torstai 17. lokakuuta 2013

Euroopan peilin sirpaleita


Ville Ropponen


Leif Salmén: Maanalainen moskeija, Teos 2013, suomennos Arto Häilä, esseitä, 270 s.


Leif Salmén on 2000-luvun esseeteoksissaan Kävelyllä Leninpuistossa (2000), Palatsi Bosborin rannalla (2005) ja Alas Akropoliilta (2008) inventoinut eurooppalaisuutta ja länsimaiden henkistä perintöä, pohtinut uskontoja ja ruoskinut vallanpitäjiä. Kahdeksannessa esseeteoksessaan Maanalainen moskeija hän jatkaa pitkälti ennestään tutuissa aiheissa. Nyt hän ”tarkastelee maanosamme sekasortoista nykytilaa”, kuten teoksen kansiliepeessä muotoillaan. Ensi näkemältä teoksen rakenne muistuttaakin kaaoottista parveilua muurahaispesässä.


Tänä vuonna Eino Leinon palkinnon saanut Salmén on monipuolinen kirjailija ja toimittaja, jonka lukeneisuus on suurta, välistä niin suurta, että hän tuntuu työntävän sitä lukijan syliin kuin lumikolalla. Esseissä rynnistetään usein yhdestä aiheesta toiseen niin että heikompia hirvittää.Useimmiten Salmén vetää hyvin yhteyksiä eri aikakausien ilmiöiden välillä – tämä on Montaignen ajoista ollut klassisen esseistiikan laatuleima. Teksti liikkuu viime vuosien uutisten vaiheilla, mutta niitä taustoitetaan menneisyyden esimerkeillä. Suomalaisen kulttuuriesseistiikan tapaan pöyhitään Euroopan historian vitriinejä. Maantieteellisesti esseissä saapastellaan lisäksi Turkissa, lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa.


Lehdistön ja yleisen mielipiteen synnystä hypätään suomalaiseen luontosuhteeseen, kosmopolitismin ja ylikansallisuuden ristiriitaan, maaseudun ja kaupungin konfliktiin, terrorismiin, huumekauppaan sekä kristinuskon juutalaisuuden ja islamin historian pohdintaan. Julius Caesarin ajan Roomasta siirrytään Ranskan vallankumoukseen, moderniin rationalismiin, Oswald Spengleriin ja länsimaiden rappioon.


Salmén kirjoittaa siinä mielessä klassista esseistiikkaa, ettei tyylilajeja juuri sekoitella. Korkeintaan joskus vilahtaa pamfletistista tai päiväkirjamaista sävyä. Muutamat tapahtumakuvat, kuten se miten Istanbulin katukauppiaat kertovat arkipäivän islamista, tuovat sekaan konkretiaa. Kielikuvilla tai yllättävillä ilmaisuilla Salmén ei juuri loista, vaan pysyttelee asiaproosan neutraaleilla väylillä. Vanhemman polven esseisteistä hän eroaa siinä, että pyrkii väkevään aikalaisanalyysiin. Usein Salménin skeptis-kyynisen äänen ärinää kuuntelee kiinnostuksella. Mistä oikein on kysymys?


Teoksen pääteemat pusertuvat esiin ennen muuta esseissä ”Tappavat utopiat” ja ”Arkkienkeli Gabrielin virhe”. Kyse on utopismin kritiikistä ja ideologioiden purkamisesta. Utopismia Salmén havaitsee niin sokeassa tieteis- ja edistysuskossa kuin monoteististen uskontojen vaiheilla. EU-huumassakin on samoja elementtejä, niin myös länsivaltojen julistamassa loputtomassa ”terrorismin vastaisessa sodassa”, jota länsivallat eivät voi voittaa sotilaallisin keinoin. Aiemmista teoksista tutusti Salmén povaa monoteismin rappiota ja polyteismin uutta nousua.


Polyteismi on oikeastaan sama asia kuin moniäänisyys. Ja juuri sitä Salmén kaipaa nyky-Eurooppaan. Eikä ihme, ainakaan Suomessa esimerkiksi kriittistä EU-keskustelua ei paljon kuule. Pönäkän nationalismin nousua Salmén vastustaa, mutta silti Euroopan voima piilee sen moninaisuudessa. EU:n keskusjohtoisuuden ja autoritarismin kasvu vie kehitystä toiseen suuntaan, euronationalismiin ja demokratian purkautumiseen. Nykyään politiikka on väistämättä myös globaalia, mutta paikallisuuttakaan ei saa unohtaa, muistuttaa Salmén. Vain politiikka jolla on yhteys paikalliseen ja arkielämään voi säilyä todella demokraattisena, uskoo esseisti.


Paikallisuutta Salmén etsii Savon kulttuurimaisemasta muistellen Suomen sodan taisteluja Runebergin Vänrikki Stål iltalukemisena. Nyky-Savo muistuttaa hänestä siirtomaata, ihmiset ovat menettäneet kulttuurinsa ylikansallisen konsumerismin keskellä. Ja silti Savo on niin hyvässä kuin pahassa osa globaalia kulttuuria, halusimme tai emme.


Salménia lukiessa tulee usein mieleen miten itsekunkin olisi tärkeää tuntea taloustiedettä, aikamme munkkilatinaa, joka heiluttaa kohtaloita. Yhtenä pettävistä nykyutopioista esseisti pitää taloudellista uusliberalismia, joka rampauttaa hyvinvointivaltiota ja vaatii jatkuvia sosiaaliturvan heikennyksiä ja veronalennuksia. Kuten katolinen kirkko keskiajalla tulkitsi Jumalan tahtoa skolastiikan avulla, taloustieteilijät tulkitsevat nyt luonnonvoimaksi väitettyä globaalikapitalismia talousliberalististen teorioiden avulla. Ja kuitenkin eurokriisi ja kapitalismin kriisi ovat seurausta ihmisten teoista, poliittisten ja taloudellisten päättäjien kyvyttömyydestä, tietää Salmén. Finanssimarkkinoita tulisi säädellä ja talousjärjestelmää muuttaa, mutta euroeliitti vastustaa, hän kirjoittaa.


Eliitin kyltymätön ahneus ja politiikkojen tarjoilemat kangastukset ovat ikuinen ja jatkuvasti ajankohtainen teema. Miksi vastuuttomat bisneksen uhkapelurit ovat aikakauden sankareita, kyselee Salmén. Länsimaalaisten ylimielisyys sen sijaan on hieman uudempi ilmiö. Itseriittoisuuden huipentumana Salmén esittää historioitsija Francis Fukujaman lanseeraamaa ”historian loppua”, liberaalin markkinatalouden merkeissä täydellistynyttä yhteiskuntaa. Täydellisyys tuntuu olevan kaukana EU:n utooppisen projektin vuotaessa yhä pahemmin, Salmén toistelee useasti kokoelmassa. Historia näyttää jatkuvan: vaikuttaa siltä, että jälkinationalismi saattaa merkitä myös jälkidemokraattisuutta.


Välillä Salmén muistelee nuoruutensa uskoa kommunismiin ja näkee samanlaista sinisilmäisyyttä nykyajassa. Nykyihminen suosii ristiriidattomuutta, koska se on psykologisesti helpointa. Tulkitsen, että juuri tästä nousee utopioiden kaipuu, josta esseisti puhuu. Salmén painottaa ristiriitojen sietokykyä, realismia ja suhteellisuudentajua.


Kun teoksen lukee loppuun asti, esseiden aluksi sekavalta tuntuva ryteikkö alkaa löytää muotoa. Monestakin vilahtavasta aihelmasta olisi saanut kertoa teksteissä pidempään, mutta kun aiheita toistetaan monta kertaa, punainen lanka pilkistää viimein kulman takaa. Teoksen neljä viimeistä esseetä ovat rakenteellisesti tiiviimpiä; tekstien pääteeman ympärillä kierretään kärsivällisesti. Tai ehkä yhä uudestaan toistuvat aihelmat saavat näissä teksteissä kiteytyksensä? 


Teoksen jäntevästä lopusta huolimatta esiin pusertuu kysymys, joka koskee laajemminkin Salménin esseistiikkaa: pitääkö esseeteoksen rakenteen olla kuin lankakerä, jolla kulkukissa leikkii, vai kuten huolella suunniteltu kirjastorakennus, jossa jokainen hyllymetri on luetteloitu tarkasti kortistoon? Matti Pulkkisen romaania koskevaa lausumaa mukaillen esseeteos saattaa olla kuin sika, joka syö mitä tahansa. Mutta ei teoksesta sutta tule, vaikka sille syöttäisi seulotumpaa ravintoa.


Joka tapauksessa tämän teoksen luettuaan ymmärtää, ettei monoliittista Eurooppaa ole olemassa. Ei ainakaan sellaista Eurooppaa, jota voi tähystellä siististi ja hallitusti kokovartalopeilistä. Maanosan kuvastin on palasina ja sirpaleet piilossa, syrjässä ja varjossa niin kuin Yeraltii Camii, maanalainen moskeija, Istanbulin alla.


Teksti on ilmestynyt myös Parnasson numerossa 5/2013.

tiistai 8. lokakuuta 2013

Astana ylistää Nazarbaevia


Kazakstanin presidentti on maan pääkaupungissa aina paikalla


Ville Ropponen

Kukapa ei haluaisi omaa kaupunkia. Sellaisen näyttää rakennuttaneen Kazakstanin ensimmäinen presidentti ja kunniakansalainen, Nursultan Nazarbaev. Häneen ei voi olla törmäämättä Kazakstanissa: ympäri maata levitetyissä kylteissä presidentti julistaa isänmaallisuutta. Hän siirsi mahtikäskyllään pääkaupungin vuonna 1997 Almatysta Akmolaan, joka nimettiin uudelleen Astanaksi. Kazakiksi se merkitsee yksinkertaisesti pääkaupunkia.


Öljyn hintakehitys on viime vuodet kirittänyt Kazakstanin taloutta. Astanassa sen todella huomaa, kaupunkia ei turhaan kutsuta ”arojen Dubaiksi”. Nazarbaevia muistetaan täällä tavalla, joka tuo lähes mieleen naapurimaa Turkmenistanin entisen presidentin Saparmurat Nijazovin, ”Turkmenbashin”, henkilöpalvonnan.


Presidentin kädenjäljissä


Astanasta löytyy Nazarbaeville nimetty yliopisto, jonka ensimmäinen tohtori presidentti on, ja jättiläismäinen Presidentin Kulttuurikeskus.


Sopii lisäksi vierailla Ensimmäisen Presidentin museossa. Siellä esitellään Nazarbaevin saavutuksia ja kirjoittamia teoksia. Museossa soi jatkuvasti kappale ”Ush Konyr”. Poikabändin esittämä laulu on Nazarbaevin sanoittama. Taustalla pyörii video, jossa näyttelijät esittävät presidentin idyllistä lapsuutta arojen paimenena.


Vielä lähemmäksi maan isää pääsee uuden Astanan symboliksi muodostuneella Bayterek-tornilla. Sadat ihmiset jonottavat päivittäin tornille. Huipulla odottaa kullattuun kiveen painettu Nazarbaevin kämmenen jälki. Kun asettaa kätensä presidentin kädenjäljen päälle, saa esittää toivomuksen.


Presidentin imago kai tarvitsee vaalimista, vaikka Kazakstanissa kriittinen media ja poliittinen oppositio on tukahdutettu. Otteet tuntuvat kiristyneen viime vuosina. Esimerkiksi öljytyöläisten lakko joulukuussa 2011 murskattiin raa'asti. Virallisten lähteiden mukaan miliisin tulituksessa Zhanozenissa kuoli 15 ja haavoittui 100 mielenosoittajaa. Silminnäkijät ovat puhuneet yli 100 surmatusta ja pidätettyjen kidutuksista.


Mutta mitä mieltä kazakstanilaiset ovat presidentistään? Vastauksia ei ole liian helppoa saada.
- Politiikka ei ole kunnon kansalaisten asia, toteaa pankkivirkailija Renat Faizulin.


Vauraus virtaa yhdelle suvulle


Kaksi taiteilijaa, Muhtar ja Rahat, osoittautuvat puheliaammiksi.

- Presidentti on diktaattori. Kazakstan on rikas maa, mutta vauraus virtaa yhdelle suvulle ja heidän tukijoilleen”, kritisoi Muhtar.

Nazarbaevilla uskotaan olevan jopa miljardin dollarin henkilökohtainen omaisuus.

Samilovin mukaan kazakstanilaiset puhuvat nyt jo avoimesti Nazarbaevin jälkeisestä ajasta - vanhenevan presidentin huhutaan sairastavan syöpää. Monet odottavat muutosta. Sen suuntaa taiteilijat eivät uskalla arvuutella. Nazarbaev ei ole nimittänyt itselleen seuraajaa. Poliitikassa vaikuttanutta presidentin tytärtä Dariga Nazarbaevaa on arvuuteltu seuraajaehdokkaaksi, mutta on epäselvää saisiko hän valtapiirien suosiota.

- Eri alueita hallitsevien klaanien välillä on isoja eturistiriitoja. Presidentin kuolemaa seuraava valtataistelu voisi kärjistyä jopa väkivaltaisiksi yhteenotoiksi, pohtii Rahat.

Aika näyttää mihin arojen maa on matkalla.

Kazakstanissa presidentin loukkaaminen on kielletty laissa. Haastateltujen taiteilijoiden nimet on muutettu.

 

 
 
 
Pääkaupunki sai kohotetut kasvot


Harva kaupunki on muuttunut niin nopeasti kuin Astana. Viimeisten 16 vuoden aikana 200 000 asukkaan kaupunki on kasvanut yli 600 000 asukkaan metropoliksi. Keskustan liepeillä neuvostotyyliset vanhemmat korttelit taittuvat science fictioniksi.


Ympärillä kohoaa uusia kauppakeskuksia, hotelleja, asuintaloja, urheiluhalleja. Pilvenpiirtäjät säihkyvät metallisissa väreissä ja geometrian lakeja uhmaten. Futuristisimmat rakennukset ovat brittiläisen arkkitehti Norman Fosterin käsialaa.


Ishim-joelta etelään sijoittuvat arkkitehtuuriluomukset: Astakemen eli Kazakstanin pienoismalli ja Khan Shatyr, 150 metriä korkea maailman suurin teltta. Astakemenissa tutustuu tunnissa koko Kazakstaniin; maan nähtävyydet on pystytetty pienoiskoossa. Khan Shatyrin sisältä löytyy ostoskeskus, huvipuisto, näköalajuna, kylpylä ja keinotekoinen hiekkaranta.


Nurzol (”loistava polku”) -bulevardi vie keskelle Rakastavaisten puistoa. Siellä sojottaa Bayterek-torni. Velhon pesää muistuttava rakennus katsoo itään kultaisten bastionien välistä presidentin virka-asunnolle, Ak Ordalle. Sen takana on Rauhan ja Sopusoinnun palatsi. Pyramidinmuotoisessa kompleksissa toimii ooppera, ja siellä saa myös ihailla Kullan ja Arvometallien valtionmuseon kokoelmia.

 


 
 
Nursultan Nazarbaev


Nursultan Nazarbaev (s. 1940) on ollut Kazakstanin presidentti vuodesta 1991. Aiemmin hän toimi Kazakstanin neuvostotasavallan ministerineuvoston puheenjohtajana vuodesta 1984 ja kommunistisen puolueen pääsihteerinä vuodesta 1989.


Vuoden 1995 kansanäänestys pidensi Nazarbaevin ensimmäistä presidenttikautta vuoteen 2000. Vuonna 2007 poistettiin kahden presidenttikauden rajoitus. Nazarbaevin johtamalla Nur Otan -puolueella on parlamentissa yli 4/5 enemmistö.

 

Artikkeli on julkaistu myös 30.9.2013 Aamulehdessä, Turun Sanomissa, Kalevassa, Satakunnan Kansassa, Kainuun Sanomissa, Pohjolan Sanomissa ja Lapin Kansassa.
Valokuvien & tekstin Copyright @ Ville Ropponen
 

Teräkseen taittuneet modernismin sarvet

  Georgialaiset modernistit uudistivat taidetta 1900-luvun alussa. Taivaansinisten juomasarvien tarjoama pulppuava malja virkisti kirjallist...