tiistai 26. kesäkuuta 2012

Kuolleiden sielujen jäljillä


Andrei Volos: Animaattori. Suomentanut Anto Nikkilä. 280 s. Bazar 2012.

Tšetšenian sotia on käsitelty venäläisessä kirjallisuudessa melko vähän. Andrei Volosin (s. 1955) Animaattori käsittelee sekin lähinnä tšetšeeniterroristien iskuja Venäjälle. Volosin romaanissa tšetšeenejä kutsutaan katšaareiksi, ja mukaan on ympätty scifi-aineksia.

Yhteiskunnallisia teemoja on viime vuosina Venäjällä usein käsitelty dystopia- tai scifi-kirjallisuuden keinojen avulla. Myös Viktor Pelevin, jonka tavasta rakentaa romaaninsa Animaattori tuo muistumia, on hyödyntänyt usein scifiä.

Animaattorin tarina sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa on opittu elollistamaan, ”animoimaan”, kuolleiden ihmisten olemus. Romaanin päähenkilö Sergei Barmin on animaattori, erikoismies, jonka tehtävänä on eläytyä kuolleiden sielujen sisimpään ja varmistaa niiden talletus. Barminin animoimien vainajien kautta luodataan Tšetšenian konfliktia.

Romaani etenee katkelmien kautta. Volosin tyylissä yhdistyvät kepeä kerronta ja raskaat aiheet, komedia ja tragedia.

Mitä ajattelee terroristipoika ennen kuin räjäyttää pomminsa ruuhkabussissa? Entä hänen vieressään istunut mies? Välillä pureudutaan Kaukasiassa palvelevan korruptoituneen venäläisupseerin elämään. Toisaalla oligarkit juonivat Kaukasian öljybisneksiä. Volos näyttää sekä Venäjällä 2000-luvulla nousseen muukalaisvastaisuuden, että tšetšeenien sokean vihan maansa tuhoajia kohtaan.

Kuolleiden läpivalaisu, animointi, toimii romaanissa myös kirjallisuuden vertauskuvana. Volos pohtii kirjailijantyötä ja -roolia, kirjallisuutta ja kritiikkiä. Mitään kovin uutta näistä aiheista ei saada irti. Scifi-aineksen käyttö animaattoritouhuineen tuntuu jopa hieman päälle liimatulta. Välillä teoksessa on pientä tyhjäkäyntiä, kun selostetaan miten Barmin irrottautuu raskaasta työstään viinan ja naisten avulla. Kuvatut Barminin perhe- ja ihmissuhdeongelmat jäävät ohukaisiksi.

Animaattori huipentuu fiktiiviseen kuvaukseen vuonna 2002 tapahtuneesta Moskovan teatterikaappauksesta. Kaappaus päättyi Venäjän poliisin erikoisjoukkojen rynnäkköön, ja yli 100 panttivankia kuoli. Romaanin finaalissa aiemmin moniaalle hajaantunut rakenne tiivistyy, ja eri sivuhenkilöiden polut kohtaavat.

Volosin romaani on kunnianhimoinen yritys pohtia Venäjällä vaiettuja aiheita. Volos luotaa terrorismin syitä. Esimerkiksi pommin bussissa räjäyttänyt poika on paennut köyhyyttä ja nälkää uskonnollisen kouluun, ja siellä hänet manipuloidaan marttyyriksi. Tšetšeenejä kuvataan teoksessa silti aika yksiulotteisesta tunteenomaisina ja lapsellisina tai petomaisina fanaatikkoina. Voi pohtia eroaako kuva valtavan paljoa vaikkapa 1800-luvun venäläisen kirjallisuuden orientalistisesta Kaukasia-kuvasta.

Animaattorin mottona on säe Mihail Lermontovin lyhyestä runosta ”Kallio”; säe kuuluu: ”yöpyi pilvi kultainen”. Lermontov lienee tarkoittanut runonsa vertauskuvaksi Venäjän hengen ja Kaukasian maiseman kosketuksesta. Säe on sama, jonka Anatoli Pristavkin valitsi tšetšeenien vuoden 1944 pakkosiirrosta kertovan, perestroikan aikana ilmestyneen romaaninsa nimeksi. Pakkosiirto välähtää Volosin romaanissa konfliktin taustalla. Esiin nousevat myös sodassa psyykkisesti vammautuneet venäläissotilaat. Kirjailijuuden ruodinta kuitenkin varastaa leijonasaosan romaanista ja Tšetšenian konfliktin pohdinta jää lopulta turhan vähäiseksi.

Ville Ropponen


Kritiikki on ilmestynyt myös Parnasson numerossa 3/2012.

maanantai 11. kesäkuuta 2012

Kesädekkari "Zolotaja baba" osa 6.


Moskova, Jugran juna. 23. heinäkuuta.

Virvaveden silmät tursusivat rähmää. Yöllä juna oli tärissyt ja pitänyt häntä horteessa. Korvissa tuhisi vielä vieraiden ihmisten uninen likeisyys. He jättivät Inttisen kanssa tutkimusvälineistön ja matkatavarat säilytykseen Kazanin asemalle. Se oli vastapäätä Leningradin asemaa. Sitten he hypääsivät metroon Komsomolskajan pysäkillä. He jäivät pois Kitai gorodissa, joka oli kävelymatkan päässä punaisesta torista.  

Ilma oli kirkas, pilvenriekaleita taivaalla ja auringonpaistetta. Kello oli puoli yhdeksän aamulla paikallista aikaa, ja kulkijoita vielä vähän. Matkalla torille he pistäytyivät konditoriassa nauttimassa kupilliset kahvia ja uppopaistetut kaalipiiraat.

Punainen tori vaikutti yhtä pieneltä kuin ennenkin, vaikka isohan se oli. Virvavesi ihmetteli  aina miten Mathias Rust onnistui tähtäämään ja laskeutumaan tälle pläntille. Leninin mausoleumin edessä ei näin varhain tietenkään ollut jonoa.

– Käydäänkö kusemassa vanhan haudalle, Suomen arkeologian toivo hörähteli.

– Näethän, että se on kiinni, Virvavesi tyrskähti.

– Niin, mutta ulkopuolelle, merkitään reviiriä.

He kuljeskelivat. Karttaan he eivät juuri jaksaneet vilkuilla. He seisahtuivat Moskova-joen sillalle. Autot möyrivät. Joen mutkan takana kohosi tornitaloja, yhä uusia kaupunginosia.

He tappoivat aikaa elokuvateatterissa Mjasnitškaja-kadulla. Sen kummemmin miettimättä he ostivat liput seuraavan elokuvan näytökseen. Elokuva paljastui uudeksi venäläiseksi scifi-pätkäksi, jossa  suurvallat Venäjä, Kiina, Yhdysvallat ja Euroopan Unioni kamppailivat lähiavaruudesta löytyneen uuden planeetan kolonisoimisesta. Kyseessä oli tietenkin elinkelpoinen planeetta, jota asutti alkukantainen, mutta ikivanhaa viisautta täynnä oleva luonnonkansa. Aboriginaalien psyykkinen rakenne esti heitä käyttämästä väkivaltaa, mutta maapallon supervaltojen aloitettua planeetan kaivannaisten rouhimisen ja pumppaamisen sekä metsän parturoinnin, alkoi alkuasukkaiden psyyken rakenne selittämättömästi muuttua. Maapallolta, Arkangelista – mistäpä muualta – lähetettiin kaksi agenttia, nainen ja mies, selvittämään asiaa. Heidän tehtävänsä oli soluttautua alkuasukkaiden keskuuteen, jotta saataisiin selville käyttäytymismuutoksen lähde ja voitaisiin eliminoida se, kuten asian elokuvassa ilmaisi Leonid Brežneviä muistuttava ikäloppu kenraali. 

Tapahtui kaikenlaisia ennalta-arvattavia juonenkäänteitä ja lopuksi nainen ja mies tietenkin päätyivät johtamaan alkuasukkaiden kansannousua, jolla oli tehtävänään alkeellisin asein raivata tiensä maapallon tukikohtien muurien läpi ja vallata lisäksi ainakin yksi tähtienvälinen alus. Tapahtumien kuluessa päähenkilöparivaljakko päätyi kutemaan metsäaukiolle ja sammalvuoteelle.
                     
Aivan elokuvan loppua he eivät nähneet, sillä elokuvateatterissa tuli teknisiä vaikeuksia, ja kiihtyvän venäjänkielisen kiroilun kajahdellessa ilmassa he huuhtoutuivat vapaaehtoisesti muutamien muiden mukana kadulle, jossa oli tullut päivä, ja kello lähestyi yhtä.

He poikkesivat ensimmäiseen mukavannäköiseen pieneen ravintolaan, tilasivat kalaseljankaa ja pelmeneitä, sekä huurteiset tuopilliset Klinskoje-olutta. Se helpotti oloa mukavasti, mutta ei liikaa. Myöhemmin he tilasivat vielä oluet toisessa paikassa Kazanin aseman lähellä, mutta yhteisestä sopimuksesta he välttivät vodkaa.

Tuuli tuntui mukavasti kasvoilla. He kävelivät laukkuja kantaen hyvissä ajoin Jugran junan laiturille. Junan määränpää oli Surgut. He tosin jäisivät pois aiemmin, Pyt-Jahin kaupungissa. Juna oli rullannut paikalleen kiskoille.

Junan etupäästä kuului pamaus ja heti perään toinen. Esiin tuprahti harmaata savua. ihmiset  eivät suinkaan paenneet, vaan alkoivat pakkautua tuprahtelevia pilviä kohti, kurkotellen kaulojaan nähdäkseen. Junamiliisit hätistelevät väkeä kiroillen. Ei  pystynyt erottamaan mistä oli kysymys. Sitten väkijoukko halkesi kahtia ja näkyi palava roskalaatikko, joka oli osittain haljennut. Aivan kuin laatikko olisi oksentanut, sen sisuksista valui kaikkea mahdollista roskaa asfaltille. Lähiseutujen poikien pilaa arvatenkin, kiinalainen-pommi tai useampi sellainen, tuskin kummempaa., he arvelivat. Väkijoukko alkoi jo hajaantua, mutta miliisejä saapui koko ajan enemmän.

Miliisimiehiä käveli pareittain edestakaisin kioskien välissä. Tummat miehet näyttivät olevan heidän erityismielenkiintonsa kohteena. He löysivät vaununsa ja jäivät jonottamaan passit ja matkaliput esillä. Erästä tummaa miestä kuljetettiin kahden miliisin välissä kohti asemarakennusta. Miehellä oli likaiset siniset housut, paita, punainen päähuivi ja parta. Hän nilkutti toista jalkaansa.

– Pyt-Jahiin vai? Eh-heh, vaunuemäntä narahti ja samalla hänen kupellaan riippuvasti radiopuhelimesta purkautui mökää. – Davai, davai, nainen ojensi liput ja sysi heidät vaunun ovesta.

 Jo nuorena opiskelijana kenttätyömatkoilla Virvavesi oli oppinut, että tärkeintä Venäjän matkoilla oli syöminen ja seuranpito. He olivat Inttisen kanssa tankanneet hyvin supermarketissa. Heillä oli savujuustoa, bašturmaa, valkosipulimakkaraa, suolakurkkuja, mustaa leipää, nuudeleita, säilöttyjä metsäsieniä, kuivattua mustekalaa, kylmäsavustettua lohta, olutta ja pullollinen Moskovan balsamia. Lähes kahden vuorokauden matka Jugraan tulisi sujumaan rattoisasti maistellessa ja jutellessa. Toistaiseksi he olivat hyttiosastossa kahden.

Unesta Virvaveden sisäinen kellokoneisto tulisi pitämään huolen, sen hän tiesi. Hän nukkui aina hyvin Venäjän loputtomilla junamatkoilla, kun ikkunassa virtasi koivujen, kuusten ja mäntyjen vihreä virta, jota katkoivat vain hassut puutalokylät tai neuvostotyyliset harmaat teollisuuskaupungit, rautaromua pursuavine laitamineen, ja leveät joet, jotka kimmelsivät auringossa, ja rannattomat arot ja tundrat, joiden harmonisessa näkymässä unohti olevansa sidottu typerään neliraajaiseen vartaloon, joka hikosi ja nälkiintyi ja janoittui ja panetti ja ulosti ja väsyi. Kun junan käytävän ikkunan avasi ja työnsi päänsä vauhdissa ulos ja katsoi eteen tai taakse ja näki pitkän junan kaartuvan kaukaisuuteen, tunsi helposti eräänlaista mahtipontista ja romanttista vierautta, ja tuli ajatelleeksi ihmisen pienuutta, Venäjän mittasuhteita ja kaikkia niitä mahdollisuuksia miten olisi voinut elää elämänsä toisin.

Bašturma oli taivaallista - kylmäsavustettu lampaanliha oli maustettu chilillä ja yrteillä ja leikattu ohuiksi siivuiksi. He ahmivat leipää ja juustoa, jonka savunmaku tuntui nenässä. He siemailivat  olutta ripeään tahtiin. Onneksi sitä oli tullut ostettua kuusi puolen litran pulloa ja pari isompaa putelia. Vaaleaa, hunajaista lageria ja puolitummaa, vahvempaa bitter-tyyppistä.

Parin tunnin keskusteluissa he ehtivät käydä läpi niin sunnitelmansa tutkimusten aloittamisesta perillä Kazymissa, poikkeaman Berezovon kotiseutumuseoon, josta he eivät odottaneet liikoja, kuin myös arkeologian ja folkloristiikan uusimmat virtaukset, puolesta ja vastaan. Suomalainen akateeminen maailma sai kuulla kunniansa, ja miksi ei olisi saanut, niin kilpailusairasta ja maanista joukkoa kuin yliopistojen tutkijat sai etsiä. Rahanahneuttakin riitti. Mutta minkäs sille teki. Järjestelmä oli kehittynyt sellaiseksi.

Äkkiä puhe taukosi. Molemmat unohtuvat omiin ajatuksiinsa. Sitten Inttinen ehdotti maljaa. He kaivoivat balsamin esiin ja kilauttivat parit maljat ihan siitä ilosta, että pääsivät maistamaan kymmenillä yrteillä maustettua akvavitia. Eikä seuraavana päivänä tarvitsisi olla tarkkana kuten Moskovassa. He saisivat viettää junassa kaksi yötä. Vasta kolmantena aamuna he alkaisivat olla perillä.

Kolmannen maljan jälkeen näytti siltä kuin hitsauspillin liekki olisi syttynyt Inttisen sisällä. Hän maiskutteli huuliaan, tuhisi ja silmät kiiluivat. Mies tuijotteli hämärtyvään ikkunaan, jossa loitto korvenraja vieri veturin tahtiin, ja vihki Virvaveden muistoihin opiskeluajoiltaan, jolloin hän teki ensimmäisen matkansa Jugraan. ja sitten hän puhui vaikka mitä, ei Virvavesi kaikkea edes kuunnellut.

Inttinen alkoi olla humalassa. Mies puhisi. Ymmärsikö Virvavesi? Tietenkin Virvavesi ymmärsi. Kukapa ei olisi ymmärtänyt? Ja Virvavesi ymmärsi sitä paremmin, mitä useamman lasillisen he maistelivat, koska hän oli yksinäinen ja kaipasi miestä, ja Inttinen oli nuori ja tavallaan komea.

Virvavesi nyökäytteli ja kyyneleet alkoivat valua hänen silmistään, hän ei tiennyt miksi, välistä hän melkein tyrskähti nauruun Inttistä kuunnellessaan, tämä rypisti otsaansa, mutta jatkoi silti, ja toisaalta Inttisen jutut liikuttivat Virvavettä oikeasti, ja panetti, panetti aivan helvetisti.

Shh, Virvavesi laittoi sormen Inttisen huulille. Nainen oli siirtynyt istumaan miehen viereen. Virvavesi laittoi käden inttisen kaulan ympäri ja painoi huulensa miehen huulille. Mies oli lämmin, tukka oli vähän takussa ja otsa kostea. Tässä oli pyrkyriksi haukuttu Inttinen, Suomen arkeologian toivo. Virvavesi työnsi kielensä miehen hampaiden välistä, ja mies vastasi suudelmaan. He kaatuivat  sängylle. Inttinen kierähti puolittain hänen pälleen ja alkoi hätäisesti napittaa naisen puseroa auki pusertaen samalla toista rintaa. Inttinen läähätti ja silmät pälyilivät. Hän sysäsi silmälasit nenältään hyttipöydälle.

Rauhoitu, ei ole kiire, Virvavesi puraisi miehen korvaa. Hän kampesi itsensä miehen päälle, riisui tämän samettihousut. paidan ja alushousut. Hän kiskaisi puseronsa ja puuvillahousut yltään, heitti rintaliivit ja pikkuhousut kaaressa ikkunalle. Hän tarttui kiinni Inttiseen, joka oli valmis, kova ja suonekas. Virvavesi asettui kahareisin ja työnsi Inttisen kyrvän sisäänsä. Hän painoi hitaasti alas. Inttinen veti ilmaa sisälleen kuutiosentti kerrallaan, kuin ei saisi sitä tarpeekseen, kuin ahven rantahietikolla.

Myöhemmin kun Inttinen oli nukahtanut, Virvavesi pukeutui ja meni käytävään. Hän painoi päänsä viileää ikkunaruutua vasten ja veti ikkunan auki. Tuuli tulvahti kasvoille. Mustat kuusten siluetit vilisivät silmissä. Hän nojautui ulos ikkunasta ja hymyili. Hän hymyili pimeälle korvelle. Venäläinen olut toden totta sai mielikuvituksen hyrräämään kuin muurahaiset polulla, soljuen vain yli männynkäpyjen. Da-da, Virvavesi oli iloinen kuin keppihevonen. Pim-pom. Kultainen nainen, keltainen eukko, äiti kimaltava, Baba Zolotoja...

Legenda Kultanaisesta oli pyörinyt tiedepiireissä vuosikymmeniä, ja vuosisatoja oli tiedonmurusia naarattu sieltä ja täältä. Mutta oliko murusia osattu yhdistää oikein? Ei, tarvittiin oikeaa tajuntaa paikalle.

Ensimmäisen kerran Kultanainen mainittiin Tapani Pyhän kronikassa vuodelta 1396. Käännytettyään syrjäänejä eli komeja Tapanin mainittiin eläneen pakanoiden joukossa, jotka eivät  tunteneet Jumalaa, eivätkä lakia, vaan rukoilivat "epäjumalia, tulta ja vettä, ja kiveä, Kultaista eukkoa, noitia ja puita".

Seuraavaksi Kultanainen esiintyi 1500-luvun alussa Moskovan suuriruhtinaan kirjoituksessa, jossa selostettiin kauppa- ja sotilasreittejä laajenevan Venäjän valtakunnan rajamailla; tässä Kultanainen mainittiin vain ohimennen.

Puolalainen lääkäri ja Krakovan yliopiston professorin Mathias Miechivilainen sen sijaan kertoi enemmän matkakuvauksessaan vuodelta 1517: " Vjatkan maan takana Skyytiaan mennessä on suuri jumalankuva, Zlotababa, kultainen eukko tai ämmä, jota naapurikansat kunnioittavat ja palvovat, eikä kukaan lähellä kulkeva ajaessaan petoja ja metsästässään kulje ohitse  tyhjin käsin ja jotakin uhraamatta".
Saksalainen kauppias ja seikkailija Siegmund zu Herberstein mainitsi vuodelta 1549 peräisin olevassa kirjoutuksessaan, että "Slata baba", Kultainen eukko, sijaitsee Obdorian provinssissa, suuren joen tuonpuoleisella rannalla. Herberstein kirjoitti kuulleensa, että Kultainen eukko on kuvapatsas, joka pitää sylissään poikaa ja jolla on vielä toinen lapsi, jonka sanotaan olevan hänen pojanpoikansa. Herbersteinin mukaan Kultaisen eukon läheisyyteen oli aseteltu soittokoneita, jotka soivat alituiseen kuin tuubat. Kultanaiseen liittyvät mekaaniset laitteet mainitttiin ensimmäistä kertaa Herbersteinin kirjoituksessa.

Italialaisen Alessandro Guagninon kirjoituksen (1578) mukaan: "Kultainen nainen on kivestä hakattu kuva, jota obdorialaiset kunnioittavat, ja jolle uhrataan kalleimpia metsäneläinten nahkoja ja poroja, joiden verellä he sivelevät kuvan suun silmät ja muut jäsenet".

Ruotsalainen kauppias Petrus Petreius uskoi vuonna 1615, että hantien papit söivät raakana uhriteuraiden lihat. Petreius kirjoitti: " Jos vieraita tulee jokea pitkin purjehtien ja jolleivat nämä uhraa Kultaiselle eukolle kultaa, hopeaa, helmiä ja jalokiviä tahi muuta mitä muuta tavaraa heillä on, eksyttää hän heidät tieltä, niin etteivät he voi päästä sieltä tahi synnyttää sellaisen rajuilman, jotta he uhraisivat löytääkseen sieltä tien".

Virvavesi ei koskaan pystynyt olemaan nauramatta lukiessaan Petreiusen kuvausta, vaikka siinä kuitenkin oli merkittäviä vihjeitä, kuten se että uhraus tunnustettiin olennaiseksi Kultanaisen lähestymisriitiksi.

Petreiuksen kirjoituksen saksankielisessä versiossa kuvaus kuului hieman toisin. Tässä versiossa myös Petreius mainitsi, että Kultaisen eukon temppeliin oli piilotettu useita soittokoneita, joita papit käyttivät uskotellakseen rahvaalle, että kuva soi itsestään.

Tapani Pyhän kirjoituksen jälkeen tiedot Kultanaisesta olivat venäläisissä lähteissä merkillisen vähäisiä. Länsimaisten lähteiden olikin epäilty pohjautuvan pääasiassa Tapani Pyhän kirjoituksiin, joita myöhemmät kirjoittajat olivat värittäneet huhuilla. Virvaveden mielestä selitys ei ollut uskottava. Kultanaisesta kertovia länsimaisia lähteitä tunnettiin myöhemmltä ajalta varsin monta; läntiset kuvaukset olivat myös merkillepantavan erilaisia suhteessa toisiinsa.

Siperian aikakirjassa noin vuodelta 1700 puhuttiin myös Kultanaisesta, joskin kuvapatsaan olinpaikka asetettiin paljon etelämmäksi pohjoisen Uralin seutuja eli Belogorjeen. Siperian aikakirjan mukaan Siperian valloittajana tunnetun Jermakin alipäällikkö, hetmani Ivan Brjazga tunkeutui Belogorjen alueelle 1582 ja taisteli siellä obinugrilaisia vastaan, jotka puolustivat kaikkein pyhintään, Kultanaista.

Oliko Kultanaisella kenties tarkoitettu jotakin permalaisten tai jugralaisten haltijaa? Suomalaisista tutkijoista alueen kulttuuriin ja kieliin perehtynyt K.F. Karjalainen uskoi Kultanaisen tarkoittavan haltijaa nimeltä Kältas-anki, jota oli  palvottu hieman Berezovosta etelään. Vaikka Virvavesi ei uskonut Karjalaisen hypoteeseen, antoi hän vastahakoisesti Karjalaiselle tunnustusta. Karjalainen totesi osuvasti teoksessaan Jugralaisten uskonto(1918): ”Heti ensi silmäyksellä  jugralaisten haltijoiden nimityksiin perehtynyt huomaa, että Zolotaja baba ei suinkaan tarkoita kullasta tehtyä kuvaa, vaan on ainoastaan käännös nimityksestä, jonka edellisenä osana on ollut mahtavien haltijoiden nimissä tavattava epiteetti, määre, sor'ni, 'kultainen'”. Zolotoja baba-ilmauksen loppuosan Karjalainen selittää käännöslainaksi hantista tai mansista, venäläiset ovat yksinkertaisesti kääntäneet sanalla 'baba' naista, tai äitiä tarkoittavan ilmauksen ymmärtämättä, että alkuperäiskielissä ilmaus merkitsi myös haltijaa.

Nykyaikaisten tutkijoiden hantilaisen Tatjana Moldanovan ja nenetsi Olga Jernyhovan keräämään aineistoon nojaten Virvavesi päätteli, että Kultanainen oli sama kuin Kazymin nai-jumalatar eli Vut imin, ylimmäinen Kazymin nainen, jota pohjoishantit olivat palvoneet vuosisatoja. Tarinan mukaan Kazymin nai laskeutui aikojen alussa soopelin tai kissan hahmossa paikkaan nimeltä Angalskij mys ja opetti hanteille ja muille kansoille taidot selvitä pohjoisessa. Nenetsiksi jumalattaren nimi kuului Kasum imin.  Mansit kutsuvat häntä nimellä Kasum nai ekva. Hän oli ylijumala Torumin tytär. 

Virvaveden oma Kultanaista koskeva paikanmääritys oli silkka spekulaatio siihen asti kunnes hän sai haltuunsa Polina Šnaiderin dokumentin Kazymin kapinan ajoilta, stalinistisen kevättalven lumilta 1934.  Šnaiderin dokumentin pohjalta oli  pääteltävä, että Kultanainen ei ollut kuvapatsas, vaan jotakin paljon elävämpää.

Kesädekkarin aiempi 5. osa löytyy täältä.

Kesädekkarin aiempi 4. osa löytyy täältä.

Kesädekkarin aiempi 3. osa löytyy täältä.

Kesädekkarin aiempi 2. osa löytyy täältä.

Kesädekkarin aiempi 1.osa löytyy täältä.

sunnuntai 10. kesäkuuta 2012

Nopeiden iskujen mestari

Sergei Dovlatov:
Meikäläiset.
Kertomuksia, 154 s.
Suomentanut Pauli Tapio.
Idiootti 2012.


Jotkut kirjailijat osaavat tiiviin ilmaisun. Sergei Dovlatov (1941–1990) kuluu tähän joukkoon. Hän kertoo 150 sivulla enemmän kuin joku ivanivanovitš koko tuotannossaan.

Moderniksi klassikoksi seppelöidyn kirjailijan lyhyissä, iskevissä tarinoissa rivien välit merkitsevät. Toisin kuin neuvostokirjailijat, emigranttikirjailija Dovlatov on poliittisesti suora. Jos hänen tarinoitaan olisi suomennettu heti 1980-luvulla, ne olisivat todella läjähtäneet hermoon. Ei ihme, että Dovlatov nousi suosioon 1990-luvun jälkikommunistisella Venäjällä. Hänen kuvauksensa neuvostotodellisuudesta tuntuivat setvivän parhaiten ihmisten silloista mielentilaa.

Meikäläiset on ilkikurinen tarinarypäs Dovlatovin itsensä näköisen kirjailijan suvusta alkaen vallankumousta edeltäneestä Vladivostokista ja edeten 1980-luvun New Yorkiin. Alkuteos ilmestyi 1983. Kyseessä ei ole perinteinen romaani, vaan anekdoottien kokoelma tai kirjallinen muistojen albumi, jonka 12 tarinan aikana kerrotaan myös Dovlatovin omat vaiheet. Kertomuksissa on vähän väliä sivupolkuja, juttuja.

Kirjailijan isä oli puoliksi juutalainen, äiti Georgian armenialaisia. Perhe asui Leningradissa. Dovlatov joutui suorittamaan asevelvollisuutensa vartijana vankileirillä, opiskeli suomen kieltä yliopistossa, ei saanut novellejaan julki ja alkoi kirjoitella emigranttilehtiin länteen. Vuonna 1976 hänet erotettiin lehtimiesliitosta ja vuonna 1979 häntä kehotettiin lähtemään maasta.

Meikäläisten tarinoissa vilahtelee absurdeja käänteitä, hillitöntä satiiria ja jokapäiväisiä, tarkkoja huomioita. Dovlatov osaa liioittelun taidon. Arjen absurditeettien kuvaajana hänestä tulee hakematta mieleen 1920-luvun maineikas satiirikko Mihail Zoštšenko.

Elämä Neuvostoliitossa tietenkin oli absurdia. Novelleissa isoisä ammutaan belgialaisena vakoojana; eno joka nuoruudessaan oli tbilisiläinen kinto, raikulipoika, ylenee sodassa everstiluutnantiksi; isän veljistä toinen on futuristirunoilija, toinen länteen muuttanut huijari. Tädin miehen Aronin elämässä ”kuvastui valtiomme historia”, ristiriidat ja äkkikäännökset, kommunismin virallinen ylistäminen ja epäilyt selän takana. Vain yksi asia jäi Aronia häiritsemään – ruskea aita, jonka ohi hän kulki työmatkallaan. Hän ei ikinä saanut tietää mitä sen toisella puolella oli, ei tullut kysyneeksi.

Tarinoiden taustalla kulkee elämän sattumanvaraisuuden ja ihmisen tahdonvapauden välinen jännite. Lahjakas serkku Borja, mallioppilas, virtsaa yhtäkkiä koulun rehtorin päälle. Samaa rataa ylös-alas menee serkun koko elämä. Hän kykenee toimimaan vain ääritilanteissa ja romahtaa muuten aina täysin.

Dovlatov antaa vitsan paukkua: kunniansa kuulevat niin Stalin kuin neuvostojärjestelmää nuoleskelleet kirjailijat. Myös tavallisia neuvostokansalaisia piiskataan. He kyllä tiesivät, miten asiat oikeasti olivat; kommunisteja kannatettiin vain hyötymisen takia.

Mutta jotenkin elettiin. Venäjällä kaikki järjestyy suhteilla tai votkan ääressä. Dovlatovin suhde kotimaahansa tuntuu olevansa samantapainen kuin kertomusten kirjailijan suhde vaimoonsa: ”tämä ei ole rakkautta, vaan kohtalo”.

Nuori kääntäjä Pauli Tapio on suomentanut teoksen erinomaisesti.

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt myös Parnasson numerossa 3/2012.

perjantai 1. kesäkuuta 2012

Valinnanvapaus


Elin varhaislapsuuteni espoon Kivenlahdessa. Pihalla ja talon takaisella mutalammikolla leikin usein vähän vanhemman pojan kanssa. Hänen nimensä oli Voitto. Hän oli mukava heppu, aivan niin kuin muutkin lapset.

Jokin aika sitten törmäsin Voittoon bussissa. Tai en minä häntä tunnistanut, vaan hän minut, en tiedä miten. Meidän perheemme muutti pois Kivenlahdesta, kun olin viiden vanha. Voitto taas oli asunut Kivenlahdessa 20-vuotiaaksi asti.

Siihen ikään mennessä en ollut kokeillut viinaa, Voitto kertoi. Sitten kaverit saivat suostuteltua hänet. Voitto hankki pullon Finlandia-votkaa ja joi sen kerralla. Loppujen lopuksi hän tappoi kirveellä naapurin talonmiehen. Tämä oli yrittänyt estää häntä hajottamasta ikkunoita.

Pääsin eilen vankilasta, Voitto kertoi bussissa. Mihin olet matkalla, kyselin ja nyökkäilin kuin olisin ymmärtänyt mistä hän puhui. Ajattelin mennä vetämään elämäni toiset kännit, Voitto vastasi. Sen koommin en ole kuullut Voitosta.

Pitäisikö Lenininpuisto nimetä uudelleen? Kenties Maiju Lassilan mukaan?

Perussuomalaisesta puolueesta (PS) oudon kierosti kesällä eronnut Sininen tulevaisuus, nyttemmin Siniseksi puolueeksi ( saks. Das blaue pa...