tiistai 27. marraskuuta 2012

Venäjän pohjoiset alkuperäiskansat uhan alla

Arktiset alueet ovat viime aikoina nousseet monella tavalla aiempaa tärkeämmiksi. Painopisteen muutosta ilmentää nurinkurisesti myös Venäjän oikeusministeriön marraskuun alussa tekemä päätös keskeyttää alkuperäiskansojen järjestön RAIPON:in (The Russian Association of Indigenous Peoples of the North) toiminta.

Hyökkäykset kansalaisyhteiskuntaa vastaan Venäjällä eivät ehkä ihmetytä ketään asioita seurannutta, mutta RAIPON ei silti ole mikä tahansa askarteluseura. Venäjän suurin ja vanhin alkuperäiskansojen järjestö edustaa kaikkiaan 41 kansaa arktiselta alueelta, Siperiasta ja Kauko-Idästä.

Venäjän oikeusministeriön mukaan RAIPON:in säännöt eivät ole linjassa liittovaltion lakien kanssa. Järjestön toiminta lopetetaan kunnes säännöt on uudistettu. Sillä ei ole väliä, että RAIPON on yrittänyt jo aiemmin uusia sääntöjä, onnistumatta, tai että ”puutteelliset” säännöt kelpasivat pari vuosikymmentä sen jälkeen kun RAIPON perustettiin vuonna 1991.

*

”Käynnissä on suuri harppaus arktisen alueen teollistamiseksi. Alkuperäiskansat ovat eräitä viimeisiä esteitä yhtiöiden ja valtion suunnitelmien tiellä hyödyntää luonnonvaroja”, RAIPON:in varapuheenjohtaja Rodion Suljaudziga sanoi Novaja Gazetan haastattelussa 15. marraskuuta.

Suljaudzigan mukaan oikeusministeriön päätös on viemässä kaikki alkuperäiskansojen perusoikeudet. RAIPON on merkinnyt erittäin paljon Venäjän arktisen alueen kansoille. Järjestö on harjoittanut paitsi julkaisutoimintaa myös ottanut osaa Venäjän federaation lainsäädäntötyöhön. RAIPON on edustanut alkuperäiskansojen etuja federaation neuvostossa, duumassa ja presidentin hallinnossa silloin kun lakialoitteet ovat liittyneet arktisiin alueisiin. RAIPON:in paikallistoiminta on lisäksi usein merkinnyt piristysruisketta pienten kansojen harvalukuiselle älymystölle ja kulttuurityölle.

*

Mistä oikein on kysymys? Johtuuko RAIPON:ia kohdannut hyökkäys siitä, että se on radikaali oppositiojärjestö? Tuleeko RAIPON heittämään kapuloita vakavasti rattaisiin, kun Venäjä tulevaisuudessa laajentaa öljyn ja kaasun hyväksikäyttöä Barentsin ja Jäämeren alueilla? Shtokhmanin öljykenttää suunnitellaan avattavaksi viiden vuoden päästä. Jamalin Nenetsian öljyn ja kaasunporausta aiotaan kehittää. Tulisivatko RAIPON aktivistit ehkä tekemään suoran toiminnan iskuja venäläisille öljynporauslautoille samaan tapaan kuin Greenpeace äskettäin Barentsinmerellä kritisoidessaan arktiksen teollista tuhoamista?

Jos näin olisikin. Mutta RAIPON on pikemminkin maltillinen kuin radikaali ja enemmän taipuisa kuin taittumaton. Venäjän arktiset kansat ovat saaneet kärsiä öljyvuodoista, teollisuussaasteesta ja porojen laidunmaiden pilaamisesta, mutta RAIPON on toiminut melko tiiviisti yhteistyössä Moskovan kanssa. Järjestö on kritisoinut muun muassa Jamalin teollisen hyöydyntämisen kiihdyttämistä, mutta vakavissa ristiriitatilanteissa se on tähän asti lähes aina taipunut keskuksen kannalle.

RAIPON edustaa kymmeniä eri kansoja, mutta niiden yhteenlaskettu määrä on hyvin pieni, vain noin 258 000. Kansoista suurimpia ovat nenetsit (41 000), hantit (29 000) ja tšuktsit (16 000). Toki alue jolla alkuperäiskansat elävät on valtava, jopa yli puolet Venäjän pinta-alasta, mutta alkuperäiskansat eivät missään ole enemmistönä.

*

Onko kyse siitä, että RAIPON:in kansainväliset suhteet ovat närkästyttäneet Venäjän viranomaiset? Viime aikoina kansalaisjärjestöjen ulkomaisiin yhteyksiin on alettu Venäjällä suhtautua aiempaa vainoharhaisemmin. Viime kesällä säädetty uusi kansalaisjärjestölaki määrää, että ulkomaista avustusta saavien järjestöjen täytyy rekisteröityä ”ulkomaiden agenteiksi”.

On totta, että RAIPON on edustanut Venäjän alkuperäiskansoja kansainvälisillä foorumeilla ja sillä on ollut keskeinen rooli arktisen alueen kansojen ja valtioiden välisessä yhteistyössä. Järjestön edustajat ovat mukana YK:n ekologisia, taloudellisia ja alkuperäiskansojen oikeuksia ajavien elinten toiminnassa. Johtuuko hyökkäys RAIPON:ia vastaan ehkä yhteyksistä norjalaiseen Barentsin alueen sihteeristöön, jonka kanssa järjestö solmi viime keväänä yhteistyösopimuksen? Vai onko viime niittinä ollut RAIPON:in pysyvän tarkkailijan asema Arktisessa neuvostossa? Estettiinhän RAIPON:ia osallistumasta Arktisen neuvoston kokoukseen Ruotsissa marraskuun puolivälissä, mikä herätti kansainvälistä tyrmistystä.

*

Pessimistisissä arvioissa on pohdittu jopa sitä, onko Venäjällä nyt tarkoitus riistää vähemmistöiltä kokonaan lailliset vaikutusmahdollisuudet ja lakkauttaa erilaiset järjestöt, joiden kautta vähemmistöt ainakin paperilla voivat vielä ajaa oikeuksiaan. Isovenäläinen kiihkonationalismi on jo vuosikausia ollut kovassa nousussa, ja myös Putinin hallinto on yhä enemmän hyödyntänyt venäläiskansallisia mielialoja. Esimerkiksi tämän vuoden lokakuussa presidentinhallinnon alainen kansojen välisten suhteiden neuvosto antoi lakiesityksen, jossa etniset venäläiset nimitettiin ”monikansallisen Venäjän kansan yhdistäväksi tekijäksi”. Esitystä arvosteltiin tuoreeltaan kitkerästi Venäjän vähemmistöalueilla. Sen arvovaltaisin kritiikko oli kenties Tatarstanin tasavallan entinen presidentti Mintimer Shäimijev.

Novaja Gazetassa haastateltu RAIPON:in varapuheenjohtaja Rodion Suljaudziga uskoo, että viranomaiset pyrkivät nyt perustamaan vaihtoehtoisia järjestörakenteita, jotka tulevat korvaamaan RAIPON:in. Kyse olisi seuraavasta askeleesta Venäjän kansalaisyhteiskunnan tukahduttamisessa. Kriittisten ja rippumattomien järjestöjen nujertamisen lisäksi koetettaisiin siis korvata kaikki spontaanisti syntyneet järjestöt Moskovan luomilla kopioilla? Nähtäväksi jää pyritäänkö samalla vahvistamaan venäläisten valtaa vähemmistöjärjestöissä ja vähemmistöalueilla.

*

Toistaiseksi RAIPON ei silti aio luovuttaa. Järjestö on vienyt tapauksen Venäjän korkeimpaan oikeuteen ja vaatii kumoamaan oikeusministeriön päätöksen lainvastaisena. Järjestö valmistelee valitusta myös YK:n ihmisoikeuksien neuvostolle.

Nykyään yhä suurempi osa Suomen ja EU-maiden käyttämästä energiasta tuodaan Venäjältä. Meillä on siis entistä isompi vastuu ja myös velvollisuus huolehtia siitä miten tuo energia on tuotettu. Nukummeko yömme rauhassa, kun tiedämme, että talomme kenties lämpiää nenetsien selkänahalla? Miltä tuntuu ajatus siitä, että autojemme tankissa palavat bensiinin lisäksi saamelaisten nykyisyys ja tulevaisuus?

Usein kun Etelä-Amerikassa tai Etelä-Aasiassa tapahtuu ympäristötuhoja tai poljetaan ihmisoikeuksia meikäläiset kansalaisjärjestöt reagoivat nopeasti. Suomalaiset aktivistit kritisoivat raivokkaasti maapallon toisella puolella tapahtuvia asioita. Voisi toivoa, että nyt kun paljon lähempänä tapahtuu vastaavaa, suomalaiset järjestöt, kansalaisyhteiskunta ja poliittiset päättäjät ottaisivat kantaa. Ja mieluummin vähän tavallista äänekkäämmin. RAIPON:in toimintaa ei saa lopettaa.


Ville Ropponen
Ville Ropponen on kirjailija ja toimittaja. Hän on perehtynyt erityisesti entisen Neuvostoliiton maihin, ympäristökysymyksiin ja vähemmistöjen asemaan. Ropposen esikoisteos, esseekirja Uralilainen ikkuna (Savukeidas 2012) ilmestyi tänä syksynä.

Artikkeli on ilmestynyt myös Suomen PEN:in nettisivuilla 27.11. 2012.

tiistai 20. marraskuuta 2012

Kärsimysten kuksa jo kukkuroillaan on

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta
Romaani, 268 s.
Johnny Kniga 2012.

Mikko-Pekka Heikkisen (s. 1974) veijariromaanissa Terveiset Kutturasta kahtiajakautunut Suomi putoaa tappeluksen kierteeseen. Kuntauudistus, vallan ja palveluiden keskitys sekä kolonialistinen asenne vielä jotenkin siedettiin Pohjois-Suomessa, mutta maalaisten muuttokielto Helsinkiin on viime niitti. Pohjois-Suomi eroaa Etelästä omaksi valtiokseen. Sisällissotahan siitä seuraa.

Kajaanilaissyntyisen Heikkisen esikoisteoksen, novellikokoelman Nuorgamin alkon tuho ja muita eräkertomuksia (2010) tyyliin tiedossa on fantasialla höystettyä pakinan pauketta. Välillä romaani notkahtaa farssiin. Sisällissota ei ehkä ole kaikkein omaperäisin idea, mutta teoksen sattumina pistää esiin teräviä teemoja. 

Piiskaa potuille ja citykaneille

Yllättäen alivoimaiset pohjoisen joukot jyräävät etelään, keihäänkärkenä Saamen vapautusrintama ČSV. Sen johdossa häärii inarinsaamelainen Oula, šamaanien sukua, vääräleuka jo syntyessään. Saamelaisrintamalla on tietenkin perinteiset tavat, mutta käytössä huipputeknologia. Etelän tosi-tv:llä ja hampurilaisilla ruokitut ”citykanit” eivät pärjää pohjoisen ”potuille”. Kurittomat etelän vetelät ryöstävät ostoskeskuksia ja kun laukaus kajahtaa he laskevat housuun.

Komiikan tyyliin Heikkilä hyödyntää kliseitä ja stereotypioita. Hän naureskelee sekä äärivieraantuneelle helsinkiläiselle urbaanijengille, että syrjäseutujen junttimeiningille. Stereotypioita myös rikotaan. Mutta rikotaanko tarpeeksi?

Oulan lisäksi romaanissa on kolme muuta näkökulmahenkilöä. Etelän alikersantti Purola elää sotaelokuvien maailmassa ja haluaa olla nykyajan Koskela Tuntemattomasta sotilaasta tai Taistelutoverit-sarjan hahmo. Keskisuomalaisen freelancetoimittaja Aino Riski päätyy raportoimaan Saamen vapautusrintaman leiriin ja samalla Oulan sänkyyn. Tämän Helina Rautavaarasta muistuttavan naisen ansiosta pohjoinen voittaa mediasodan, ja Oulasta kasvaa etelän silmissä myyttinen sissi.

Purolan sotakaverin, Abdil Bahdoonin kautta Heikkinen viittailee Somalian sisällissotaan. Abdil on somalisyntyinen maahanmuuttaja. Ja ehkä tässä vertaillaan myös Suomen vanhoja ja uusia vähemmistöjä? Tarinan kannalta irrallisin, mutta samalla hilpein hahmo on Toni Morottaja, Oulan apulaiskomentaja ja epäsaamelainen räppäri, joka esiintyi jo Heikkisen esikoisnovelleissa.

Komiikan sääntöjen mukaan kyse on karikatyyreista. Jonkun henkilöistä odottaisi silti nousevan päähenkilöksi, mutta ei nouse. 

Operaatio Paasilinna

Sotakuvauksista on tullut nuoren prosaistipolven suosikkiaihe. Ehkä siksi, ettei sotaan ole nykyään mitään suhdetta? Esimerkiksi Katja Ketun uusin romaani Kätilö (2011) sijoittuu Lapin sodan keskelle; Jenni Linturin esikoisromaani Isänmaan tähden (2011) kertoo suomalaisista Waffen-SS-miehistä; Teemu Kaskisen esikoisromaanissa Sinulle, yö (2009) nykysukupolvi näyttää niljaisuutensa, kun Suomi sotii Norjaa vastaan.

Heikkisen romaani on satiiri. Sen vertailukohdaksi nousee mieluummin vaikka Arto Paasilinnan Suomen ja Ruotsin sodasta tarinoiva esikoisromaani Operaatio Finlandia (1972). Heikkisen tyyli tuo muutenkin muistumia Paasilinnasta.

Kuten Paasilinnalla parhaimmillaan Heikkisen romaanissa on kriittistä sanomaa ja tärkeitä teemoja. Terveiset Kutturasta sorauttaa raikuvat ärräpäät syrjäseutujen kurjistamiselle palvelujen kadotessa kasvukeskuksiin, etelän yhtiöiden Lapin metsähakkuille ja sikamaisille kaivosprojekteille, saamelaisten sorrolle ja pohjoisen taloudelliselle kyykyttämiselle. Pohjoisessa paikallisille työläisille annetaan kengänkuva persuksiin ja tilalle halpatyövoimaa kehitysmaista.

Aivan tasapainossa romaanin ainekset eivät kuitenkaan ole. Faktapohjainen kriittinen aines ja koominen fantasia eivät saumaudu säröilyttä. Ehkä satiiria olisi pitänyt revitellä reippaammin? Esimerkiksi Purolan rykmentin prototyyppisiä helsinkiläispellejä, jotka eivät ole käyneet Jyväskylää pohjoisempana ja kuvittelevat elävänsä Keski-Euroopassa, olisi voinut mätkiä enemmän. Samoin maalaisten nurkkapatriotismia.

Irtovitsejä ja -sketsejä ja kaikenlaisen nykymenon kommentointia tv-ohjelmista alkaen on liikaa. Liian moneen suuntaan harominen uhkaa jäädä ilmaan huitomiseksi. Nokkeloivat sanankäänteet, tyyliin ”sushiraja” susirajan sijasta, eivät aina toimi, vaikka ”sushiraja” on hauskemmasta päästä.Tiivistämistäkin romaani olisi kaivannut. Mutta oikeasti iso ongelma on lähinnä se, että romaanista puuttuvat draamalliset käänteet ja jännitteet. Tarina koppaa kovin hitaasti kainaloonsa, eikä vie riittävästi mukanaan. 

Osuvia pohdintoja

Ainesta Heikkisestä silti löytyy. Esimerkiksi saamelaisten hahmojen elämästä ja menneisyydestä kerrotaan kiinnostavasti. Suomalaistamispolitiikka saamelaisia kohtaan sodan jälkeisinä vuosikymmeninä on meillä yhä liian vähän käsitelty aihe. Romaanissa viitataan myös Norjan saamelaisten protesteihin Altassa 1980-luvun alussa.

Tulee mieleen kannattaisiko Heikkisen kokeilla vakavan proosan kirjoittamista. Romaanin komiikka on välistä pinnistellyn oloista, mutta vakavat teemat sen sijaan kantavat. Oulan suulla suomitaan osuvasti multimedia- ja kulutusyhteiskunnan onttoutta. Oulan mukaan myös mielipiteet ovat Etelässä kulutustavaraa. Tärkeintä on hylätä omat juuret, kääntyillä kulloisenkin trendin mukaan ja pysytellä luonnosta kaukana. Entä miksei saamelaisuus kiinnosta suomalaisia, mutta mikä tahansa lämpimän vyöhykkeen eksoottinen kansa löytää joukoittain puolustajia?

Romaanissa Suomen sisällissota ei herätä muun maailman mielenkiintoa, mutta tavallaan Heikkinen ottaa kantaa myös globalisaatioon. Romaani komppaa paikallisuutta. Tämä paikallisuus ei ole mikään verenperintö, joten siihen voi myös muualla syntynyt liittyä. Kyse ei myöskään ole epämääräisestä ylikansallisesta sekakulttuurista, vaan paikallisia perinteitä arvostetaan.


Ville Ropponen

Kritiikki on julkaistu myös Kiiltomadossa 17.11. 2012.

Teräkseen taittuneet modernismin sarvet

  Georgialaiset modernistit uudistivat taidetta 1900-luvun alussa. Taivaansinisten juomasarvien tarjoama pulppuava malja virkisti kirjallist...