maanantai 15. marraskuuta 2010

Traum und der Mord an Vater

Olen viime päivinä kärvistellyt kotona kuumeessa ja pohdiskellut esseetä teemalla ”kirjallisuus ja isänmurha”. Symbolinen isänmurha on luultavasti yksi modernin kirjallisuuden syvimpiä juonteita, ehkä koko nykyaikaistumisen pohjaura. Läpi 1900-luvun historian koikkelehtii toinen toistaan sekopäisempiä hahmoja, jotka ovat vakuuttuneita siitä, että koko vanhan maailman murskaaminen on uuden, nuoren ja terveen versomisen elinehto.

Ajatus lähti liikkeelle oikeastaan siitä, kun jouluna 1995 sain omalta isältäni lahjaksi Sigmund Freudin teoksen ”Uni ja isänmurha – kuusi esseetä taiteesta” (suom. 1995). Tarina tästä lahjasta huvitti kovasti erästä kalifornialaista wannabe-kuvataiteilijaa, jonka kanssa vietimme hauskan baari-illan entisen tyttöystäväni kanssa tammikuussa 2000 Pietarin Kolmannella Neuvostolinjalla. Kalifornialaisen taiteilijan nimeä en jaksa muistaa. Muistan vain sen, että hän oli liikkeellä tavattoman rehevän pietarilaisen taiteilijattaren kanssa ja haukkui sitä enemmän Venäjää mitä enemmän tuli vodkahumalaan, vaikka esiintyi aluksi suurena Venäjän ystävänä. Eräänlainen isänmurha tämäkin.

Sivumennen sanoen en koskaan lukenut kyseistä Freudin teosta, joka sittemmin katosi jonkin muuton yhteydessä.

Freudilaisessa termistössä ”isänmurha” viittaa oidipuskompleksiin, hahmotelmaan siitä, miten 3-6 vuotias lapsi fantasioi surmaavansa samaa sukupuolta olevan vanhempansa ja korvaavansa tämän vastakkaista sukupuolta olevan vanhempansa seksuaalisena kumppanina. Freud ei suoraan puhu tietystä sukupuolesta, mutta kompleksin nimeäminen Oidipuksen mukaan virittää sen poikalapseen. Tässä ei tietenkään ole mitään kummallista: länsimaisen ihmiskäsityksen mukaan ihmisen malli on mies. Joten kun puhutaan uuden sukupolven esiinnoususta, on puhuttava isänmurhasta, ei niinkään äidinmurhasta.

Modernin kirjallisuuden tunnetuin isäsuhde on Franz Kafkan suhde patriarkaaliseen kauppiasisäänsä. Kafkan ”Kirje isälle” näyttää isän ehkä hirvittävimpänä tyrannina, jota kirjallisuushistoria tuntee. Entä millaisia kirjailijoiden isäsuhteet muuten ovat? Voidaanko vetää mitään yleistä mallia vai vallitseeko alalla samanlainen hajonta kuin vaikka konditoriatyöntekijöiden tai kunnallisbyrokraattien isäsuhteissa? Asia on pohtimisen arvoinen.

Oma isäsuhteeni on aivan toinen asia. Tarkoitukseni on uppoutua siihen niin pian kuin saan ratkaistua kirjallisen tyylilajin, jota käytän niin sanoakseni symbolisen ruumiinavauksen instrumenttina. Siihen asti toivon, etten tekisi oman poikani kohdalla samoja virheitä, joita isäni teki kohdallani.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Teräkseen taittuneet modernismin sarvet

  Georgialaiset modernistit uudistivat taidetta 1900-luvun alussa. Taivaansinisten juomasarvien tarjoama pulppuava malja virkisti kirjallist...