ja palaavat värillisiksi. Pakonomainen tekemisen tarve, kiire ja hektisyys imeytyvät pois. Krimin pimeän sisällä Eurooppa yhtyy nautinnollisesti Aasiaan.

Ote kirjasta Ropponen & Deviatkina: Krimin niemimaa (Savukeidas 2010), josta enemmän täällä.

torstai 10. kesäkuuta 2010

Propagandakampanja uhka Suomen ja Venäjän suhteille?

Neljä kansalaisaktivistia ja Venäjän tuntijaa on allekirjoittanut julkisen kannanoton, jossa he tuomitsevat dosentti Johan Bäckmanin niin sanotun Suomen "antifasistisen" komitean (SAFKA) toiminnan ja Kremlin propagandakampanjan Suomea vastaan. Allekirjoittajat vetoavat suomalaiseen kansalaisyhteiskuntaan, että se esittäisi arvion suurvallan käsikassaroiden toiminnasta. Allekirjoittajien mielestä Venäjän tapaa tehdä politiikkaa Suomessa asuvien hädänalaisten ihmisten tilanteella ei voida hyväksyä.

Julkilausuma löytyy osoitteesta:
http://finrosforum.fi/diktatuurin-karpaset-politiikan-tunkiolla

Suomalaiset Venäjä-tuntijat ovat saaneet tarpeekseen Venäjän mediassa asiantuntijoina esiintyvän Suomen Antifasistisen komitean SAFKA:n toiminnasta.

Lisää aiheesta Uuden Suomen artikkelissa:
http://www.uusisuomi.fi/kotimaa/94699-vaara-suomi-kuva-raivo-herasi-%E2%80%9Drussofobiasta%E2%80%9D

Teräkseen taittuneet modernismin sarvet

  Georgialaiset modernistit uudistivat taidetta 1900-luvun alussa. Taivaansinisten juomasarvien tarjoama pulppuava malja virkisti kirjallist...