lauantai 27. lokakuuta 2012

Vallankumouksen aivojen läpileikkaus

Christer Pursiainen: 
Trotski. 448 s.
Gummerus 2011.


Ville Ropponen

Bolševikkijohtajat ovat oivia kohteita elämänkerturille: heissä riittää usein väriä ja vimmaa. Lev Trotskin elämä oli vielä tavallista vikuroivampi. Tästä journalistista, kumouksellisesta, poliittisesta utopistista, kansalaissodan voittajasta ja maanpakolaisesta Venäjä-tutkija Christer Pursiainen (s. 1959) on kirjoittanut teoksen, jonka populaaria taidokkuutta voi verrata vaikkapa Semon Sebag Montefioren Stalin-elämänkertoihin.

Trotski on täynnä yksityiskohtia ja tietoa, mutta vetävää kerrontaa se ei puurouta. Pursiainen jättää tulkinnat melko pitkälti lukijalle. Trotskilaisen liikkeen ja aateperinnön setvimiseen hän ei viisaasti paljoakaan uppoudu. Myyttejä Trotskista kirjassa sen sijaan puhkotaan melko ansiokkaasti. Teos valaisee myös Trotskin Suomi-suhdetta.

Trotskin tie lokakuun 1917 puolijumalaksi oli kaikkea muuta kuin suora. Leiba, venäläisittäin Lev Bronstein oli juutalaisen vauraan talonpojan eli ”kulakin” poika. Koulunsa tähtioppilas oli monilahjakas ja herätti huomiota kirjoitus- ja puhetaidoillaan. Mutta Bronstein kuuli kumouksen kutsun ja alkoi organisoida laitonta marxilaista järjestöä. Seurasi pidätys, karkotus Siperiaan, pako, emigranttivuosia Euroopassa, kumoustoimia vuonna 1905, taas pidätys ja pako. Lisäksi Bronstein avioitui pari kertaa. Salanimen Trotski hän lainasi Odessan keskusvankilan ylivanginvartijalta.

Venäjän sosiaalidemokraattien mittelöissä Trotski asettui menševikkien puolelle. Tai jäi kiikkumaan bolševikkien ja menševikkien väliin. Nuori Trotski kritisoi Leninin epädemokraattista jyrkkyyttä, mutta sittemmin se ei haitannut. Bolševikkeihin hän liittyi vasta heinäkuussa 1917. Trotskin elämän paradokseihin kuului se, että äärikumouksellinen vastaanotti 38-vuotiaaksi isältään taloudellista tukea.

Leninin piileskellessä Suomessa, Trotskista tuli yksi tärkeimpiä lokakuun 1917 vallankaappauksen valmistelijoita, ”vallankumouksen aivot”, kuten hän itse rehvasteli. Leninin ohella juuri Trotski esti kompromissin muiden vasemmistopuolueiden kanssa ja ajoi bolševikit rynnäkköön.

Pursiainen antaa ymmärtää, että valtaan noustessaan bolševikit noudattivat Trotskin jo 1906 muotoilemaa ”jatkuvan vallankumouksen” teoriaa. Vielä 1912 Lenin oli tuominnut sen ”tolkuttoman vasemmistolaisena”. Trotskin jouduttua syrjään stalinistit siirtyivät toteuttamaan ”sosialismia yhdessä maassa”.

Myöhemmin maanpaossa Meksikossa Trotski kasvatti puutarhassaan kaniarmeijaa. Kenties hän muisteli kesää 1918, jolloin puna-armeija piti luoda tyhjästä. Sotakomissaarina Trotski luotsasi bolševikit voittoon sisällissodassa, kaikesta huolimatta, sillä vastoin yleistä uskomusta Trotski ei tajunnut sodanjohdosta paljoakaan. Tätä Pursiainen ei tuo selvästi esiin. Trotskin kansalaissodan aikainen toiminta sivuutetaan turhan lyhyesti.

Kumma kyllä muuten häikäilemätön Trotski oli puolueensa suhteen naiivi. Hän väitti myöhemmin, että olisi voinut tehdä Leninin kuoleman jälkeen sotilasvallankaappauksen, mutta se on suunpieksentää. Ylimielisenä riitapukarina tunnettu ja puolueessa epäsuosittu Trotski hävisi jo kesällä 1924 valtataistelun Stalinille. Trotski ei osannut poliittista peliä, juonitteluja ja liittolaissuhteiden solmimista.

Loputtomiin on spekuloitu mihin suuntaan – kenties parempaan – Neuvostoliitto olisi kulkenut, jos Trotski olisi johtanut sitä. Kuten Che Guevaralla myös Trotskilla on myyttinen jälkimaine. Molemmat olivat kovia bolševikkeja, joita jostain syystä pidetään ”humaaneina kumousjohtajina”.

Trotski vaati toki 1930-luvulla stalinismin kumoamista ja oikeutta arvosteluun, neuvostopuolueiden ja vaalien vapautta sekä ammattiliittojen elpymistä. Tässä lienee kuitenkin ollut kyse retorisista tempuista. Aiemmin juuri Trotski kannatti punaista terroria, kukisti Kronstadtin kapinan, ajoi sotakommunismia viljan pakko-ottoineen, kannatti yksipuoluejärjestelmää, puoluekuria, yhteiskunnan militarisointia, nopeaa teollistamista, maatalouden kollektivisointia ja kulakkien hävittämistä. Hän vastusti yksityisyritteliäisyyden osin sallinutta NEP-kautta ja vaati viisivuotissuunnitelmia.

Katso: Trotski ja Stalin ovat kuin eroon joutuneet kaksoisveljet, saman kolikon eri puolia, he olivat syntyneetkin samana vuonna 1879. Stalinin luoma järjestelmä perustui Trotskin ideoille. Stalin yritti toteuttaa jopa Trotskin visioita yksityisen elämän pakkososialisoinnista ruokailusta ja lasten kasvatuksesta alkaen. Trotski pohti myös luonnon teknologista muokkausta ja sosialistisen ”yli-ihmisen” luomista. Toki toisetkin bolševikkiaatteen piirissä tällaisia aprikoivat, eikä vastaavien ideoiden kehittely ollut vierasta muillekaan 1900-luvun modernisaatioaatteille, kuten natsismille tai kapitalististen demokratioiden ”fordistisille” suuntauksille.

Itseään Trotski ei pitänyt vastuullisena neuvostojärjestelmän vioista. Kyse ei ollut väärästä muotista, vaan Stalinin valuviasta.

Oman elämänsä sankari Trotski kuitenkin oli. Ja viimeistään Neuvostoliitosta karkotuksen jälkeen vuonna 1929 hän alkoi kohota legendaaristen hahmojen vahakabinettiin. Trotski purjehti maanpaossa Turkissa, Ranskassa ja Norjassa, kunnes taidemaalari Diego Rivera järjesti turvapaikan Meksikosta. Trotski kiitti ryhtymällä suhteeseen Riveran vaimon, taiteilija Frida Kahlon kanssa. Meksikossa Trotski antoi hänelle ominaisia ristiriitaisia julistuksia milloin mistäkin asiasta ja esitelmöi kommunistisesta yhteiskunnasta, jossa koko elämä taipuisi taiteeksi, ihmiset liikkuisivat kuin tanssijat ja talot kuoriutuisivat taideteoksiksi.

Kuin ihmeen kautta Trotski ja hänen vaimonsa selvisivät kuolleeseen kulmaan käpertyneinä, kun Stalinin lähettämät NKVD:n tappajat hyökkäsivät ensi kerran. Murharyhmä ampui 300 luotia, joista ainakin 75 Trotskin makuuhuoneeseen – ja kaikki ohi! Trotskin vartiointia vahvistettiin, ja talo muutettiin linnoitukseksi, mutta mikään ei auttanut. Lähipiiriin soluttautunut agentti Ramón Mercader iski elokuussa 1940 jäähakun hänen aivoihinsa.

Kritiikki on julkaistu myös Nuori Voima -lehdessä 2-3/2012.

sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Nimestään kabaree tunnetaan

Ville Ropponen


Kabaree Kulkukoira (подвал бродячеи собаки) avattiin Pietarissa uudenvuoden 1912 aattona. Kulkukoiran roolia venäläisessä kulttuurissa on verrattu Pariisin vasemman rannan kahviloihin, joita olivat esimerkiksi La Coupole, Les Deux Magots tai Closerie des Lilas. Kulkukoira oli kuitenkin elitistisempi ja pöyhkeämpi.

Pariisin taiteilijakahvilat toimivat normaaleina kahviloina, joille vain antoi säväyksen värikäs asiakaskunta, mutta Kulkukoita oli muuta. Yksityisen klubin, kumousryhmän kapakan ja vapaamuurarilooshin risteymä sijaitsi syvällä kellarissa Italjanskajakadun ja Mihailovskin aukion kulmassa, talossa joka oli aikoinaan kuulunut jesuiittaveljeskunnalle.

Pietari oli 1900-luvun alussa kulkukoirien ja kodittomien ihmisten metropoli. Kulkukoiriksi tunsivat itsensä myös monet nuoret runoilijat symbolistien koulukunnan käskyttämällä kirjallisella kentällä.

Päästäkseen Kulkukoiraan vieraat joutuivat raapustamaan nimensä jättimäiseen kirjaan, joka oli sidottu siannahkakansiin. Kirjailijat ja taiteilijat pääsivät sisään maksutta, mutta muut asiakkaat, joita kutsuttiin ”apteekkareiksi” ammatista riippumatta, joutuivat pulittamaan sievoisen pääsymaksun aina 25 ruplaan asti. Harva kuitenkaan valitti.

Vain Kulkukoirassa kulttuurinjanoiset sielut saattoivat nähdä ballerina Tamara Karsavinan tanssivan suunnattomalla peilillä, runoilija Velimir Hlebnikovin lausumassa zaum-runoa seisoen käsillään tai runoilija Vladimir Majakovskin haavoittuneen gladiaattorin asuun pukeutuneena, kuulussa raitapaidassaan makaamassa valtavalla turkkilaisella rummulla, jota hän kumautti aina, kun näkyviin ilmestyi joku naamioitunut futuristitoveri.

Kulkukoirassa eivät kuitenkaan hallinneet futuristit, vaan akmeistit, jotka saapuivat yleensä keskiyön jälkeen ja lähtivät aamuhämärissä. Nikolai Gumiljov, Anna Ahmatova ja Osip Mandelštam suhtautuivat kriittisesti symbolismiin, jota he pitivät pöhöttyneenä hämäryytenä ja rasvoittuneena mystiikkana.

Akmeisteiksi julistautunut joukko kieltäytyi käymästä johtavan symbolistirunoilijan Vjatšeslav Ivanovin salongissa Tornissa, tuossa legendaarisessa Tornissa, jossa kiihkoiltiin uskonnosta, metafysiikasta, historiasta ja runoudesta, ja jossa viinilasi hyppysissä seisoskelivat runoilijat Aleksander Blok ja Fjodor Sologub sekä symbolistien hovifilosofi Nikolai Berdjajev.

Mukaan akmeisteihin liittyi samoin symbolistien kanssa riitaantunut Mihail Kuzmin, homoseksuaali pornografisten teosten kirjoittaja. Koulukunnan nimi tuli kreikan sanasta akme, ’kärki’, ’huipentuma’.

Asioista piti kirjoittaa niiden oikeilla nimillä, julistivat akmeistit. Akmeismi tähtäsi runokielen yksinkertaisuuteen, puhtauteen ja konkreettisuuteen. ”Akmeismi ei ole ainoastaan kirjallinen, vaan sosiaalinen ilmiö Venäjän historiassa. Sen mukana syntyi uudelleen Venäjän runouden moraalinen voima”, julisti Mandelštam.

Ahmatova ilmaantui Kulkukoiraan tummaan silkkiin kääriytyneenä. Gumiljov kulki takaperin areenalle jättämättä yhtäkään mehukasta neitokaista huomiotta. Taiteilija Sergei Sudeikinin täyteen kukkia ja lintuja maalaamien holvien alla paikalla olleet pianistit, runoilijat ja taiteilijat yksinkertaisesti huudettiin lavalle, ja vain harva kieltäytyi.

Korokkeella improvisoivat säveltäjät Arthur Lourié, Sergei Prokofjev ja Ilja Sats. Kazimir Malevitš haastettiin keskusteluun Marina Tsvetajevan ja Boris Pasternakin kanssa. Sergei Jesenin sammui flyygelin päälle. Näyttelijä, tanssija ja kuvataiteilija Olga Glebova-Sudeikinan bravuurinumero oli Vuohenjalkaisen tanssi. Tästä hurjasta ja eroottisesta esityksestä tuli Kulkukoiran symboli.

Väliaikoina kirjallisuusopilliset keskustelut, näytelmät ja roolileikit jatkuivat kabareen pöydissä. Roolileikkejä innosti teatteriohjaaja ja -teoreetikko Nikolai Jevreinov. Hän piti teatterillisuutta yhtenä ihmisen perusvaistoista. Teatterin lähtökohta oli ihmisen tarve muuntautua, halu olla joku toinen, pohti Jevreinov. Kulkukoiran kanta-asiakkaat toteuttivat toiseuden roolileikkiä niin että siitä muodostui heidän kolmas luontonsa.

”Kaikki me olemme juoppoja, lutkia täällä, / kuinka ikävää meillä on yhdessä!” runoili Ahmatova (”Kulkukoirassa”, 1912, suom. Marja-Leena Mikkola).

Kulkukoiran suosituimpia iltoja olivat ne jolloin toimittaja, kirjailija, matemaatikko Pjotr Uspenski luennoi metafyysisistä ulottuvuuksista ja yliluonnollisista asioista. Lempinimen ”Neljäs Ulottuvuus Uspenski” saanut kirjailija joi kabareessa vain šamppanjaa ja hänellä oli tapana sanoa, ettei Kulkukoirassa voinut tehdä mitään väärin.

Kulkukoiran ilmaa eivät rumentaneet puoluepoliittiset pölinät, vaan koristi leikki ja vallattomuus. Yhteiskunta näkyi silti kaikessa, jokaisessa kuvitteellisen yhteisön jäsenen karjaisemassa sanassa. Traditioita ja perinteen merkitystä ei kielletty, päinvastoin niitä sekoitettiin tynnyrikaupalla kirjavissa cocktaileissa.

Viranomaiset sulkivat Kabaree Kulkukoiran keväällä 1915, mutta sen taiteellinen piiri jatkoi kokoontumisia.

Kaikki muuttui lopullisesti bolševikkien vulgaarin vallankumous-mukaelman pyyhkiessä yli Venäjän. Väitetään, että pelatessaan Tristan Tsaran kanssa šakkia Zürichin Spiegelstrassella Lenin keksi maailman suurimman dada-näytöksen – Neuvostoliiton – mutta Kulkukoiran kävijät olivat eri mieltä. Koska vapaat vaalit oli mitätöity, monet äänestivät jaloillaan. Valtaosa Kulkukoiran taiteilijoista jätti Venäjän.

Radikaali henki jatkui vielä vuosina 1917–1920 Gruusian Tiflisissä eli Tbilisissä, jonne Kulkukoiran kanta-asiakkaat perustivat taiteelliset kabareet Fantastinen taverna, Futuristiakatemia ja Khimaira. Ja vielä vuosina 1935–1943 Kulkukoiran vanha asiakas taiteilija Aleksander Vertinski piti Shanghaissa paikalliselle venäläisyhteisölle suunnattua Keisarinkukka-kabareeta.

Artikkeli on julkaistu myös Nuori Voima -lehdessä 2-3/2012.

lauantai 6. lokakuuta 2012

Huutavan ääni historian juoksuhiekassa

Sergei Zavjalov: Joulupaasto
Suomennos ja esipuhe Jukka Mallinen
Poesia 2012, 109 s.


Mordvalaissyntyinen Sergei Zavjalov (s. 1950) on venäläisen nykyrunon Kolumbus: hän kyntää uusia reittejä. Klassisen filologian koulutuksen saanut runoilija liikkuu avantgarden ja ”korkean tyylin” väliä kuin mäntä. Zavjalov ei näpertele muotiaiheiden parissa, vaan kaariholvittaa ajatuksia, joiden päämäärä ei ole pienempi kuin määrittää sivilisaation tilaa.

Joulupaastoon on runojen lisäksi suomennettu essee ja runoilijan haastattelu. Teoksen kolmen runosarjan ”Mokellusta”, ”Neljä hyvää sanomaa” ja ”Joulupaasto” sekä esseen suomennokset ovat erinomaisia. Esipuheeseen ja haastatteluun on jäänyt joitakin epäselvyyksiä ja russismeja.

Zavjalovilta aiemmin suomennetun Melika (2007) -kokoelman runoja sitoo yhteen antiikki ja mordvalaisuus. Joulupaastossa Zavjalovin ajatusmaailma ja runousoppi ovat uudistuneet. Aiempi minimalismi on tallella, mutta vapaan mitan sijalla on proosaruno. Zavjalov ei kokeile kokeilun vuoksi, vaan piirtää esiin todellisuuden tukipisteet. Antiikin tilalle on tullut enemmän kristinusko. Jokaisessa runosarjassa lyyristä ”nykyhetkeä” peilaavana äänenä toimii myytti, Vanha Testamentti, mordvalaisten legendojen ja kristinopin synteesi tai ortodoksinen liturgia. Teoksen runoissa etualalla jyrähtävät rappion ja tuhoutumisen teemat.

”Mokellusta”-runosarjassa unelmien Kreikka näyttäytyy roskalavana, jossa laittomat maahanmuuttajat vilahtavat nykyajan neekeriorjina. Pisuaarin hinnasto Auschwichin asemalla rinnastaa rahatalouden ja kansanmurhan opit.

Runosarja ”Neljää hyvää sanomaa” tiivistää mordvalaisaiheen. Ersäläinen jumala Ineškajpaz palaa 1980-luvun Neuvostoliittoon. Kristukseen samaistuva henkiolento havaitsee mordvalaisten kielten ja kulttuurien olevan vaarassa kadota, sulautua suurempiinsa. Venäläiset merkitsevät rakenteellista väkivaltaa.

Tuhoutumisen teema huipentuu kollaaširunoelmassa ”Joulupaasto”. Leningradin piiritystä kehystävissä runokatkelmissa yhdistyvät säätiedot, pyhimyskalenteri, luostarisääntö, elintarvikemääräykset ja rintamaraportit. Nälkiintyneiden hourailu limittyy viranomaisen puheeseen. Leningradin joukkotuhoa ei mainita, on vain sitaattien pinta, jonka takana avautuu tyhjyys, välimatka sanan ja todellisuuden välillä.

Monessa kritiikissä Joulupaaston runosarjoja on luettu erillisinä. Eivät ne ole.
Yhteys löytyy viimeistään Zavjalovin haastattelusta. Runoilija puhuu löytöretkistä alkaneen Uuden ajan lopusta. Näivettyvän porvariston tilalle valtaan nousee manageristisen luokan diktatuuri. Runoja on siis luettava ”kirjaimellisen” merkityksen lisäksi metaforina nykyajasta.

Kun tiedostaa, että teoksen väkevimmän ”korkeakirjallisen” sitaattirihmaston muodostavat antiikin ja kristinuskon tekstikatkelmat, karkaavat ajatukset villikoirina myöhäisantiikkiin. Zavjalov seisoo aikakausien rajalla: hän rinnastaa katoavan antiikin ja nykyajan.

Antiikin logos sortui kansainvaelluksiin ja kristinuskon fundamentalismiin. Nykykulttuuri taas on Zavjalovin mukaan kuihtumassa konsumeristisen globalismin ”trash-kulttuuriin”. Herää myös kysymys: kuinka moni kieli ja kulttuuri joutuu globalismin tsunamin alla samaan asemaan kuin runojen mordvalaiset?

Zavjalov ei vastaa suoraan, sillä ajassa ei rationaalinen puhe tepsi: ”Ja tein ihmeitä, koska ei ollut johtopäätöksiä, jotka olisivat/ mahtuneet heidän päihinsä./ Sillä näiden ihmisten luonto oli raaistunut”.

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt myös Parnassossa 5/2012.

Teräkseen taittuneet modernismin sarvet

  Georgialaiset modernistit uudistivat taidetta 1900-luvun alussa. Taivaansinisten juomasarvien tarjoama pulppuava malja virkisti kirjallist...