maanantai 26. joulukuuta 2011

Museotavaraa

– Pullot pöydälle, sanoo etanolimuseon johtaja ja aivastaa, kun nurkkiin kertynyt pöly ulottuu sieraimiin. Pölystä ei ole päästy eroon, vaikka muuten museon labyrintin kryoliittihyllyt ja lasiseinät hehkuvat kirkkautta ja läpitunkemattomuutta. Mikään ei voi järkyttää meitä, seinät ja hyllyt tuntuvat huokuvan. Hyllyjen vitriineissä on erilaisia alkoholijuomia: konjakkia, armanjakkia, geneveriä, calvadosta, ouzoa, rakia, tequilaa, brandiä, rommia, vodkaa, ruis-, mallas-,maissi- ja savuviskiä, kumissia, grappaa, erivärisiä liköörejä, absinttia, katkeroja, balsameita, madeiraa, martinia, sherryä, vermutteja, puna-, valko-, ja roseviinejä, siidereitä, šamppanjaa…

– Tähän pöydälle asetan toistaiseksi erikoisimman löytöni. Tämä on harvinaista ainetta. Tällaista ei ole valmistettu noin kahteen sataan vuoteen. Löysin sen erään senegalilaisen tehtaan raunioista. Olen tutkinut asiakirjoja - tämän nimi on olut, bier, birra, pivo, serveza.. Senegal on varmasti ollut tunnettu olutmaa.

Anton on kuunnellut jäykkänä, kuten aina, pää muistuttaen maahan varissutta lehteä. Hän hymyilee kuivasti johtajalle ja hänen päänsä rapisee hieman.

– Haluan, että pidät oluesta erityistä huolta, sanoo johtaja ja sytyttää marisätkän, kuten tavallista. Johtaja luo vielä viime silmäyksen ympärilleen varmistuakseen, että kaikki on kunnossa, ja ojentaa sitten avainkortin Antonille.

– Minä luotan sinuun, johtaja luikkaa ja livahtaa sitten lasiovista ulos.

Hän on lähdössä jälleen jatkamaan arkeologisia tutkimuksiaan, jotka ovat viime vuosien aikana vieneet hänet ympäri maapalloa. Tähän mennessä johtaja on löytänyt jo kolme täysin uutta etanolijuomalaatua: vodkan Venäjältä, siiderin Bretagnesta ja nyt oluen Senegalista. Tavallisesti museossa on Antonin lisäksi kaksi työntekijää, mutta tänään nuo kaksi muuta ovat äkillisesti sairastuneet. Etanolimuseo jää yksin Antonin vastuulle. Ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen ja kuuteen päivään.

Anton kuljeskelee hyllyjen välissä. Tuuh, puuh, hän ääntelee ja silmäilee tylsistyneesti puteleita.

Hän tekee kierroksen museon ympäri ja sitten toisen kierroksen. Jostain syystä hän aina palaa näyttelytilaan, jossa pöytä kannattelee uutta löydöstä. Merkillistä, taas täällä, Anton tuumii ja seisahtuu kallo rapisten pöydän eteen. Hän tuntee cortexissaan outoja värähdyksiä, aivan kuin jokin lukkiutuisi ja pyrähtäisi pyörimään. Monimutkaiset muutokset käynnistyvät Antonin aivojen kemiallisessa tasapainossa. Vertauskuvallisesti ilmaistuna synapsien rypäs seisoo hetken suorassa kuin nuorallatanssija trapetsillaan, mutta sitten rypäs huojahtaa, ja uudestaan, ja uudestaan. Ulottuvuudet kääntyvät cortexissa nurin. Antonin silmiin pärähtää valo. Hän nuolaisee huuliaan. Hiippailee sitten lähimmän hyllyn luo ja tekee kielletyn teon. Finest Scots, Anton lukee alkajaisiksi. 

Kuluu kolmisen tuntia. 

– Aavaa meerii aaaltoojaa niieelee, Anton joikuu polvillaan lattialla. Pöydällä on kuolaa, lattialla oksennusta, seinällä punaviinin viiruja kuin veriteon poltinmerkkinä. Ilmastointi humisee.

Äkkiä nainen astuu sisään lasiovista. Hänet nähdessään Anton viestittää:
– Juotavaa, pää on niin kuiva, ota sinäkin mitä haluat.

– Ei kiitos, tulen suoraan yliopistosta, luennolta, juuri tänään puhuttiin nautintoaineiden kulttuurihistoriasta. Alkoholin nauttiminen on epäterveellistä ja sitä paitsi laitonta, pitäisi sinun tietää. Mutta kas tässä…

Nainen avaa laukkunsa ja kaivaa esiin ruiskun ja neulan ja joukon erivärisiä jauheita sisältäviä muovipusseja ja kääröjä. He käyttävät yhdessä aineita: kokaiinia, metamfetamiinia, ekstaasia, oopiumia, hašista, morfiinia, lithiumia, belladonnaa, psilosybiiniä.

Anton hakee palokirveen. Hän lyö pullot hajalle ja kaataa hyllyt.

– Turmiollinen litku! hän karjuu suunniltaan.

He ovat hyvässä vauhdissa, amfetamiini virtaa suonissa. Anton riisuu housunsa ja asettuu naisen päälle. Maailma tuntuu miellyttävältä, uusin löydös, harvinainen olutpullo on pudonnut heidän liikkeidensä tieltä pöydän alle ja särkynyt.

Mutta silloin sisään ryntää terttu toimittajia, jotka alkavat räpsiä kuvia.

– Olemme todistamassa skandaalia etanolimuseossa! huutaa toimittaja mikrofoniin.

Anton pyristäytyy ylös. Hän huohottaa ja tuijottaa suoraan kameraan repien housuja ylös. Television katsojat tulevat muistamaan vuosikausia hänen laajentuneet pupillinsa, joihin kamera tsuumaa: pupilleissa välkkyy vihreä ja keltainen, jotka pyrkivät puroilemaan ulos valkuaiseen aivan kuin pilaantuneen kananmunan sisin. Anton kaivaa pistoolin laatikosta ja työntää sen suuhunsa. Laukaus pamahtaa. Joukko märkiä lehtiä kahahtaa Antonin kallosta
ja litsahtaa lattialle.

Kevät 1998

maanantai 5. joulukuuta 2011

Isältä pojalle

Mikä päivä! Kansliapäällikkö Oiva Korpela seisoo keskellä afgaanimattoa ja mittailee rivitaloasunnon seiniä tyytyväisyydestä hyrräten. Hän on löysännyt puvunhousujen vyötä, lueskellut Dostojevskia selällään sohvalla ja noussut sitten vilkaisemaan avonaisesta ikkunasta heinähelteistä pihamaata, puuaitaa ja vaahteraa. Haiseekin miellyttävälle, mullalle, kasveille, ja korvapuusteille, joita rivitalonaapurissa paistetaan. Ja kas – ajatukset karkaavat omille teilleen. Vaimo on nyt toista viikkoa poissa kaupungista, yksikseen mökkilomaa viettämässä. Loistavaa, ettei ämmä ole häiritsemässä. Oiva ei ole voinut sietää häntä pitkään aikaan. Hän viettää nyt lomaa kahdestaan nuorimman poikansa Sampsan kanssa. Mikään ei voisi olla paremmin. Varsinkin kun Oiva on muuttanut suhtautumistaan poikaan.

Asunnon koko on optimaalinen: alakerrassa on keittiö, eteinen, pätkä käytävää, WC ja olohuone. Yläkerrassa on kylpyhuone, sauna, kaksi makuuhuonetta ja parveke. Seudun leppoisat pientalo- ja rivitaloalueet, parkkipaikat, puistokujanteet, sameavetinen oja, ostoskeskus ja suunnattomat automarketit – joista ihminen saa kaiken mitä voi ikinä toivoa – saavat Oivan hykertelemään. Rivitalossa he ovat asuneet melkein päivälleen viisi vuotta. Keskimmäisen pojan maailmalle pyrähdyksen jälkeen oli syytä vaihtaa pienempään ja laadukkaampaan asuntoon.

Tavallisesti iltapäivisin, Valtionvarainministeriöstä saapuessaan, Oiva on tarkistanut etupihan kunnon. Kaipaako jokin pensas tai puu muodon tarkennusta, onko pihakäytävän hiekka kohdallaan ja kivet sen reunoilla ojennuksessa. Alueen lapsilla on ollut ikävä tapa tunkeutua pihalle varastelemaan. Huomauttaminen ei toistaiseksi ole muuttanut asiain tilaa. Nulikoiden kasvattaminen on tässä suhteessa laiminlyöty. Lomalla Oiva ei kuitenkaan ole ollut niin tarkka. Antaa ruohon toistaiseksi rehottaa, hän on tuuminut.

Ajatukset karkaavat Sampsaan. Kaksi vanhempaa poikaa, 26- ja 28-vuotiaat, ovat jo aikaa sitten kyenneet lähtemään kotoa, opiskelleet järkevästi ja ajallaan menneet naimisiin. He ovat nyt perheellisiä miehiä. Oiva on ollut aina sitä mieltä, ettei odottaminen ole suotavaa. Asiat on rationalisoitava ajoissa. Vakiintumisessa on turha viivytellä. Puberteetin hupaisa kuohuntavaihe sammuu kyllä niin pian kuin biologinen kello lyö ensimmäisen järjellisen lyönnin. Vanhin poika on juristi ja keskimmäinen korvalääkäri.

Vain Sampsa on tuonut ongelmia. 22 -vuotiaana hän edelleen nyhjää kotona. Pääaineekseen yliopistossa hän on valinnut niinkin naurettavan alan kuin Afrikan tutkimuksen, välittämättä Oivan suosittelemista valtiotieteestä tai teknillisestä korkeakoulusta. Sampsan opinnot eivät näytä edistyvän. Hän kuluttaa aikaansa lähinnä epämääräisissä järjestöissä ja kapakoissa. Vanhempien poikien kohdalla tepsinyt hiljainen painostaminen ja tolkun puhuminen eivät Sampaan ole tehonneet.

Oiva on nyt vaihtanut taktiikkaa. Hän on ryhtynyt pojan kaveriksi ja pyrkii tekemään tämän mieliksi. Edelleen hän kuitenkin ylläpitää vanhaa piikittelytyyliään, johon perhe on vuosien varrella saanut tottua. Oiva tuikkaa aina suoraan ihmisten henkilökohtaisimmille alueille ja nolaa heidät huumorin keinoin. Sampsaan tämäkin näyttää hiljalleen vetoavan. Poika jäljittelee häntä ja on jo alkanut pitää Afrikan tutkimusta hieman naurettavana. Ei poika tyhmä ole, vaikka onkin pienikasvuinen, hintelä ja saamaton. Naisiakaan hänellä ei pitkään aikaan ollut. Oivan pistely kuitenkin viimein auttoi, siltä tuntuu, vaikka varmuutta asiasta ei ole.

Oiva poimii jääkaapista nelosoluen. Eteisen matto tökkää silmään, se on täynnä hiekkaa. Poika! Olut saa nyt odottaa. Asiat on priorisoitava. Hän nappaa komerosta rikkaimurin ja surauttaa hiekat hermostuneesti pois. Perkele kun poika ei millään opi.

Muutaman minuutin Oiva treenailee soutulaitteessa. Kuntoa on pidettävä yllä – hän onkin ikäisekseen lihaksikas ja komea – kun tulee silloin tällöin törpöteltyä työkavereiden kanssa. Siitä vaimo on tietenkin aina nalkuttamassa.

Hän lysähtää sohvalle ja ryystää oluen loppuun. Käteen ilmestyy jälleen Dostojevskin lyhyiden kertomusten suomennosvalikoima. Oiva on juuri aloittamassa lukemaan ”Ilkeää tapausta”, kun ovikello soi. Aina joku on häiritsemässä.

– Onko Sampsa kotona? kysyy sifonkipaitaan ja minihameeseen itsensä ahtanut laiha tyttö. Mustatukan raju meikki nostaa hymyn Oivan kasvoille.

– Kenet saan ilmoittaa, ellei ole? hän kokeilee.

– Minä olen Sampsan naisystävä, Karoliina, tyttö sanoo ja ojentaa kätensä. – Te, sinä olet varmaan sen isä?

Että oikein naisystävä, Oivaa hekotuttaa. Hän puristaa kättä.

– Sampsa on elokuva-arkistossa. Hän tulee kotiin puolen tunnin sisällä. Sinähän voisit tulla siksi aikaa odottamaan.

Oiva avaa oven selälleen, ja hetken epäröityään Karoliina lipuu sisään.

– Käy tänne olohuoneen puolelle, Oiva ojentelee. – Minä tässä olin juuri Dostojevskia lukemassa, kun on loma ja aikaa keskittyä ajattelemaan.

– Dostojevski, hän jatkaa, on Gontšarovin jälkeen yksi maailmankirjallisuuden huipuista.

Karoliina hämmästyy:
– Minä luulin, että sinä olet insinööri.

– Koulutukseltani kyllä. Nykyisin huolehdin julkisten rakennushankkeiden budjetista.

Karoliina laittaa istuutuessaan jalan toisen päälle ja oikoo hamettaan.

– Saako olla kahvia tai teetä? Oiva tiedustelee.

– Minulla on tänään syntymäpäivä. Me ollaan Sampsan kanssa lähdössä juhlimaan sitä, Karoliina sanoo.

– Syntymäpäivä! Onneksi olkoon. Saanko siinä tapauksessa tarjota lasillisen samppanjaa? Oiva riemastuu.

Sampsa on varmasti mielissään, kun Oiva tarjoaa hänen tyttöystävälleen. Poika on saattanut vaikka unohtaa merkkipäivän, olisi ainakin hänen tapaistaan.

– Hmm, mikäs siinä, Karoliina myöntyy.

He ovat juuri lopettelemassa ensimmäistä lasillista, kun ovi käy.

– Moi, mä tulin, Sampsa huikkaa.

– Miks sulla meni näin pitkään? Karoliina kysyy.

Sampsa hämmentyy. Hän raaputtaa korvallistaan niin kuin jokin sarjakuvahahmo.

– No, mä, elokuva-arkistossa meni toi Chaplinin Ritari siniparta viimestä kertaa ja…

– Eiks me sovittu tasan viideltä...

Oiva päättää pelastaa tumpelon poikansa.

– Tsot, tsot, kyllä se juhliminen tästä vielä lähtee, hän sanoo. – Ottakaas molemmat lasilliset samppanjaa. Me täällä jo Karoliinan kanssa aloittelimme, kun sinua ei kuulunut.

– Bussi oli myöhässä, Sampsa mutisee ja haroo rastatukkaansa, jota Oiva vihaa.

– No opitko mitään? isä tapittaa poikaansa.

– Miten niin?

– Minä puhun Chaplinin elokuvasta.

– Taiteellisesti se oli kyllä upee leffa.

– Taiteellisesti, Oiva puuskahtaa. – Mitä se tarkoittaa se sellainen taiteellinen taso? Täysin subjektiivinen määre. Taide on arvokasta silloin kuin se opettaa elämään. Esimerkiksi Dostojevski kuvaa loistavasti olosuhteita, henkilöitä ja psyykkisiä tiloja, joita normaalin ihmisen on vältettävä.

– Onks se nyt ihan noinkaan, Sampsa yrittää.

– Dostojevski tuo esiin myös sen, että jokaisessa ihmisessä on luonteenpiirteitä ja mielihaluja, joista henkilö ei ole edes tietoinen, ja jotka voivat nousta esiin aivan yllättäen, Oiva jatkaa. – Ihmisellä ei nimittäin ole mitään luonnollista moraalia. Moraali on yhteisön tuote. Siksi ihmisen on hyvä suojautua elämän ennakoimattomuudelta niin hyvin kuin mahdollista. Vakiintunut asema, toimeentulo ja hyvä maine takaavat suojan myös oman itsen taholta uhkaavia yllätyksiä vastaan.

Sampsa hämmentyy ja pyörittelee pikaisesti tyhjentämäänsä samppanjalasia. Karoliina kuuntelee kiinnostuneen näköisenä.

– Minusta on hyvä olla taloudellisesti itsenäinen, hän sanoo. – Käyn opiskelun lisäksi työssä supermarketin kassalla.

Oiva myhäilee:
  – Mitäs sinä opiskelitkaan?
 
– Olen yleisen kielitieteen ensimmäisen vuoden opiskelija, Karoliina tykittää.

– Jaaha, jaaha, vai niin, erinomainen valinta.

Oiva nousee ja kaataa lasit taas täyteen laadukasta saksalaista kuohuviiniä. Pullo tyhjenee.

– Chaplin oli muuten kunnon lapsenraiskaaja, Oiva hihkaisee ja täräyttää perään kuuluisan röhönaurunsa. Hetken epäröityään Karoliina käkättää. Sampsa hymähtää.

– Sain juuri loppuun Chaplinin elämänkerran., Oiva jatkaa. – Charlien neljäs vaimo Oona oli neljätoistavuotias heidän tavatessaan. Charlie odotti sentään siihen asti, että Oona täytti 18, ennen kuin nai tytön.

– Joo, täysin törkeä tyyppi se oli, vaikka hyvä elokuvaohjaaja, Sampsa sanoo.

– Se on usein älykkyyden ja luovuuden hinta, Oiva painottaa.

– Se on totta, Karoliina myöntelee, mä tunsin kanssa kerran yhden taiteilijan, se oli muusikko ja ihan perverssi…

Karoliina vaikenee äkkiä, katsahtaa nolona Sampsaan ja alkaa hihittää.

– Emmeköhän me näiden jälkeen suunnista terassille, Oiva sanoo. – Neidin syntymäpäivän kunniaksi! On muutenkin mukava olla nuorison seurassa. En minä niin seniili vielä ole, Oiva iskee silmää.

Sampsa näyttää entistä vaivautuneemmalta. Mikä pojassa on vialla, kun hänellä ei ole alkeellisimpiakaan sosiaalisia taitoja? Oiva miettii.

– Nii, en tiiä, Sampsa änkyttää, me oltiin kyl suunniteltu…

– Älä nyt, Karoliina keskeyttää, kyllähän me ehditään isäs seurassa pikku hetki istumaan. Ja varsinaiset juhlat on vasta ens viikonloppuna.
 

Oiva nostaa nyrkkinsä ja viittaa lähiravintolan tarjoilijan jälleen paikalle. Meneillään on kolmas kierros.

– Mitä pariskunnalle saisi nyt olla, Oiva tiedustelee.

Karoliina tyylittelee tequila sunrisen, mutta poika ei osaa päättää.

Tyttö on voimakastahtoinen, Oiva ajattelee. Sampsa ei taida alkuunkaan pärjätä hänelle

– Mihin me jäimmekään?

– Sampsa oli selittämässä miksi se on ruvennut kasvissyöjäksi, Karoliina muistaa.

– Minä en kyllä vieläkään ymmärrä, Oiva sanoo. Ihminen on sekasyöjä. Ei lihansyönti ketään haittaa. Pitäisikö alkaa uskomaan, että esimerkiksi emakolla on paljonkin ajatuksia ja tunteita?
– Khr, khr, Oiva röhkii. – Suuri filosofi lähestyy.

Karoliina räkättää ja hetkuu tuolissaan. Sampsa peittää silmät käsillään, mutta tekee sen teeskennellyn tuntuisesti. Oiva on varma, että poika vain näyttelee. Tuskin kasvissyöntikään on mikään päätös – ehkä hetkellinen – mutta tehty varmasti lähinnä hänen provosoimisekseen tai kaverien painostuksesta.

– Piip, piip – viherpiipertäjä, Oiva ääntelee ja heiluttelee sormiaan niin kuin lentäisi.

Karoliina hirnuu ja puuskahtaa naurun lomasta:

– Isäs on ihan hassu. Täysin erilainen kuin mitä olet kertonut.
– Musta on aika radikaali teko kieltäytyä lihansyönnistä, Sampsa sanoo. – Se on tölväsy tälle valtakulttuurille, joka on keskiluokkasta ja perustuu luonnon häikäilemättömään hyväksikäyttöön ja kohtelemiseen vain raaka-aineena. Ei siinä oo pelkästään kysymys eläinten tunteista ja kivun välttämisestä. Tehokasvatus on moraalitonta siinäkin mielessä, että…

– Radikalismia, Oiva keskeyttää. – Mitä radikalismia tuo muka on? 60-luvulla oli oikeaa radikalismia, mutta tämä nykyinen, tämä on ihan näpertelyä. Yritetään puuttua ihmisten yksityiselämään. Pitäisi vaatia jotain yhteisöä koskevaa, olla joukkoliikettä, mutta tällainen, mitä se on?

– Kyllä tää koskettaa useempaakin ihmistä, Sampsa sanoo.

– Olitko sinä mukana 60-luvulla? Karoliina tiedustelee.

– Olin tietenkin, Oiva puuskahtaa. – Taistolais-hörhöilyyn en mennyt mukaan, mutta muuten olin radikaali. Poliittisissa järjestöissä oli hyödyllistä olla mukana, ihan noin tulevaisuuttakin ajatellen.

Sampsa tuhahtaa ja kääntää katseensa seinälle.

– Minun äitini oli vähän kommunisti 70-luvulla, Karoliina myöntää nolon tuntuisesti. – Isä taas on yrittäjä. Ne riiteli usein politiikasta, kun olin lapsi. Sitten ne erosivat.

Tyttö avautuu varsin helposti, Oiva pohtii. Sampsa näyttää hämmästyneeltä. Hän ei raukka ilmeisesti tiedä minkälaiseen vesiliukumäkeen on istahtanut. Oiva vinkkaa tarjoilijan paikalle.

Vallitsee hiljaisuus. Jokainen ryystää drinkkiään ja miettii omiaan. Sampsa alkaa vaikuttaa juopuneelta, silmät harittavat, ja hän hörähtelee itsekseen. Karoliina puhkeaa puhumaan tuijottaen silmät pyöränvanteina viereisen kadun autoliikennettä:

– Mä olen just muuttanut uuteen asuntoon. En olisi jaksanutkaan enää kauan sitä, kun isä käytti minun vanhaa asuntoani paikkana, jossa kohtasi naisiaan. Maksullisia naisia ne olivat.

Alkaa käydä mielenkiintoiseksi, Oiva miettii. Tyttö ei todellakaan vaikuta sopivalta seuralta Sampsalle. Miten naiivi, heikkotahtoinen poika pystyisi käsittelemään kokenutta naarasta, joka on nähnyt elämää kaksi kertaa enemmän kuin Sampsa edes pystyy kuvittelemaan?

– Isä on tällä hetkellä pidätettynä, Karoliina sanoo poissaolevasti. – Syytetään veropetoksista. Isällä on maahantuontifirma. Se joutuu kai vankilaan. Äiti ei välitä. Juo vain kaksinverroin. Äidin miesystävä istuu vankilassa – kärähti hasiksen salakuljetuksesta. Pena on karski mies. Kun äiti hakattiin viime keväänä, Pena kävi puukottamassa kostoksi hakkaajaa, eikä jäänyt edes kiinni.

Karoliinan silmät kimmeltävät. Tyttö siirtää katseensa seinälle. Sampsa on vieteriukko. Hämmästys, empatia, epäusko ja vaivaantuminen vuorottelevat kasvoilla. Poika on täysi hölmö, Oiva ajattelee. Siinä hän istuu suolapatsaana, ei liikauta edes kieltä. Oiva pusertaa Karoliinaa olkapäästä ja ojentaa puhdasta nenäliinaa.

– No, no – älä nyt. Eivät ne asiat niin pahasti ole. Kyllä kaikki varmasti jotenkin selviää.

Oiva johdattelee keskustelun tahallaan kepeisiin, humoristisiin aiheisiin, jotka saavat hymyn nousemaan Karoliinan leukapieliin.
 
Sampsa mutisee käsittämättömiä. Ehkä se on jotain afrikkalaista kieltä, Oiva ajattelee. Hän steppaa ja luotsaa pariskunnnan iltaa eteenpäin. Taksiin astuessaan poika horjahtaa ja kolhii päätään auton katonkarmiin. Hänellä on vielä paljon opittavaa, Oiva pohtii. Kyllä tuon ikäisen pitäisi jo sietää viinaa.

Da, da – Oiva vänkyröi yökerhon tanssilattialla. Hän on kiskaissut Karoliinan ja Sampsankin mukaansa popin tahtiin. Sampsa liikkuu kömpelösti, niin kuin kotitalousrobotti. Karoliina tanssii taitavasti ja selvästi nauttii vartalonsa liikkeestä. Oiva kiepsauttaa muutaman kierroksen tytön ympärillä ja virnistää kokeeksi.

Pöydässä Sampsa keikkuu tuolilla ja sönköttää jotain kehitysaputyöstä.

– Poika taitaa olla napannut viinaa väkevämpiä, Oiva murjaisee.

– Ei Sampsaa sellaiset kiinnosta, Karoliina sönkkää vakavana. – Vaikka ei hasiksessa ja ekstaasissa mitään riskiä ole. Ne ovat ihan miellyttäviä aineita. Mä olen vetänyt ekstaasia silloin tällöin.

Oiva hermostuu. Tyttö on pitelemätön tapaus. Sampsa alkaa vielä tytön vaikutuksesta käyttää huumeita. Eikö poika tajua omaa parastaan?
– Nappailetko sinä useinkin? Oiva peittää hämmennyksensä kysymykseen.
– Pitkään aikaan en ole ekstaasia ottanut. Se on sen verran kallista.

Oivalla selkenee. Tyttö pyrkii naimisiin Sampsan kanssa, koska on kuullut, että vanhemmat ovat rikkaita. Näin hän aikoo rahoittaa huumeiden käyttönsä. Oiva kumartuu Karoliinan puoleen ja kuiskaa:
  – On hyvä, että sinä tuet Sampsaa. Vielä muutama kuukausi sitten hänellä ei ollut mitään kokemusta naisesta. Naureskelin että kun Sampsa kuolee niin ruumista ei tarvitse tuhkata. Munat ovat jo niin täynnä tuhkaa. Oiva vinkkaa silmää.

– Tue pojan pyrintöjä vain, hän supattaa.

Karoliina puhkeaa käkättämään:
– Sinä se et puhu mitään vakavalla naamalla.

Oiva synkistyy. Hän puistelee päätään. Tuntuu hieman huteralta. Ei kai hän vain ole humaltumassa?

– Onko Sampsa muuten vielä kastellut yöllä vuodettaan? Kotona se on ollut vuosikausien ongelma.

Karoliina nauraa veitikkamaisesti.
– Kyllä Sampsa välillä kastelee lakanan, mutta hieman toisella tavalla.

Karoliina on humalassa. Hän nikottelee ja hihittelee ja tönii Sampsaa, jonka pää on tuntenut olonsa painavaksi hartioiden välissä ja laskeutunut pöydälle.

– Isäs on ihan hullu ja hassu. Vitsaileeko hän aina noin?

Sampsa mutisee, että väsyttää.


Taksin saapuessa rivitaloalueelle Sampsa selviää horjuskelemaan pihamaalle. Hän jää kuselle vaahteran katveeseen. Karoliina räkättää ilkeästi.

Sisällä Oiva laittaa stereoihin soimaan Beethovenin kolmannen sinfonian. Juotuaan lassillisen valkoviiniä Sampsa on valmis. Hän mutisee hyvät yöt ja kompuroi yläkertaan. Oiva menee perästä ja katsoo, ettei Sampsa oksentele. Sampsa rojahtaa vaatteet päällä oman huoneensa sängylle ja rupeaa kuorsaamaan. Oiva sulkee oven.

– Mitäs me nyt tehdään? Sampsa ryhtyi käyttäytymään herrasmiesmäisesti.
  Karoliina loikoo sohvalla ja katsoo Oivan mielestä keimailevasti.

– En tiedä, tyttö haukottelee.

He juovat viiniä ja puhuvat yleisluontoisia. Oivan päässä tuntuu sumealta. Kaikenlaisia ajatuksia punnertaa esiin. Mietteet hölkkäävät kehää ja takertuvat karvaiseksi rullaksi, missä ei tunnu olevan alkua eikä loppua. Karoliina kikattelee, hän valuu sohvalta matolle ja jää siihen heiluttelemaan jalkojaan. Jotain kiehtovaa tässä on, Oiva ei tiedä mihin suunnata katseensa. Hän venyttelee teennäisesti.

– Pitäisikö mennä nukkumaan? Sinä voit nukkua Sampsan huoneessa.

Karoliina nousee, ja he kompuroivat peräkanaa yläkertaan. Ylätasanteella Oiva alkaa puhua Dostojevskista. Mistä se tulikin hänen mieleensä? Hän haluaa ehdottomasti vielä näyttää Karoliinalle Dostojevskin teosten kokoelmansa. Hän puolittain työntää Karoliinaa edellään.

Karoliina istuutuu parisängylle ja heiluttelee jalkojaan. Oiva kiskoo hyllystä esiin teoksen toisensa jälkeen ja selostaa niiden teemoja.  Eräs esine kirjahyllyssä osuu silmiin. Oivan käsi siirtää esineen yöpöydän laatikkoon.

– Mielenkiintoista, Karoliina sammaltaa silmät puoliummessa.

Silloin Oiva istuutuu Karoliinan viereen ja vetää tytön pitkäkseen. Hän puristaa tyttöä itseään vasten ja hokee miten kaunis tämä on. Karoliina valahtaa vakavaksi ja tuijottaa silmät porakaivoina. Oiva koettaa suudella, ja Karoliina alkaa rimpuilla ja puhista. Silloin Oivan käsi vetää yöpöydän laatikon auki ja sieppaa tuon tietyn esineen. 

Hiukkasen voimaa käyttäen hän painaa Karoliinan vatsalleen sängylle ja pujottaa käsiraudat ranteisiin. Oiva on valmiina tukkimaan tytön suun, mutta tämä makaa hiljaa. Oiva pujottaa käsiraudat sängyn päätyihin kiinni ja napsauttaa ne lukkoon. Karoliina on nyt kätevästi kontillaan. Tyttö pysyy toistaiseksi aivan liikkumatta, ja Oiva nostaa hänen hamettaan takaapäin. Karoliina päästää karjunnan. Oiva tukkii nopeasti hänen suunsa ja vetää kirjahyllystä esiin suukapulan, jonka kietaisee tytön huulille. Hän kiinnittää suukapulan lenkeillä Karoliinan niskaan. Tyttö vinkuu ja nyyhkii. Oiva harkitsee nilkkojen kahlitsemista sängynpäätyihin, mutta luopuu siitä koska tyttö ei näytä rimpuilevan.

Hän vetää Karoliinan alushousut alas. Mitä kimmoisin tiukka peppu. Hän puristelee Karoliinan pieniä rintoja paidan läpi, ja avaa sitten housunsa. Erektio ponnahtaa esiin. Se on aivan eri tavalla valmiina kuin vaimon kanssa, täysin valppaana, ei ollenkaan tylsistynyt. Oiva sormeilee Karoliinan jalkoväliä. Vielä ei ole aika, hän ajattelee. Pillu on ensin saatava kostumaan. Se on ajettu posliiniksi, Oivaa huomaa myhäillen. Hän kaivelee sormella häpyhuulia ja hyräilee samalla marssintapaista. Tyttö ynisee ja päästää tukahtuneita nyyhkytyksiä, mutta pikkuhiljaa jalkoväli alkaa kastua.

Oiva vetää kondomin erektionsa päälle ja työntää sen hitaasti Karoliinan sisään. Hän pitää kiinni tytön vyötäröstä ja liikkuu nopeasti edestakaisin. Karoliina korisee.

Oivalla tulee varpaista asti. Hän laittaa kyrvän takaisin housuihinsa ja heittää kondomin roskikseen. Huomenna roskis olisi muistettava tyhjentää. Sitten hän sujauttaa pikkuhousut takaisin Karoliinan päälle, avaa käsiraudat ja poistaa suukapulan.

Oiva vetäytyy nojatuoliin istumaan. Karoliina vilkaisee hätäisesti noustessaan sängyltä. Tyttö kompuroi huoneesta. Karoliina yrittää itkuisella äänellä herättää Sampsaa. Poikaa ei kyllä nyt saisi tajuihinsa tykinlaukauskaan, Oiva naureskelee. Hän ilmestyy ylätasanteelle.
 
– Eiköhän ole parasta, että sinä lähdet, hän sanoo pehmeällä äänellä.

Karoliina kiepsahtaa tuijottamaan kauhun ilmein ja heittäytyy sitten portaita alas. Tyttö vinkuu, aivan kuin ei saisi henkeä. Toivottavasti hän ei ala oksentelemaan, eteisen matto on aivan uusi, Oiva pohtii. Ovi rämähtää, ja hiekkaan rahisevat loittonevat juoksuaskeleet. Oiva katsoo keittiön ikkunasta, miten tyttö pitää käsiä päänsä ympärillä ja heittelehtii eteenpäin tasapainottoman näköisesti. Mokomakin kaniini.

Aurinko on jo korkealla Oivan herätessä. Hän venyttelee ja menee keittiöön. Vessasta kuuluu kakomista. Sampsa on pahoinvoivan näköinen.

– Taisit ottaa vähän liikaa, Oiva sanoo. – Mutta eikö ollutkin hauska ilta?

Sampsa juo jogurttia suoraan purkista, vaikka Oiva on sanonut tuhat kertaa, että lautasta on käytettävä. Sampsa käy suihkussa ja kolistelee yläkerrassa. Sitten ulko-ovi pamahtaa. Sampsa askeltaa ripeästi tiellä ja katoaa kuusten taakse.

Poika on aivan mahdoton. Yritä nyt tulla toimeen tuollaisen kanssa. Oivaa tylsistyttää. Dostojevskin lukeminen ei maistu. Hän istuutuu tv-tuoliin ja katsoo muutaman amerikkalaisen klassikkoelokuvan juoden samalla neljä A-olutta. Hän rutistaa tölkit ja käy sitten piilottamassa käsiraudat ja suukapulan komeron perälle. Hän tyhjentää makuuhuoneen roskiksen.


Sampsa palaa kuuden aikaan illalla. Oiva on juuri napsauttanut Spartacus-elokuvan videoihin ja avannut viidennen oluttölkin. Spartacuksen alkutekstit hyrräävät ja musiikki kajahtaa soimaan.
Poika on kummallisen näköinen tupsahtaessaan nojatuoliin. Oiva sietää neuvotonta ilmettä kymmenisen sekuntia ja tokaisee sitten karskisti:

– No – mikä on? Anna tulla nyt vaan.

– En tajua, Sampsa takeltelee.
 
– Sano, sano, Oiva ojentaa Sampsalle oluen, krapulaan, ja poika avaa sen automaattisesti.
 
– Karoliina, Sampsa änkyttää ryystäessään vaahtoa. – Se alko tänään väittämään, että sä…
 
– Mitä minä? Kauanko täytyy vielä odottaa? Ei se noin vaikeaa voi olla.
 
– Se väitti, että sä olit sitonut ja raiskannut sen viime yönä, kun mä nukuin, Sampsa tyhjenee. 
 
Pojan katse harhailee seinillä, se ei pysähdy kertaakaan Oivaan, joka säilyttää malttinsa täydellisesti.
 
– Tämä on vakavampaa kuin luulinkaan, hän sanoo.
 
– Mitä, mikä on? Sampsa herää.
 
– Tyttö sanoi käyttävänsä ekstaasia. Amfetamiinijohdannaiset aiheuttavat vainoharhaisuutta. Mutta en olisi uskonut, että noin pahoja harhoja. 
 
– Mutta, mutta, Sampsa änkyttää, se näytti mulle ranteistaan jälkiä, jotka oli kuulemma tullut käsiraudoista. Ja ne käsiraudat olit laittanut sinä.

Sampsa tuijottaa Oivaa, järkytyksen ja nolostumisen ilmeiden vaihdellessa kasvoilla. Oiva tuhahtaa.
 
– Paranoidit tekevät itselleen ja muille kaikenlaista todistaakseen väitteensä. Uskotko sinä todella, että minä, minä tekisin tyttöystävällesi jotain sellaista? Kumpaa uskot, isääsi, vai typykkää, jonka olet tuntenut vähän yli kuukauden?
 
Oiva katsoo poikaa suoraan ja rehellisesti. Sampsa romahtaa.
 
– En tietenkään, en ikinä, et sä vois, mut se sano, vittu, mä en tiedä enää mitään, Sampsa nieleskelee kyyneleitä.
 
Oiva nousee ylös ja kietoo kätensä pojan hartioiden ympärille.
 
– Voi, voi. Maailmassa sitä törmää kaikenlaisiin tyyppeihin. Ja naiset, naiset… En minäkään olisi kyllä uskonut, että Karoliina on sairas. Olen pahoillani Sampsa. Pidätkö sinä Karoliinasta paljon?
 
Sampsa ei puhu, mutta nyökkää. Sitten he ymmärtävät toisiaan pitkään. Oiva selvittää pojalle ihmisten hyvistä ja huonoista ominaisuuksista, siitä miten ihmiset saattavat olla muuta kuin mitä antavat ymmärtää. Poika nyökkäilee, nyyhkii välillä ja ryystää olutta. Videofilmi on pausella.

Vähän ennen kymmenen uutisia ovikello soi. Sampsa menee avaamaan.
 
– Saatanan saatana, tänne se sika, niin kuin olis jo, Karoliinan ääni kirskahtaa asuntoon.

Tyttö tuiskahtaa olohuoneeseen kengät jalassa, horjuen ja hönkien viinaa.
 
– Vittu, perverssi! Miten sä voit tehdä mulle sillä tavalla!
 
– Mistä on kysymys? Oiva kalpenee.
 
– Saatana sä kuolet äijä, Karoliina napsauttaa stiletin terän esiin ja lähtee tulemaan kohti.
 
Oivalle tulee kiire. Hän kiepsahtaa hämmästyttävän nopeasti nojatuolin taakse niin että leikkaava piikki uppoaa tuolin nojaan.
 
– Sampsa, hullu kiinni! Oiva huutaa ja tönäisee pyörillä kulkevan tarjoilupöydän Karoliinan jalkoihin. Tyttö horjahtaa, mutta lähestyy ja huitaisee veitsellään. Sampsa riiputtaa taustalla kieltään ja tekee omituisia askelkuvioita, eteen –  taakse, eteen –  taakse. Oiva nappaa kaapista pölynimurin putken ja lyö veitsen Karoliinan kädestä, sitten hän kampittaa tytön.
 
– Sampsa! Oiva karjuu, mutta poika vain tanssii.

Oiva ähkii ja hikoaa. Hän vääntää raivoavan tytön käden selän taakse ja pakottaa tämän lattiaan. Sitten hän käärii Karoliinan mahdollisimman nopeasti mattoon. Hän istuu maton päälle, niin ettei tyttö pääse kiemurtelemaan. Karoliina tyrskii.
 
– Sampsa, puhelin!Oiva puuskuttaa, ja viimein poika tajuaa, ojentaa kännykkää, kasvot ahdistuksesta pingottuneina.

Pihaan ajaa poliisiauto, ja sen perään ambulanssi. Mitä naapurit ajattelevat? Mutta ei auta. Asia on hoidettava nopeasti pois silmistä.  Poliisit ja ambulanssimiehet saapastelevat sisään ja vilkaisevat välinpitämättömästi Oivaa ja mattokääröä, ei kun tyttökääröä. Karoliina vapautetaan matosta. Tyttö nousee pökertyneesti jaloilleen ja vilkuilee ympärilleen katseen paikantumatta. 
 
Harteikas nuori poliisi, jolla on kuution muotoinen pää, kirjaa ylös Oivan versiota tapahtuneesta. Viereisessä huoneessa Karoliina huutaa. Oiva painottaa, että tämä on ikävää mutta että näitä juttuja sattuu aina silloin tällöin, ihmisen mielenterveys on hauras.
 
– Ilkeä tapaus, parrakas poliisi sanoo ja katsoo Oivaa pitkään. – Ehkä on parasta, että lähdette nyt kaikki kamarille ja katsotaan…
 
– Kuka meidät kutsui ja miksi? ambulanssimies tiukkaa.
 
Oiva vetää parrakkaan poliisin keittiöön puhumaan miesten kesken.
   
– Selvä. Kyllä tässä on paras toimia näin, poliisi nyökyttelee. – Neiti lähtee nyt sairaalaan, ihan tarkastuskäynnille vain, hän sanoo Karoliinalle, joka kirkaisee ja syöksyy vikasuuntaan.
 
– Nyt, nyt mennään, poliisit retuuttavat Karoliinan ulos. – Jollei mennä vapaaehtoisesti, niin mennään väkisin.
 
Karoliina painetaan makuulle, ambulanssimiehet kiinnittävät lepositeet ja painavat rauhoittavan piikin käsivarteen. Vaihdetaan vielä asiallista informaatiota. Ambulanssi ja poliisiauto kaartavat pihasta tielle.
 
Oiva tuntee itsensä väsyneeksi. Käsivartta kivistää. Parempi kun nyt ei mieti liikaa. Missä Sampsa on? Vessasta kuuluu rykimistä. Poikahan oksentaa. Taas.
 
– Sinulla taitaa yleiskunnon kanssa olla niin ja näin kun viinasta tulee näitä reaktioita, Oiva analysoi.
  
Poika vetää harvinaisen epäarrogantisti kengät jalkoihinsa ja kolauttaa ovea.
 
Oiva lysähtää nojatuoliin. Miten tämä vaikuttaa hänen kasvatukselliseen operaatioonsa? Kai poika häntä kuitenkin epäilee. Tai ehkei sittenkään. Voi olla, että paremminkin ymmärtää, mutta on vain järkyttynyt havaitessaan millaisen tytön kanssa oli alkanut seurustella. Sampsa pääsee siitä vielä yli. Tai jollei pääse –  onhan hän sellainen herkistelijä –  niin aina on terapia. Ja nykyisin on niin hyviä masennuslääkkeitäkin. Ehkä hän varaisi pojalle ajan psykologille heti huomenna. Voisi Sampsa sitten samalla keskustella opinto-ongelmistaan. Eiköhän poika suostu, pienen ylipuhumisen jälkeen.  Jonkinlaista ajankuluahan se terapiakin on. Ei se ainakaan rahasta ole kiinni, Oiva imaisee oluttölkin tyhjäksi.
 
Kello tikittää seinällä. Se mittaa ajan kulumista, vaikka Oivalle sopisi nyt pysähtynyt hetki. Kaikki on rauhallista ja suojattua. Suippo hymy nousee Oivan suupieliin ja hän sukaisee otsalle valahtaneita hiuksiaan. Hän nousee puuskaisten ja käy kaatamassa keittiössä itselleen
 viskigrogin. Sitten hän asettuu mukavaan asentoon nojatuolissa ja painaa Spartacuksen käyntiin.  

perjantai 30. syyskuuta 2011

Historiantulkinta kertoo nykyhetkestä?

Edellisessä M.A. Castrénin seuran jäsentiedotteessa 2/2011 ilmestyi Valentina Štšankinan kiinnostava artikkeli ”Mordva 1000-vuotisjuhlan kynnyksellä”. Artikkelissa valotetaan vuonna 2012 Mordvan pääkaupungissa Saranskissa vietettäväksi määrättyä juhlaa ja sen taustoja. On sinänsä myönteistä, että Mordva sekä ersäläiset ja mokšalaiset ovat huomion kohteena. Kulttuuritapahtumat ja vähemmistökielten ja -kulttuurien tukeminen kuulostavat mainioilta hankkeilta, jos ne eivät jää retoriikaksi. Mutta olen ymmälläni artikkelissa mainituista historiallisista faktoista, jotka lisäksi toistavat Venäjän ääni -nettilehden kesäkuun artikkelissa (http://finnish.ruvr.ru/2011/06/16/51913879.html) esitettyjä väitteitä lähes pilkulleen.

Miksi Štšankina kertoo epätarkkoja tietoja? Kaikkihan tiedämme, että mordvalaisten ja venäläisten yhteiselo alkoi – ei tuhat vuotta – vaan jo 10 000 vuotta sitten Atlantiksessa. Kun Jumala loi maailman, hän loi ensimmäisenä yhteenkietoutuneen venäläis-mordvalaisen verson, jonka sukurakkaus ja yhteistyö väräjöivät leppeässä tuulessa.

Vakavasti puhuen Štšankinan artikkeli sisältää virheellistä tietoa. Mordvalaiset eivät ole 1000 vuotta ”seisoneet Venäjän valtiojärjestelmän alkulähteillä” tai yhdessä venäläisten kanssa luoneet Venäjää. He eivät myöskään ole ”vapaaehtoisesti” liittyneet Venäjään ja sulautuneet ortodoksisuuteen. Tällainen neuvostoaikaista Venäjän ”konfliktittoman asuttamisen teoriaa” muistuttava historiankäsitys hautaa alleen kolonialistisen todellisuuden.

Sekä venäläisten, että mordvalaisten historiallisten lähteiden, kuten keskiaikaisten kronikoiden, mukaan mordvalaisheimot taistelivat venäläisten kanssa 900-luvulta lähtien. Läntiset mordvalaisheimot, jotka jäivät slaavilaisten ruhtinaskuntien valtaan jo tuolloin, ovat voineet tavallaan osallistua Kiovan Rusin muodostumiseen. Mutta on kiistanalaista onko Kiovan Rus ”Venäjän valtiollisuuden alku”. Kronikoiden mukaan venäläiset taistelivat Purgazin johtamia mordvalaisia vastaan jälleen 1220-luvulla. Vuosina 1236–1237 mordvalaiset olivat liitossa bolgaarien kanssa koettaen torjua mongolien hyökkäystä. Sittemmin mordvalaisheimot kuuluivat Kazanin kaanikuntaan.

Historiallinen tosiasia on, että pääosa mordvalaisista joutui Moskovan suuriruhtinaskunnan, myöhemmän Venäjän keisarikunnan, valtaan vasta Kazanin kaanikunnan kukistuttua 1550-luvulla.
Erityistä halua osallistua ”Venäjän valtion luomiseen” ei tunnu osoittavan sekään, että mordvalaiset kapinoivat Ivan Bolotnikovin kapinassa vuonna 1606–1607, Stepan Razinin kapinassa 1670-luvulla ja jälleen Pugatšovin kapinassa 1770-luvulla. Kronikoiden mukaan Razinin kapinassa ja sen tukahduttamistoimissa sai surmansa 10 prosenttia mordvalaisista. Vielä vuonna 1918 mordvalaiset olivat yhdessä udmurttien, marilaisten, tataarien ja baškiirien kanssa perustamassa vähemmistökansallisuuksien valtiota Idel-Uralia, jonka bolševikit kuitenkin murskasivat.

Kun tiedämme, että vähemmistökielten ja kulttuurien tukeminen on nyky-Venäjällä melko heikolla tasolla, voidaan esittää kysymys liittyykö mainittu ”mordvalaisten ja venäläisten ystävyydenjuhla” enemmänkin Kremlin viime vuosina masinoimaan suuntaukseen historian uudelleen tulkitsemiseksi. Tähän suuntaukseen on kuulunut esimerkiksi Baltian maiden neuvostomiehityksen kieltäminen ja yritys esittää tataarien vapaaehtoisesti sulautuneen Venäjän valtaan.


Ville Ropponen,
toimittaja, tietokirjailija

Kirjoitus on julkaistu myös M.A. Castrenin seuran jäsentiedotteessa 3/2011.



perjantai 19. elokuuta 2011

Kesädekkari "Zolotaja baba" osa 5.

1. elokuuta, Kazym - Num-To-järvi, Jugran pirikunta, Venäjä

He kiisivät varvikon, vaivaiskoivikon ja maan pintaan oksastoiksi levittäytyvien kitumäntyjen poikki kuin matalalentoa. Koltšak oli jätetty Kazymiin, vaikka vanha miliisimies mutisi vastalauseita. Tšapajev ohjasi läheiseltä öljykentältä lainattua ekoautoksi kutsuttua vempelettä, jossa oli jättimäiset kumipyörät kannattelemassa teräslevyillä päällystettyä koria. Kulkuväline toi mieleen ufon pyörien päällä. Ekoauton etu oli suuri nopeus. Jos he eivät eksyisi, he saavuttaisivat tutkijoiden seurueen tunneissa, vaikka olivat viisi ja puoli tuntia perässä.

Tšapajev silmäili karttaa.

– Mistä te olette kotoisin? Hartšenko kysyi.

– Miten niin? Neftejuganskista.

– Tarkoitan sukujuurianne.

– Ahaa, niinpä tietenkin. Onko sillä merkitystä? Isäni on syntyisin kirgiisi, äiti tataari. Mistä itse olette?

– En tarkoittanut loukata. Vanhempani olivat ukrainalaissyntyisiä.

– Ette loukannut. Nykyään ei vain voi aina tietää. Te ette taida olla ihan selvillä siitä millaista se oli silloin aiemmin, ennen vuotta 1991. Ja tuntuu, että ne skismat ovat palaamassa…

– Mitä tarkoitatte?

– En paljon mitään.

Tšapajev  syventyi karttaan. Miesten enempi keskustelu tyrehtyi, mitä he puhelivat jotain käytännön asioihin liittyvää, kuten näkyikö suon takana liikettä, vaikuttivatko kaatuneet puut vesdohodin jyräämiltä ja muuta sellaista. Kahden tunnin päästä he löysivät telaketjun uran, jonka oli pakko olla tutkijoiden ryhmän ajoneuvon jälki.

Myöhemmin Hartšenko pohti miksi hän ei yrittänyt puhua Tšapajevin kanssa, tutustua häneen ihmisenä, edes vähäsen, vaikka naurettavia nämä mietteet olivat, ei se mitä tapahtui muutu siitä miksikään. Mitäpä Hartšenko olisi voittanut, jos hän olisi tiennyt vaikkapa Tšapajevin lapsuuden hammassäryistä, poikaiän tappeluista pihapiirissä, jossa Tšapajevia haukuttiin vinosilmäksi - televisiosta tuli tuolloin tiedonantoja Afganistanin sodasta. Olisiko hän kostunut siitä jos olisi tiennyt Tšapajevin ensirakkaudesta, mustakulmaisesta  venäläistytöstä, jolla oli risat hampaat, tai elokuvista, joita  Tšapajevin oli tapana käydä katsomassa iltalomilla armeija-aikoina, tai kahviloista, joissa hän roikkui miliisikoulun jälkeen iltamyöhäisellä? Mitä se Hartšenkoa olisi auttanut, jos  Tšapajev olisi kertonut ongelmistaan tai pakkomielteistään, kaikillahan niitä oli? Ehkä Tšapajev rakasti jotakuta, ehkä häntä rakastettiin, ehkä hän oli välinpitämätön itseään, lähimmäisiään, jopa omistamiaan huonekaluja kohtaan, niin kuin niin moni täällä. Tai ehkä hän puheli yöllä kissalla tai huonekasville, itkeskeli pölyisessä yksiössä, humalassa ja hukassa. Mutta mitä sekään Hartšenkolle  kuului? Ei ihmisistä saa kiinni, ei heitä voi tuntea, he luistavat aina käsien välistä kuin saippua. Niin Hartšenko ajatteli. Ja toisaalta kun ihmisistä tietää asioita,  kun he koskettavat kertomuksillaan, he takertuvat toiseen, hirvikärpästen tapaan, muuttuvat ikään kuin osaksi toista, ja lähtiessään he vievät mukanaan palan toista, eikä se ole hyvä, sillä kaikki lähtevät joskus, ennemmin tai myöhemmin.

Kuuden tunnin ajon jälkeen Num-To-järvi oli siinä, sen rautainen ulappa levisi äkillisesti esiin kuusien takaa kuin paniikki. Kaukana rannasta, keskellä ulappaa kohosi saari. Ajoneuvon telaketjun urat, joita he seuraisivat, kääntyivät kulkemaan järven etelärantaa lähestyen vesirajaa. Ja pian he näkivät vesdehodin hirviömäisen rungon. Se seisoi puoliksi vedessä, hiljaisena.

– Nyt varovasti, sihahti Tšapajevin hampaidensa välistä, tämä voi olla ansa.

He seisauttivat ekoauton kymmenen metrin päähän vesdehodista. He lähestyivät pistoolit ampumavalmiina. Vesdehodin sivuluukku lenkotti auki, he kurkistivat sisään: linnut olivat lentäneet häkistä. Vesdehodin takaa lähti useita, tuoreita kengänjälkiä rantaviivan suuntaisesti.

Noin kilometrin päässä vesdehodista jäljet kääntyivät ja sukelsivat rantakuusikon läpi tasangolle, joka puski varpua, kitukasvuista seetriä ja vaivaiskoivua ja vietti melko jyrkästi ylöspäin kohti kasvillisuuden kattamia harjanteita.

He huristelivat rinnettä ylös mutkitellen. Kasvillisuudessa jalanjälkiä ei enää pystynyt näkemään. He tähystelivät ympäriinsä, ja viimein tähystely palkittiin. Pienellä kasvillisuudesta paljaalla nyppylällä, jonka ympärille oli saostunut kivenmurikoita, makasi ihmishahmoja. Letkotti. Pitkällään maassa.

He lähestyivät hitaasti aseet valmiina. Varvikossa lojui poro, jonka kurkku oli avattu. Kivien ympäristö oli kuivuneen veren peittämä.  Maassa makasi kaksi ihmistä, jotka eivät todellakaan olleet enää hengissä. Molemmat arviolta 35-vuotiaaat mieshenkilöt oli kai kuristettu suopungeilla.

Molemmilta ruumiilta löytyi passi: ensimmäinen ruumis oli Juvan Sopotšin, paikallinen hanti ja tutkijoiden majoittajan veli; nuorempi ruumis oli eläessään totellut nimeä Jouni Inttinen, kansallisuus Finljandija. Hartšenko sulloi passit anorakkinsa taskuun.

– Perinteinen tappotapa: Mandala, Tšapajev narisi hampaidensa välistä.

– Kuristettu hitaasti suopungilla, uhrattu poro, mutta silti: miksi Mandala? Miksi ihmeessä?

– Num-To on pyhä järvi.

– Miksi Juvan Sopotšin on tapettu?

– Ehkä hän unohti kuka on.

Hartšenko kohautti harteitaan. He ryhtyivät tutkimaan lähiympäristöä. Lisää ruumiita ei löytynyt,ei myöskään eläviä. He palasivat ekoautolle.

– Ei muuta sitten kuin otetaan bensiinikanisterit ja pistetään nämä palamaan. Ehkä olisi varmempaa tuikata myös vesdehod tuleen, Tšapajev sanoi.

– Eikö tämä tulisi kuitenkin tutkia? Jos poltamme ruumiit, hävitämme todistusaineistoa.

– Ohjeet olivat aivan selvät. Onko sinulle jotain niitä vastaan? Tšapajev ärähti, mutta siihen se jäi, sillä jotain napsahti hänen päänsä sivuun, ja mies hypähti vasten ekoautoa, josta hän valui alas varvikkoon.

Hartšenko löi maihin. Hän ryömi Tšapajevin luo ja totesi, että puolet kollegan kasvoista oli poissa, luoti oli jatkanut matkaansa repien takaraivon ja kaiketi kimmonnut ekoauton panssarilevystä. Hartšenko meni paniikkiin: hän ampui viisi-kuusi heittolaukausta rinteeseen. Sitten hän tajusi ehkä olevansa kiikaritähtäimen seurattavana, heittäytyi sivulle ja ryömi auton ali. Eikä lian aikaisin. Luoti napsahti vain hetken päästä kohtaan, jossa hän äsken makasi.

Hartšenko vinssasi itsensä sisään ekoautoon. Hän lukitsi molemmat ovet. Hän hengitti syvään. Autossa hänen piti olla periaatteessa turvassa, panssarilevyt kestivät kevyiden aseiden tulen. Hän käynnisti moottorin ja antoi mennä täyttä höyryä takaisin järvelle. Hän ajoi vesirajaa pitkin takaisin vesdehodille, parkkeerasi, ja otti radiopuhelinyhteyden Volkoviin. Hän antoi tilanneraportin.

– Arvasin tämän, Volkov mutisi oudon tyynenä.

– Arvasitte! Miksi sitten lähetitte minut tänne kahdestaan Tšapajevin kanssa kevyesti aseistettuna?! Hartšenko karjui

Volkov oli hiljaa.

– Tulen pois täältä, Hartšenko totesi.

– Pitäkää asemanne. Ketkä ampuivat Tšapajevia? Ovat ne federaaleja?

– En tiedä keitä ne ovat. Minulla ei ole edes aavistusta. En jää tapettavaksi.

– Välttäkää taistelukosketusta. Toistan: älkää vastatko tuleen missään nimessä. Tehtävänne on nyt polttaa ruumiit ja siirtyä sen jälkeen tarkkailuun: merkitkää muistiin kaikki epäilyttävä toiminta. Tšapajevin ruumis on myös poltettava.

– Tsort vosmy. Lähetitte minut tänne syötiksi, eikö vain? Hartšenko ähkäisi.

– Älkää puhuko roskaa, toveri luutnantti. Toimikaa! Lähetän vahvistuksia jos muu ei auta.

– Haistakaa paska!  Hartšenko ärjyi ja sulki puhelin,

Hän käynnisti auton, ruttasi kolmosvaihteella ja sitten vitoselle. Ajoneuvo tärisi ja poukkoili, kun Hartšenko ohjasi sen täyttä vauhtia hillavarvikon, suonsilmäkkeiden, kivien, kaatuneiden puunrunkojen ja vaivaiskoivikon peittämän maaston yli. Puolen tunnin ajon jälkeen hän kaarsi loivasti etelään ja lähestyi rinnettä, josta laukaukset olivat tulleet. Hän tuijotti silmä kovana panssari-ikkunasta ja odotti luodin napsahdusta ekoauton kuoreen. Ikkunassa näkyi vain yksitoikkoista metsätundraa, se velloi pyörien alla kuin vihreä ulappa, autiota ja tyhjää. 

Kului monta tuntia. Hartšenko ajeli ristiin rastiin rinnettä ja Num-To-järven rantoja. Ei sitä voinut tarkkailuksi sanoa. Vähintään se oli aika huomioita herättävää tarkkailua. Kolmen aikaan yöllä hän iski ekoauton parkkiin yli kymmenen kilometrin päähän ampumapaikasta, järven länsipuolelle. Hän kaivoi vodkapullon elintarvelaukusta ja kulautteli nopeaan tahtiin etikettiin asti, zakuskaksi hän söi vähän makkaraa, ja vaipui pian horroksenkaltaiseen uneen.

Hän kahlasi reisiä myöten punaruskeassa suossa, keltaisten heinien lomitse. Ympärillä loikki suurikokoisia poroja, mättäältä mättäälle, niillä oli älykkäät silmät. Luuletko pääseväsi pakoon, yksi poroista sanoi, se puhui, ihmisten kielellä, venäjäksi. Hän jatkoi tarpomista, vaikka nenässä alkoi haista yhä vahvemmin ummehtunut, nenä oli täynnä limaa, se tuhisi, pihisi, ja lähtisi kai kohta kävelemään mättäille tai kaduille, ja kaipa myös nenä puhuisi, keskustelisi nokkavia, tietenkin, niin kuin nenillä on tapana.

Hartšenko heräsi kuola poskella. Ummehtunut haju ei kadonnut. Ekoauton ilmastointi oli pettänyt. Hän raotti ikkunaa, ja viileä ilma virtasi sisään. Ulkona paistoi kultainen auer; aurinko venytteli kuin kurvikas nainen tundran takana. Jäseniä jomotti istumisesta ja nukkumisesta yhdessä ja samassa asennossa. Yön epätodellinen keskiyön valo oli poissa ja samalla vainoharhainen tunnelma oli viilettänyt etäämmälle. Mutta se tuli takaisin isoin harppauksin. Hartšenko haistoi oman hikensä. Hän pyyhkäisi otsaansa. Hän haparoi elintarvikelootasta syötävää, makkaraa ja leipää, ja huuhtoi ne kivennäisvedellä alas. Hän starttasi. Hän päästi helpottuneen ja haisevan pierun. Hän päätti soittaa Volkoville raikkaan vastalauseen, mutta nakkasi sitten radiopuhelimen istuimelle. Hän hankkisi jotain raportoitavaa Volkoville.

Hän käänteli ekoauton rattia kuin pieni typerä poika polkuautonsa etuakselia.  Hän ajeli tunnin verran, kunnes tajusi, että oli menossa lounaaseen eli poispäin Num-To-järvestä. Käännyttyään jyrkästi itään hän ehti ajaa parisataa metriä ennen kuin kumpareen takaa ilmestyi näkyviin mättäillä hoippuva hahmo. Se oli nainen, alun perin kai vihreässä, mutta nyt ruskean tahraisessa maastopuvussa, takki auki repsottaen, vaalea puolikihara tukka hapsottaen sinne tänne kirkkaassa teräksensinisessä aamuilmassa.  Hartšenko painoi jarrut pohjaan.

Tuoksui suopursu ja variksenmarja, muta, kielo ja ahmanpaska. Hän hölkkäsi naisen perään kainalokotelo auki: koskaan ei voinut olla liian varma. Hän sai naisen helposti kiinni, sillä tämän tasapaino oli ilmeisen heikko, hahmo vaappui laajassa kaaressa puolelta toiselta, ja naisen kiipeily verraten matalienkin määttäiden yli oli kuin vuorten ylittämistä. Mielikuva vahvistui kun Hartšenko ohitti naisen ja seisahtui hänen tielleen. Vaalean naisen silmät harittivat sinne tänne. Nainen oli  huumattu tai sekaisin. Hartšenko ymmärsi, että maastopuvun tahrat olivat kuivunutta verta.

Naisen puhuttelu ei auttanut.  Hartšenko totesi järkevimmäksi kääntää naisen ekoauton suuntaan, tukea häntä hartioista ja käydä samalla hänen taskunsa läpi. Nainen ei vastustellut. Välillä hän yritti puhua jotain, mutta äänteistä ei saanut mitään selvää. Naisen silmät eivät kohdistuneet mihinkään, ne harhailivat puolelta toiselle. Passi löytyi povitaskusta. Selvä tapaus, tässä oli niin sanottu etnografi: Virvavesi, Veera, kansalaisuus Finljandija.  Nainen oli nelikymppinen tai vähän nuorempi.  Hänen poolopaidan sisällä vapaana pomppivat rintansa olivat hämmästyttävän runsaat. 

Hartšenko katsoi naista, hänen hapsottavia hiuksiaan, repsottavia silmiään, verisiä huuliaan, ja ymmärrys ja tunne täyttivät miehen. Tunne valui vasemmasta silmästä alaspäin aina oikeaan isovarpaaseen asti. Hartšenko ymmärsi: tässä oli jumalatar! Sellaisia naisia kuin hänellä oli sillä hetkellä käsivarsillaan eli maapallon pinnalla kerrallaan ehkä pari sataa kappaletta. Arvoitukselliset kasvot, keltaiset hiukset kuin kaislaa, vartalo kimmoisa kuin naaraskarhulla. Niin kuin Hartšenko  tunsi sillä hetkellä, on Stalinin täytynyt tuntea Suomea kohtaan talvisodan aattona. Veri on syöksynyt Stalinin elimeen, se on räjähtänyt, ja miljoonina siittiöinä puna-armeijan sotilaat ovat syöksyneet huurteisen Kannaksen yli kohti kuviteltuja uumanpohjia. Mutta toisin kuin Stalin, Hartšenko ei koskaan ottanut mitään ilman toisen tahtoa. Jos hän tekisi niin, elämä menettäisi merkityksensä, himo jäätyisi kiinni kuin kieli metallikaiteeseen, ja hän voisi ampua ruosteisen kuulan kalloonsa saman tien.

Hän työnsi Virvaveden ekoautoon. Nainen lyyhistyi vieruspenkille ja löpsähti miehen olkaa vasten. Hän tilasi helikopterin ja lääkintähenkilökunnan Kazymin kentälle. Ja pian he lensivät säksättäen hopeisen nauhan ja vihreän maton yllä.

Kesädekkarin aiempi 4. osa löytyy täältä.

Kesädekkarin aiempi 3. osa löytyy täältä.

Kesädekkarin aiempi 2. osa löytyy täältä.

Kesädekkarin aiempi 1.osa löytyy täältä.

keskiviikko 17. elokuuta 2011

Kesädekkari "Zolotaja baba" osa 4.

1. elokuuta, Berjozovo - Kazym, Jugran piirikunta, Venäjä

Ruoho laskeutumisalueen ympärillä taipui luokille, kun roottorinlavat takoivat. Hartšenko kipusi helikopterin matkustamotilaan. Hän istuutui seinustan taitettavalle penkille ja silmäili kopterin takaosaa, jossa monenlaiset johdot risteilivät katonrajassa. Peräluukku oli suljettu tiiviisti. Hartšenko oli pukeutunut maastopukuun ja vetänyt päähänsä hyttyslakin. Hänen yllään oli täydet varusteet: kartta, kompassi, radiopuhelin, kiikarit ja kainalokotelossa 9 mm Stetškin APS-pistooli 20 luodin lippaalla sekä varalippaita.

Kopteri irtosi maasta. Se kallisteli ja kohosi sitten nopeasti. Hartšenko painoi kuulosuojaimet korville, nojautui taaksepäin ja vajosi uneen. Puolen tunnin päästä hän heräsi ja alkoi katsella ikkunasta.

Alla kimalteli Kazym-joen nauha. Sen molemmilla puolilla laajeni rannaton metsätundra, jossa saattoi siellä täällä erottaa telaketjullisten miehistönkuljetusautoa muistuttavien vesdehodien jättämiä jälkiä. Varvikolta kesti ainakin 20 vuotta kasvaa uudelleen uriin. Metsätundtra muuntui suoalueeksi. Kilometrien laajuisten nevansilmäkkeiden väritys läikkyi keltaruskeasta punavihreään. Hartšenko tuumaili hymähdellen millaista olisi taivaltaa noiden lettojen halki. Etelässä pilkotti öljykenttien liekkejä. Kazymin alueella kenttiä ei juuri ollut. Isoimmat öljyesiintymät paikantuivat Surgutin luoteispuolelle. Surgut ympäristöineen oli oikeastaan ainoa FSB:n hallinoima saareke Jugrassa, joka muuten oli pitkälti Pugatšoville uskollinen. Jamalin Nenetsian kaasukentät lepäsivät Kazymista pohjoiseen. Kopteri tärähtäessä hän tuussahti keskilattialle. Mutta ei siinä mitään, toista se oli talvella, kun luminen pohjoispuhuri sai kopterin usein vaappumaan miten sattui.

Laskeuduttiin Kazymin kentälle. Se ei ollut paljon muuta kuin pala asfalttia rajoonin keskuskylän eteläpuolella taigan rajassa. Tuuli idästä. Hartšenko nosti kaulukset pystyyn. Männikön yli lekutti muutama tundrahanhi.

Kentän laidassa seisoi vihreä katettu armeijamallinen jeeppi. Jeepin edessä nurmikolla istui
tukeva, viisikymppinen mies miliisiunivormussa. Hartšenko ei ensin erottanut toista miestä, mutta sitten tämä tuli näkyviin jeepin takaa poltellen pikkusikaria. Popliinitakin liepeet viistivät maata. Miehen vinot silmät siristyivät  Hartšenkon lähestyessä. Mies nosti kätensä ja siveli ohuita viiksiään ja suipon partansa kärkeä.

– Koltšak, Juri Filippovitš, miliisiluutnantti Kazymin yksiköstä, univormupukuinen nousi kättelemään veltosti lemuten mahorkalta ja vanhalta vodkalta.

– Jemeljan Tšapajev, sanoi popliinitakkimies ja tarrasi Hartšenkon kädestä kuin olisi  hukkumaisillaan. 

He huristelivat Kazymin kylän lävitse. Puutaloissa oli valkoisiksi ja vaaleansinisiksi suditut ikkunankarmit ja päätykoristeet. Keskellä kylää kenotti kulttuurikeskus, pari elintarvikekauppaa, miliisiasema ja tönö, joka nimitti itseään ravintolaksi. Sivummalle sijoittui poliklinikka, jota tituleerattiin sairaalaksi. Jeepin avoimesta ikkunasta Hartšenko haistoi kasvavan nurmen, hillat, lapset ja mudan – ja mäkäräisetkin pääsivät yrittämään jeeppiin sisään, sillä auton vauhti oli sellainen, että polkupyörällä olisi mennyt ohi.

– Tämä Sopotšin on šamaanisukua, hänen isoisänsä osallistui aikoinaan kapinaan. Sopotšin yrittää olla nationalisti ja separatisti, majoittelee tutkijoita ja sen sellaista, Koltšak sylkäisi.

– Mihin kapinaan? Hartšenko haukotteli.

Tšapajev mulkaisi äkkiä Hartšenkoa. Koltšak mölisi ja pyöritti silmiään.

– Kazymin kapinaan talvella 1933-34, Tšapajev sanoi.

– Vai niin. On siitä aikaa...

Hartšenkon teki mieli tupakkaa, vaikka hän ei ollut polttanut Jugraan paluunsa jälkeen. Muutama kuukausi avioeron jälkeen hän oli vetänyt vodkaa enemmän kuin koskaan, silkkaa yksinäisyyttään ja epätoivoaan. Sitten hän oli kiertänyt korkin kiinni, jättänyt juomisen lähes kokonaan, ja tupakointi lähti samalla. Auto kurvasi Andrei Sopotšinin talolle, joka vartioi Kazymin kylää sen itäreunassa. Talo oli tyypillinen jugralainen laudoista tehty asumus.

– Tästä he lähtivät suon poikki tundraan. Andrein veli Juvan meni ilmeisesti mukaan,  Koltšak murahteli. 

– Katsopaanpa sisälle, Tšapajev kaivoi taskustaan yksinkertaisen perustiirikan ja näpelöi hetken oven kimpussa. Lukko loksahti. 

Ovi aukeni suoraan pirttiin, jonka taka-osasta johti lyhyt käytävä keittiöön. Edestä vei tie isohkoon makuuhuoneeseen, jossa oli kerrossänky ja parivuode. Näytti siltä kuin Sopotšinilla olisi joskus ollut perhettäkin, vaimo ja lapsia, vaan eipä ollut enää. Pirtin lattialla makasi kauhtunut porontalja, seinälle oli kinnitetty täytetty naali, ja buben, hantilainen šamaanirumpu.

– Onko tuo aito? Hartšenko ähkäisi.

– Kai se on, noita saa ostaa rummuntekijöitä, jos on rahaa, ja Sopotšinilla tuntuu olleen. Tai ehkä se teki rummun itse, Tšapajev sanoi.

Keittiössä oli likaisia astioita ja käytettyjä vaatteita kenttävuoteella. Koltšakin mukaan Sopotšin nukkui aina keittiössä. Suomalaiset vieraat oli majoitettu makuuhuoneeseen. Salaperäinen Felix Belov nukkui yön pihalle, maassa näkyi teltan pystytysjälkiä.

– Oliko niillä tutkijoilla suhde?  Hartšenko tiedusteli.

– En tiedä, mitä väliä, eri sukunimi niillä on, Koltšak ärähti.

Tšapajev nauroi kuin viisitoistavuotias.

Talon takana nökötti huussi, joka oli täynnä paskaa. Tönön nurkalta lähti tuoreet vesdehodin telaketjun jäljet, ne johtivat suonpläntin yli ja katosivat idänpuoleisen metsätundran vaivaiskoivikkoon.

– Mistä vesdehod on peräisin?

– Se on Sopotšinin oma. Hänellä oli rahaa, Koltšak puhisi kuin anteeksipyytäen.

– Mistä rahat olivat peräisin?
 
Koltšak näytti yhä vaivaantuneemmalta, hän otti lakin päästään ja pörrötti sekaista kuontaloaan. Katsokaas, Andrei Sopotšin perusti 1990-luvun alussa yksityisen porokolhoosin. Se menestyi, ja sillä oli oma teurastamokin. Mutta, sitten, Koltšak häkeltyi taas, Andrein sukulainen, Prokopij Sopotšin, joka… tuota… oli duumaedustaja ja sellaista, tuota… kuoli yllättäen, ja sen jälkeen, tuota…ymmärrättehän, Andrein yritystä ei katsottu hyvällä, hän joutui lopettamaan, myi sen pois, ja sai rahaa. Sopotšin pärjäsi sitten turkismetsästyksellä, veistämällä ja myymällä koriste-esineitä, poronluusta se niitä teki, ja kuljettamalla harvoja turisteja erämaahan. Täällä kävi useaan otteeseen dokumenttien tekijä Surgutista tekemässä elokuvaa hanteista, ja Sopotšiniakin elokuvantekijä haastatteli.

Koltšak tapitti Hartšenkoa lihavat kasvot punehtuneina. Tämä nyökkäsi ja kääntyi pois.

Prokopij Sopotšin – mitä se nimi toi mieleen?  Oliko se vuonna 1993? Hartšenko oli silloin vielä poliisikoulussa, mutta kaikki puhuivat tapauksesta, kunnes huhut loppuivat kuin seinään. Niin se oli. Prokopij Sopotšin oli hantiaktivisti ja Jamalo-Nenetsian paikallisduuman edustaja. Mutta ei hän ollut niin ärhäkkä kuin veljensä Josif, Russkinskojen kyläneuvoston päällikkö. Josif protestoi koko ajan joka asiasta ja vaati voimallisesti maanomistuoikeutta alkuperäisasukkaille. Aivan epärealistinen vaatimus, mutta eiväthän tällaiset aktivistit tajua. Josifille päätettiin kai antaa opetus., Prokopij oli veljensä luona Russkinskojessa maaliskuussa 1993 viettämässä hantien perinteistä juhlaa Zlatia, kun hänet pidätettiin. Sopotšinien perheen rasvainen ja iloinen ryyppyjuhla keskeytyi siihen, että ovea taottiin nyrkillä. Homma oli annettu paikallismiliisin päällikön Sergej Hudjaškon hoidettavaksi, mutta – kuten operaatioon osallistunut Volkov Hartšenkolle kerran vodkapäissään vihjaili – juttuun otti osaa miliisejä ympäri Jugran, kaikista haluttiin tehdä yhtälailla vastuullisia. Ryypättiin helvetisti vodkaa ja soitettiin musiikkia kovalla; jokaisen piti ainakin kerran lyödä sitä pampulla, Volkov oli selittänyt lähellä sammumispistettä. Myöhemmin Hartšenko ei ollut viitsinyt kysellä häneltä enempää, parempi kun en tiennyt. Varhain seuraavana aamuna Prokopij Sopotšin löydettiin lumihangesta kyläneuvoston talon nurkalta läheltä miliisiasemaa. Hän oli kuollut. Sopotšinin vieressä lojui puolityhjä vodkapullo ja tuntemattoman henkilön turkislakki. Passi, rahat ja kotiavaimet olivat kadoksissa. Milisipäällikkö Hudjaško ilmoitti, että Sopotšin oli päästetty rutiinikuulustelun jälkeen lähtemään kotiin. Sopotšin julistettiin kuolleeksi hypotermiaan.  Hartšenko kääntyi miesten puoleen. Taas teki mieli tupakkaa.

– On luultavaa, että Sopotšin kuuluu Mandalaan tai ainakin toimii järjestön yhdysmiehenä, Tšapajevin huulet liikkuivat.

– Tuo on spekulointia, ei ole mitään todisteita Sopotšinin yhteydestä ryhmään, jonka koko olemassaolo on kiistanalainen, Koltšak kiivastui,eikä  Hartšenko käsittänyt miksi.

Hän ei viitsinyt mainita, että Mandalan johto oli jo viime syksynä solminut liittosopimuksen Viktor Pugatšovin kanssa: järjestön joihinkin maltillisiin vaatimuksiinsa suostuttiin, vastineeksi Mandala lopetti protestinsa, työnseisauksensa ja hillitsi alkuperäisväestön kiihotusta. Koltšakille oli turha kertoa ylimääräistä, mutta Tšapajevin olisi kyllä pitänyt tietää.

  Ei tässä voi hidastella! Onko ajoneuvomme valmiina?!  Hartšenko ärjäisi yllättäen.

Koltšak punoitti kuin palokärjen pää.

Kesädekkarin aiempi 3. osa löytyy täältä.

Kesädekkarin aiempi 2. osa löytyy täältä.

Kesädekkarin aiempi 1.osa löytyy täältä.

keskiviikko 20. heinäkuuta 2011

Kesädekkari "Zolotaja baba" osa 3.

22. heinäkuuta, Helsinki – Moskova

Juna kolkkasi. Projektiapurahoja ei myönnetty niin paljon, että Virvavesi ja Inttinen olisivat pystyneet lentämään, vaan he menivät rautateitse Moskovaan. Tolstoi-junan hyttiosastossa oli heidän lisäkseen kaksi tuntematonta venäläistä liikemiestä, joista toinen ei sanonut sanaakaan ja kiipesi heti yläsängylle lukemaan dekkaria, toinen miehistä oli moottoriturpa ja lemusi partavedeltä. Moskovassa työskentelevä mies kyseli mikä kahvimerkki oli heidän mielestään paras ja miksi Suomessa vastustetaan turkiksia. Kun he eivät osanneet vastata yksiselitteisesti, mies alkoi puuhailla omiaan. Molemmat miehet tuijottivat Virvavettä kuin hän olisi ensimmäinen heidän kohtaamansa nainen vuosikausiin. Virvavesi hymähti itsekseen, hän oli tottunut.

Raja sujahti ohi. Tullimiehet ja passintarkastajat nousivat rajalla kyytiin ja poistuivat Viipurissa. Pietarissa seisahduttiin hetkiseksi.

He siirtyivät Inttisen kanssa ravintolavaunuun, jossa miellyttävän viileä ilmastointi hiveli Inttisen partaa ja viiksenkärkiä, ja tarjoilijattaren takapuolen sulavat liikkeet ja kevyen ironiset silmäykset sivelivät Inttisen itsetuntoa. Virvavesi tunsi sydämensä tykyttävän ruohonleikkurina.

Hän tilasi valkosipuli-punajuuri-juustosalaattia, seljankaa ja kupin teetä. Inttinen tyytyi annokseen kraavilohta keitinperunoilla. Lähdön kunniaksi he tilasivat myös pullollisen vodkaa. 

–  Parasta venäläisessä ruuassa ovat salaatit, Virvavesi sanoi.

– Ei vodkassakaan vikaa ole, Inttinen totesi.

Virvavesi pohdiskeli, että hyvin valmistettu ja sievästi tarjoiltu ateria oli oikeastaan urbaanin sivilisaation parhaita tuotteita. Oliko kaupungistuneessa sivilisaatiossa ylipäänsä muita hyviä puolia?

Inttinen naurahti.

– Mikähän meitä odottaa perillä?

– Ratkaisu, Virvavesi sanoi oudon vakavasti ja puraisi huulta.

Inttinen mulkaisi kierosilmäiseen tapaansa ja unohtui sitten muistelemaan ensimmäistä pitkää junamatkaansa Venäjällä. Hän pölisi opiskeluajoistaan vuosituhannen vaihteessa tai niillä main, Inttinen oli niin tuore, vaikka ei hän ollut kuin viisi vuotta Virvavettä nuorempi.

Siperian kruunu-olutpullojen korkit sihahtelivat, ja päälle maisteltiin kuivattua mustekalaa, savujuustoa ja suolakurkkuja, Inttinen hehkutti taputellen vatsaansa, aivan kuin he eivät olisi juuri odotelleet ruokaa pöytään, vaan vaeltaisivat nääntyneinä tundralla. Junan platskart-osastossa oli tunnelmaa. Radio rokkasi. Ujommatkin juttelivat. Osasto oli avovaunu, hyttejä ei ollut, vaan makuulavitsat sijoittuivat vierekkäin kaksi kerroslaveria aina vastakkain, ja käytävällä vielä kerroslaveri pitkittäin. Alkuillasta kaikki santsasivat kuumaa vettä vaunun samovaarista ja siemailivat teetä. Myöhemmin jonotettiin vessaan ja sama toistui aamulla. Inttinen tunsi yhä sieraimissaan hien, silavan, parfyymin ja alkoholin tuoksukimaran. Asiaa demonstroidakseen hän levitti leveän nenänsä sieraimet kuin pulu siipensä. Virvavesi tirskahti äkkiä niin kuin nuori tyttö, ja Inttinen vilkaisi häntä hämmentyneesti. Inttinen muisti satakiloisen muorin, jonka heidän matkaporukkansa risti kauhean kekseliäästi nimellä täti Kuritsa eli kana siksi että nainen ahmi jatkuvasti grillibroilereita. Junamiliisin saattuessa paikalla muori kätki vodkan helmoihinsa, ja pian hän kilisti taas ystävineen meluisasti hohottaen.

  – Me emme vielä puhuneet ratkaisusta, Virvavesi keskeytti.

  – Mistä ihmeen ratkaisusta? Inttinen huljutti lisää vodkaa molempien laseihin.

– Leikitään, että se mitä me etsimme ja jonka tulemme löytämään on jotakin, mikä voi vaikuttaa koko maailman kohtaloon.

– Mitä?

– Leikitään. Sanotaan, että se on, se on… antimateriaa!

– Antimateriaa? Inttinen ilmeili.

Virvavesi halusi leikkiä, hän halusi pelata. Ei hän tiennyt mikä se lopulta oli, se saattoi olla artefakti, esine, tai ehkei se ollut, mutta ajatellaan, että se oli artefakti, jolla oli poikkeuksellisia ominaisuuksia. Sellaisia ominaisuuksia, joiden avulla saattoi kääntää historian suuren hammasrattaan kulkusuuntaa ja palauttaa nykyiset yhteiskunnat takaisin heimoyhteiskunnan tasolle aina metsästäjä-keräilijä-kulttuuriin asti. Välittömästi ja yhtä aikaa koko maailmassa. Sillä pikkuhiljaa se ei käy,  yksikään maa ei suostu aloittamaan prosessia, jolleivat mukana ole samanaikaisesti myös kaikki muut.

Inttinen alkoi päästä jyvälle. Tämä oli taas näitä Virvaveden kehitelmiä. Hauskaahan tämä oli, pohtia tällaisia, fantasioida. Vanhemman, hyvin säilyneen naisen hymyilevää juttelua kuunteli ihan mielikseen. Mutta miksi Inttisen mieleen hiipi pieni epäilys, oliko sittenkään täysin järkevää ryhtyä Virvaveden kanssa tähän projektiin? Ei, epäilys oli karkoitettava. Hän tarvitsi naista, tai hän ei tarvinnut Virvavettä naisena, vaan siitä huolimatta, akateemisena olentona. Ei naiseudestakaan haittaa ollut, hän äkkäsi ajattelevansa.

– Mitä me sitten teemme tällä artefaktilla? Inttinen kysyi.

 – Me käytämme sitä, Virvavesi vastasi ykskantaan.

Inttisen hymy syveni. Tämä oli selvästi tällaista älyllistä leikkiä,  ja se tuntui myös vatsanpohjassa, eikä pahasti, päinvastoin.

– Vihjaatko, että ennen modernia yhteiskuntaa vallitsi jonkinlainen kultakausi? Keskiaikainen ihanainen maa, Onnela-Tapiola, Inttinen  alkoi hyräillä naureskellen.

Virvavesi naurahti.

  – En, tarkoitan, että pitää mennä paljon kauemmaksi. Täytyy mennä aikaan ennen paikalleen asettumista, maanviljelystä, keskitettyjä yhteisöjä ja työnjakoa. Inttinen näytteli tyrmistynyttä:

– Miksi?

– Ihmisen suurin virhe on ollut siirtyminen heimokulttuurista maanviljelykseen ja edelleen monimutkaisempiin yhteiskuntajärjestelmiin. Pitäisi palata takaisin, Virvavesi sanoi tiukasti ja tuijotti Inttistä syvälle silmiin.

Inttinen hohotti ja kaatoi taas lasilliset. He kilistivät hymyillen toisilleen. 

– Teollinen yhteiskunta, nykyteknologia, sen toiminta aiheuttavat yhä enemmän ongelmia, Virvavesi jatkoi. 

– No niin tietenkin, mutta mitä nimenomaisia ongelmia? Inttinen kysyi sarkastisesti.

– Teknologia kuljettaa ihmisiä kiihtyvällä tahdilla epävapauteen.

– Eikös se ole pikemminkin päinvastoin?
 
Virvavesi tuhahti teeskennellen loukkaantunutta. Inttinen huokasi teatraalisesti ja tokaisi:

– Hyvä on, tekniikkaan ei voi suhtautua yksiselitteisesti. Mutta miksi teknologinen kehitys ei voisi ratkaista nykyongelmia?

– Oli miten oli ratkaisu tulee liian myöhään.

– Tai liian aikaisin, Inttinen keksi, esittäen nokkelaa.

Virvaveden mielestä teknologia ei ollut ainoa asia, jos tuli päästä eroon. Piti luopua myös  numerojärjestelmästä, uskonnosta ja taiteesta, nämä kaikki kuuluvat hegemonian idelogiaan, Virvavesi selitti. Lisäksi täytyi hylätä symboliseen kieleen perustuva kommunikaatio, joka esti ihmisiä kohtaamasta toisiaan suoraan ja erotti heidät muusta luonnosta.

Inttinen äimisteli Virvaveden esitystä, nainen hallitsi jopa terminologiaa. Miltä ajattelijalta termistö oli peräisin, hän vaati saada tietää.

– Nämä ajatukset ovat John Zerzanilta. Hän on amerikkalainen filosofi.

– Eivät sentään Tarzanilta, Inttinen hohotti mutta vakavoitui Virvaveden ilmeen edessä.
 
Inttistä kiinnosti tietää mikä tarkoitus tieteen, taiteen ja uskonnon hävittämisellä saattoi olla, kun jo Virvaveden mainitsemat metsästäjä-keräilijät harjoittivat niitä. Ja eikö jo ihmistä edeltäneillä isoilla apinoilla ollut jonkinlainen symbolinen kieli, vähintään viittomakieli.

– En todellakaan tiedä. Tuo on minusta kaikkein hulluin kohta Zerzanin teoriassa, Virvavesi nauroi.
  Inttinen tuijotti häntä ensin ällistyneenä ja ratkesi sitten hohottamaan:

– Kokeilit minua! Et sinäkään ota Zerzania vakavasti.

– En minä kaikille hänen ajatuksilleeen naura, Virvavesi vakavoitui ja naulasi taas katseensa Inttiseen. 

Inttinen asetteli silmälasejaan.

– Miten nykyiset yhteiskunnat voisivat palata takaisin luonnontilaan? hän kysyi.

– Eivät millään normaalilla tavalla.

– No niin. Sanotaan, että tämän Tarzanin utopia saataisiin jollain ilveellä toteutumaan globaalissa mittakaavassa. Siirtymävaihe, jossa järjestäytyneet yhteiskunnat romahtaisivat, olisi joka tapauksessa valtavaa kaaosta.

Tässä kohtaa Virvavesi hymyili haltioituneesti. Hän sanoi uskovansa, että maapallon väestöstä pitäisi menehtyä vähintään 90 prosenttia, jotta päästäisiin ihannetilaan, sillä väkiluku pritiviivisyyteen palanneella maapallolla olisi parin miljoonan luokkaa.

Inttinen pakotti itsensä hymyilemään. Hän kokosi itsensä ja kuvasi eloisasti millaista oli, kun ihminen eli niin sanotusssa luonnontilassa. Vaeltavan heimon kaikki pitkättukkaiset jäsenet kuhisivat syöpäläisiä. Monenlaiset taudit väijyivät jokaisen puun ja kivenlohkareen takana, vaivoin pyydystetty kala ja liha järsittiin raakana tai savuttavalla nuotiolla käristettynä. Suolaa ei tunnettu, eikä mausteita.

Inttinen päästi pitkän teeskennellyn huokauksen ja nakkasi suuhunsa viimeisen loheen käärityn perunanpalasen. Virvavesi selitti, ettei tarkoittanut palaamista täsmälleen samanlaiseen tilaan kuin 12 000 vuotta sitten, oppimatta mitään nykyhetkestä ja historiasta. Inttinen nakkeli niskojaan. Hän alkoi kyllästyä. Rajansa ymmärrykselläkin, tämä älyllinen leikki oli jo muuttunut puuduttavaksi.
Nyt Virvavesi tuijotti mustaa ikkunaa, jonka pitsiverho peitti. Nainen oli kai loukkaantunut, kun Inttinen ei kuunnellut häntä. Kuin iso lapsi, Intinen ajatteli. Ikkunan toisella puolella kiisi viileä ilma. Virvavesi pohdiskeli nyt varmasti pohtimasta päästyään tulevia ekokatastrofeja, jotka teollistumisen ja tieteen kehitys väistämättä aiheuttaisi. Tuijottaessaan ikkunasta Virvavesi näytti siltä kuin istuisi oudon metallisen madon kyydissä ilman mahdollisuutta vaikuttaa matkan kulkusuuntaan tai nopeuteen.   

Inttinen muisteli huhuja, joita oli kuullut Virvavedestä. Tämä oli herännyt visi vuotta sitten ekologisesti ja ryhtynyt yhdeltä istumalta kasvissyöjäksi. Hän oli uppoutunut kierrätykseen ja energiansäästöön, alkanut kuljeskella oudoissa lumpuissa ja puhua fantastisia. Jostain syystä tämä kaikki vaikutti Virvaveden tieteelliseen työhön kohottavasti, hänen julkaisutahtinsa kiihtyi ja hänestä tuli arvostettu, joskin eksentrisenä pidetty huippututkija, jota toivottiin kovasti luennoitsijavieraaksi Suomen yliopistoissa. Nykyään hänen pukeutumistyylinsä oli jälleen tavanomaistunut.

Muutama vuosi takaperin Virvavesi valittiin kovan väännön jälkeen Helsingin yliopiston uskontotieteen professoriksi nuorimpana hakijana laitoksen historiassa. Mikään ei auttanut hänen vastaehdokastaan. Ei vaikka vastustaja yritti mustamaalata Virvavettä tuomalla esiin tämän jäsenyydet radikaaleissa ympäristöjärjestöissä, artikkelit Uusi Toukokuu-lehdessä, ja erään mielenosoituksen yhteydessä sattuneen pidätyksen. Mielenosoitus oli muuttunut äkisti mellakaksi ja Virvavesi oli kiskottu mustanmaijan takaosaan. Hän oli saanut syytteen virkavallan vastustamisesta, vaikka ei ilmeisesti vastustanut. Kahdenkymmenen tunnin putkareissun jälkeen viisikymppinen mieskonstaapeli oli silmäillyt häntä perusteellisesti päästä jalkoihin ja tiukannut mitä seksikäs tohtori teki anarkistien ja huligaanien mielenosoituksessa. Tämän kaiken Virvaveden vastaehdokas oli ryöpyttänyt ilmoille, Inttinen muisti, mutta aivan turhaan: Virvavesi voitti suvereenisti.

Siinä tuo oudosti kaunis professori istui pää riipuksissa, tuijottaen yhä syvemmälle ikkunaan ja kai laskeskellen kuinka moni sivilisaatio ennen länsimaista sivilisaatiota oli kaatunut ekokatastrofeihin.
Inttienen kaatoi vodkaa. Virvavesi kääntyi katsomaan häntä ylähuuli merkillisesti mutrussa.

– Tämä alkaa muuttua kiinnostavaksi, Inttinen sanoi.

Miehen puhe oli alkanut sopertaa paperinohuesti. Pullo nousi, ja vodka nuljui laseihin, tällä kertaa sto gram eli sata grammaa kerralla, tuplapaukku.

  – Tarkoitan sitä, että nykyiset teollistuneet yhteiskunnat tulisi purkaa ja saattaa takaisin pienyhteisöjen, paikallisen talouden ja ekologian tasolle, ilman keskitettyä valtaa ja väkivaltamonopolia. Parasta olisi jos voisimme luoda heimoyhteiskunnan uudestaan, maailmanlaajuisesti, Virvavesi puhui taas, kiihkeästi ja nopeasti. Hän oli lopettanut ikkunaan toljottamisen.

– En tajua, Inttinen ähkäisi.

– Entä jos olisi tiettyjä keinoja toteuttaa tällainen hanke?

– Mitä ihmeen tiettyjä keinoja?

– Ratkaisu. Tulet näkemään. 

Hullu nainen, mutta kiehtova, Inttinen ajatteli kaataessaan taas lisää vodkaa. Ehkä ihminen tosiaan oli sukupuuttoa kohti reissaava laji? Ilmastonmuutos, ydinsota, energiakriisi - jos emme tuhoudu joihinkin näistä, väestönräjähdys tekee lopulta selvää koko kööristä. Mutta entä sitten? Mitä oli tehtävissä? Inttinen alkoi taas kuunnella Virvaveden hypnoottista ääntä; hän heijui sisään mielikuviin. Hän näki silmissään Virvaveden piirustaman maailman, jossa teolliset yhteiskunnat, suurvallat ja pienvallat, oli pyyhkäisty syrjään yhdellä kauhistuttavalla harjaisulla. Talouseliittien valtapeli oli iäksi mennyttä. Koneet oli poltettu. Operaation aikana oli kuollut satoja miljoonia ihmisiä, kaikkialla lojui mädäntyviä raatoja, mutta vielä enemmän olisi kuollut jos teknologinen järjestelmä olisi saanut jatkaa ja romahtanut omia aikojaan niin kuin väistämättä tulisi käymään, Virvavesi messusi. Planeettaa täplittivät heimokulttuurit. Ihminen oli oppinut virheistään ja sääteli syntyvyyttä siten, ettei kehkeytynyt liikaväestöä ja tarvetta lisäteknologioiden kehittämiseen. Ihminen eli luonnosta, sopusoinnussa ympäristönsä kanssa, käyttäen lihasvoimiaan ja älyään toimeentuloonsa ja henkiseen hyvinvointiin. Teoriat ja ylirationaalinen lume eivät sumentaneet aisteja ja arvostelukykyä, maailmankatsomus muodostui aistien ja alitajunnan yhteispelistä. Suhde luontoon oli muuttunut Ympäristöä ei riistetty liiallisten luuloteltujen tarpeiden tyydyttämiseksi.

– Ei kiinnosta, vai?

Inttinen hätkähti ja näki edessään virnistelevän Virvaveden. Mies hämääntyi yhä enemmän, kaatoi itselleen paukun vodkaa, ryysti sen nopeasti ja kaatoi heti toisen. Hän loihe lausumaan:

– Juon liikaa, tiedän sen.

– Minäkin juon liikaa, ei siinä ole mitään ihmeellistä. Nykyään kaikki juovat liikaa, jolleivat sitten käytä huumeita tai lääkkeitä tai himokuntoile tai paahda liikaa duunia tai pyöritä pettämisrumbaa.

– Olisi hyvä löytää tyydytys jostain muusta kuin dokaamisesta, Inttinen hymyili.

Virvavesi nosti jalan toisen yli. Farkut kiristivät juuri oikeista paikoista.

Ja sitten Virvavesi puhui taas pitkään heimokulttuureista, siitä miten sota oli niille vain jonkinlainen urheilumuoto. Vihollisen tappaminen oli hyvä teko ainoastaan siinä mielessä, että se vähensi vastustajien määrää. Vaikkapa Pohjois-Amerikan tasankointiaaneille oli taistelussa arvokkainta koskettaa vihollista ja selviytyä siitä ehjin nahoin turvaan. Siitä sai paljon pisteitä. Toisen heimon tai edes vihollissotajoukon tuhoamiseen ei pyritty. Järjestelmällinen joukkoväkivalta oli paikalleen asettuneen, sivilisoituneen kulttuurin tuote. Kun käytössä on nykyteknologian arsenaali, ei enää voitu puhua paikallisista sodista, vaan uhkana oli maailmanlaajuinen tuho.

– Heh-heh, villit ovat jaloja, ja jalot villejä, jalat menevät minne saattuu, ja kädet perässä. Viime vuosikymmenten aikana tehty tutkimus elämästä ja kuolemasta ja känkkäränkästä heimoyhteiskunnissa on minusta silti paljastanut karun todellisuuden. Kärjistetysti sanoen Hobbes oli oikeassa sen merikäärmeensä kanssa: niin sanotussa luonnontilassa ihmisen elämä oli lyhyt ja suorastaan vitun raaka, Inttinen totesi väliin ja kaatoi vodkaa.

Virvavesi huusi. Hän ei kiistänyt ihmisten ja erityisesti miesten aggressivisuutta. Mutta sota astui hänen mukaansa näyttämölle vasta yhteisön rakenteen mutkistumisen, paikalleen asettumisen ja hevosen käyttöönoton jälkeen. Paikasta toiseen vaeltavat metsästäjät, keräilijät tai paimentolaiset eivät kuuluneet siihen joukkoon, jonka antropologit väittävät sotivan vuosittain. Heimokulttuureissa sodittiin vain urheilumielessä. Röyhistely ja painiminen riittivät, ei tarvittu joukkotuhoaseita. Yhteisön paine toimi liian aggressiivisia yksilöitä vastaan.

– Entä mitä tapahtuu vapaamieliselle seksuaalimoraalille tässä esiteollisessa ihantolassa? Sehän on sukupuolten tasa-arvon lähtökohta. Vai tuleeko näillä höyhensaarilla voimaan haaremisysteemi tai paritteluoikeus vain päälliköille? Inttinen tiedusteli.

Virvavesi ei ymmärtänyt lainkaan, mitä tekemistä vapaalla seksimoraalilla on nykyajan kanssa. Hän kehotti pohtimaan vertailun vuoksi esimerkiksi  inuiittien jonoavioliittoa.

– Jonoavioliittoa! Inttinen huudahti ja mörähti räkättämään. Vodkaa pursui suusta rinnuksille.

Ja niin myös Virvavesi hulahti nauramaan, kikattamaan, hohottamaan ja parkumaan. He istuutuivat vierekkäin, takoivat toisiaan ja läähättivät. Muista pöydistä luotiin parivaljakkoon oluen ja suolakurkun karvaita katseita.

– Sä olet mieletön nainen, Inttinen määritteli kierosilmät kimaltaen.

Ja sitten he puhuivat puuta, heinää, kaarnaa ja sammalta. Jutun taso laski kuin tuulta haistelevan torakan viiksikarva, ja siinä he puhuisivat varmasti vieläkin, jollei seuraavana aamuna olisi ollut aikainen herätys, jollei vodka olisi tehnyt tehtäväänsä, ja jollei epävarmuus siitä miten pitkälle oli hyvä mennä olisi naarannut heitä kohti kuorsauksentäyteistä ratkaisua. 

Kesädekkarin aiempi 2. osa löytyy täältä.

Kesädekkarin aiempi 1.osa löytyy täältä.

Teräkseen taittuneet modernismin sarvet

  Georgialaiset modernistit uudistivat taidetta 1900-luvun alussa. Taivaansinisten juomasarvien tarjoama pulppuava malja virkisti kirjallist...