tiistai 23. joulukuuta 2014

Karjalaiset sodan ja intohimon pyörteissä

Arvi Perttu yhdistää neljännessä romaanissaan melodraamaa ja naturalismia

Arvi Perttu: Kipu, romaani, 389 s. Myllylahti 2014.

Petroskoilaissyntyisen Arvi Pertun (s.1961) neljäs romaani Kipu sijoittuu Itä-Karjalaan niin sanottujen heimosotien vuosiin 1918-1922. Se on kirja nuorista ihmisistä sodassa, intohimosta ja kohtalon roiskeista.

Kipu haastaa suomalaisen historiankirjoituksen kuvan heimosotaretkistä. Tuolloin karelianistit ja heimointoilijat haaveilivat alueliitoksista ja Suur-Suomesta. Mutta itsenäisyystahtoiset Vienan metsäsissit julistavatkin: ”Karjala karjalaisille, lahtarit Suomeen, ryssät Venäjälle, eläköön Uhtuan tasavalta”. 

Romaanissa vilahtaa historiallisia hahmoja, suomalaisia ja karjalaisia sotapäälliköitä – nimet on vaihdettu – mutta pääosaan nousee särkevä rakkaustarina.

Suomenruotsalainen taiteilijanalku Fredrika eli Riikka värväytyy pojaksi pukeutuneena Vienan retkelle 1918. Riikka koettaa poistaa kipuaan, raiskauksen ja läheisen murhan muistoa, sotimalla. Hän tapaa juurevan karjalaispojan Santerin, ja he löytävät toisensa sadomasokistisessa rakkaudessa. Sadomasokismia löytyy myös Pertun romaanista Papaninin retkikunta (2006). Suomen ja Venäjän rajat ylittävästä rakkaudesta Perttu on kirjoittanut romaanissaan Skumbria (2011). 

Papaninin tyylillisille tasoille Kipu ei aivan yllä. Silti myös se on kiinnostava väläys nykysuomalaisten lukuromaanien joukossa. Perttu yhdistää naturalismiin sumeilematta groteskia, epiikkaa, paatosta ja melodraamaa. Aiempien teosten kiero huumori on nyt lähes poissa. Seksuaalista vimmakkuutta ja dramaturgisia ylikierroksia sen sijaan piisaa ja ne kaappaavat mukaansa – vaikka varmasti myös jakavat lukijoita. Sanankäytössä on vanhahtavaa sävyä, vienan- ja aunuksenkarjalan kieltä ja jopa vanhakantaista tunteiden kuvailua – mikä sinänsä sopii kuvattuun aikakauteen.

Perttu näyttää osuvasti sodan raakuuden ja sattumanvaraisuuden. Kaikki osapuolet teloittavat antautuneet, siviiliväestöä terrorisoidaan ja sivulliset jäävät jalkoihin. Korkeaan moraaliin ei kellään ole varaa. Romaani välttää asetelmallisuuden: henkilöt ovat antisankareita. Santeri ajautuu asejoukosta toiseen: selvitäkseen Karjalan kohtalonvuosista on oltava valmis vaihtamaan ketterästi puolta.

Viena elää romaanissa korpimaana, luonnon henkinä, tietäjinä, loitsuina ja enteinä. Teoksen romanttinen pohjavire kertoo vaistoista ja voimista - väkivallasta, nautinnosta, kärsimyksestä, jännityksestä ja kuolemasta - joiden armoilla yksilö elämänkeinussaan heijaa.

Romaanin ongelma on viimeistelyn puute: toistoa, henkilöiden ajatusten selittelyä ja pääparin seksikohtauksia olisi pitänyt karsia ja tiivistää. Lukija ymmärtäisi vähemmälläkin. Tyylillisesti rosoinen konkreettisuus ja melodraama eivät aivan asetu tasapainoon. Perttu kirjoittaa eeppisen laveasti, mutta silti leikkauksia kohtauksesta toiseen olisi saanut tehdä enemmän. Jopa kokonaisia jaksoja, kuten Aunuksen sotaretken kuvauksen, olisi hyvin voinut jättää pois.

Kesällä 1921 kuohkean käppyräinen Karjalan kansa nousee; se on saanut bolševikkikomennosta tarpeekseen. Viimeisen taiston savuissa erottuvat Santeri ja Riikka. Lopussa syleilevät seksi ja kuolema.

Ville Ropponen

Kirjoittaja on esseisti ja kirjallisuuskritiikko.

torstai 18. joulukuuta 2014

Varjoja paratiisissa


Miksi matkustaa Siperiaan? Tietenkin ottamaan osaa Surgutin kaupungin 420-vuotisfestivaaliin, Sterhfestiin. Osallistuin tapahtumaan kesäkuussa petroskoilaisen muusikon Santtu Karhun kanssa. Ensi kertaa vuosikausiin lähdin Hanti-Mansiaan. Objoen mutka kaartui aamulla lentokoneen ikkunassa. Satojen järvien vedet kimmelsivät kuin lumi. Horisontissa välähti öljylähteiden liekkejä, kun kone lähti laskuun.

Surgut oli muuttunut vuosikymmenessä. Öljyraha näkyi, kuului ja lehahteli. Jäähallit, ostoskeskukset, konserttisalit, virastorakennukset, kerrostalot kiilsivät uutuuttaan.

Esitelmöin nykytaiteen galleria Sterh:issä (suom. ”Lumikurki”). Kerroin suomalaisesta nykyrunoudesta, lähemmin Olli Heikkosen, Tytti Heikkisen ja Esa Hirvosen lyriikasta. Yleisö oli kiinnostunut, mutta tavalleni lausua venäjää hieman naureskeltiin. Totesin, että yleisölle voi olla hyväksi kuulla ulkomaalaista, joka ei osaa lausua täydellisesti. Kommentti sai aplodit. Karhu musisoi, mies ja kitara, livvinkieliset laulut.

Todellinen spektaakkeli koitti festivaalin avajaisten muodossa Sugrutin filharmoniassa. Alueelliset kuvernöörit puhuivat, Surgutin kaupunginjohtaja puhui, Surgutneftegasin ja Gazpromin johtajat puhuivat. Jaeltiin kunniamerkkejä. Esirippu nousi. Rummut pärisivät. Venäjän lippu, sitten Jugran piirikunnan lippu, Surgutin lippu. Tanssi-esityksiä, abrobatiaa, visuaalinen show. Katseltiin historiallista kuvasarjaa, Surgutia rakennettiin mahtipontisen musiikin pauhatessa: suota raivattiin, rautateitä vedettiin, kipinät kihisivät yötaivaalla, öljylähteiden tulet vääntelehtivät, tehtaat puskivat savua, kuorma-autoista purkautui hillittömiä työläisiä, jotka syöksyivät pakkasesta välittämättä sorvin ääreen.

Lopuksi seurasi hantitanssi, tataaritanssi, kirgiisitanssi. Pari hantilaulua ja yksi runo. Mitäpä siitä että Surgutin 330 000 asukkaasta 35 prosenttia on ei-venäläisiä. Kaikkiaan eri kansallisuuksia on yli 20. Suurin suomalais-ugrilainen väestöryhmä on marilaiset, joita on 0,5 prosenttia, hanteja ja manseja on paljon vähemmän.

Venäjän hymni pajahti soimaan. Johtajien kasvot kuvastivat järkkymättömyyttä, patrioottisuutta, jylhyyttä. Joku yleisössä kuiskutteli Neuvostoliitosta.

Festivaalin päätöspäivänä tapasin Yliopiston aukiolla hantijärjestö Spasenie Jugryn paikallisjohtajan Ljudmila Dobrininan. Hän myi hantikoruja kodan edustalla. Viimeksi näimme kesällä 2003, kun vierailin Surgutissa opiskelijaryhmän mukana. Veimme hantijärjestölle Suomesta stipendin lasten erämaaleirin rakentamiseen. Entä nyt?

Aukiolla eri vähemmistöt näyttelivät kulttuuriaan kojuissa. Oli kansallispukuja, perinneruokaa, tansseja. Folkloristista pöhinää ja markkinameininkiä. Ihmiset olivat iloisia. Pienikin mahdollisuus tuoda esiin omaa kulttuuriaan tuntui riemastuttavan heitä.
Ympärillä Surgutin tornitalot kohosivat jättiläismäisinä, ne varjostivat aukiota, ne imaisivat värit sisäänsä. Ja hetken kaikki näkyi mustavalkoisena kuin vanhassa valokuvassa.

Ville Ropponen

Ilmestynyt M.A. Castrénin seuran tiedotuslehdessä 4/2014.

perjantai 5. joulukuuta 2014

Sirkus Collanin matka

Kertomus

Ville Ropponen

”Pataljoona on harvennut ja huvennut, mutta se on tehnyt miehen työtä, suomalaista työtä saksalaisen aseveljensä rinnalla. Nämä pojat ovat merkinneet maineikkaan luvun omaan historiaansa, eikä sitä Suomen kansankaan historiassa milloinkaan unohdeta. Kun minä olen täällä liikkunut tällä kertaa, olen tullut ajatelleeksi, että tulevaisuuden Porilaisten marssin säkeisiin voitaisiin Puolan, Lützenin, Leipzigin ja Narvan nimien rinnalle asettaa Kaukasus. Saksalaiset johtajat, joiden komennossa tässä divisioonassa on Euroopan parasta väkeä, ovat suomalaisiamme kaikki kiittäneet. Sen mukaan mitä olen täällä nähnyt ja kuullut, on kiitokseen epäilemättä vahvasti aihetta”.

Ote Mannerheimin Saksan päämajassa olevan edustajan, kenraali Paavo Talvelan puheesta suomalaisen SS-pataljoonan miehille kenraalin vieraillessa Kaukasuksen rintamalla 21.10.1942.

*

Otteita Sturmmann Valtteri Ropposen (s. 1919) päiväkirjasta.

14.8.1942

Vyöryttiin kuormavaunuissa Maikopin öljyalueen läpi niin että lotina kävi. Hellettä oli +50 astetta auringossa. Ympärillä leijui pölypilvi, jota kolonnat nostattivat. Trossissa ei lusmuiltu, vaan kärjessä mentiin, kun oli kamppiretki. Hiki valui kypärän alta kasvoille, sitä sai alituiseen pyyhkiä. Yöt olivat lyhyitä ja viileitä. Hitaasti Kaukasus-vuoret nousivat. Lumihuippuja näkyi samalla tavalla kuin kuulemma Alpeilla. Aro vaihtui kukkuloiksi ja laaksoiksi: maissintähkiä, sonnanlemua, savikattoisia kyliä, naisia hunnuissa. Ruohikko paloi okraa ja keltaista. Lehdot tuikkivat vihreinä. Taivas oli tapaus sininen. Nälkä kurni pikkuisen vatsanpohjalla, koska pataljoonan muona oli sitä samaa: leivänpala ja maissi- tai hirssivelliä.

Tyhjänpanttina siellä ei keikuttu, vaan mentiin pojat telavaunussa niin että nivusissa hytkyi, mentiin suureen seikkailuun. Vähän väliä silmät osuivat toisen sällin silmiin ja puhjettiin nauruun. Tupakansavut meni väärään kurkkuun. Nauru, se paisui ja paisui kunnes hohotus valtasi koko kuormavaunun. Runsaudensarvi meitä odotti, sen tiesi jokainen. Hykerryttävää tunnetta eivät häirinneet edes ryssän Tšaikojen hyökkäykset. Kaksitasoiset hävittäjät olivat paarmoja, eivät osanneet oikein pistää, mutta ympärillä piti häristä. Ärsytti, mutta virne palasi suupieliin, kun teiden pientareilla alkoi näkyä vihollisen sotarojua ja haisevia ruumiita lojumassa.

Jo Helsingistä ja insinööritoimisto Rataksen värväyksestä asti oli ollut selvää, että nyt lähdetään juurimaan aitoaasialainen svaboda lopullisesti maan pinnalta. Mennään katsomaan, ettei sen kuppainen miljoonasade enää ikinä purkaudu Karjalan kannaksen läpi kohti Suomineidon uumanpohjia. Ainakin minulle tämä oli selvää. Se oli yleiseurooppalaista taistelua. Kuljimme jääkärien jäljillä totuuden teitä.

Uskon, että moni poika katseli ryssän lakeuksia myös sillä silmällä, että mihin pystyttää maatilansa, kun lääniä ryhdytään voiton jälkeen jakamaan. Tietenkin ensin 20–30 miljoonaa slaavia on poistettava häiritsemästä. Se oli messevä ajatelma. Kuvittele, hoitelet kartanoasi kuistin riippumatosta käsin: lauhkeiksi koulitut ryssät kylvävät ja korjaavat viljaa puolestasi. Talon pielessä on viinitarha, jonka tuotoksia maistelet hiljakseen kirjavan valon illassa. Ja oluttakin pannaan, kullankeltaista, kuplivaa lageria. Sitten on aika mennä tupaan työntämään tuulensuojaan oman tilan läskipossua. Se on loimutettu tulisijan yllä kokonaisena ja kidassa sillä on oman tilan kaneliomena.

Lomilla voi hypätä automobiilin rattiin ja päristellä joutuisasti saksalaisten rakentamia pikateitä pitkin katselemaan Keski-Eurooppaa ja sivistyneiden maiden nähtävyyksiä. Kaupoissa kaikki maailman tavarat ovat saatavilla, niitä tuotetaan halvalla neekerien ja kiinalaisten maissa. Ja saksalaiset välittävät tavaraa Eurooppaan niin kuin vain etevä kauppiaskansa osaa.

Siinä rytyytettiin, Finnisches Freiwilligen-Bataillon der Waffen-SS ”Nordost”, kuuluisa ”sirkus Collani” matkalla Samarkandiin. Köröteltiin pitkin vuorten loivakukkulaista etumaastoa. Se pursusi pörheätä pusikkoa, pojat. Sellaista vehmautta ihasteltiin, naureskeltiin, vaikka olihan meillä Helsingissäkin puistoissa jalopuuta: tammia, pyökkejä, jalavia. Useimmat sälleistä olivat muualta Suomesta, eivätkä olleet sellaisia nähneet. Mutta laaksojen pohjalla rusottivat pyöreät persikat. Voi sitä mehun tirskahtelua ja äiteliä lemuja!

Vasemmalla puolellani istui Jorma Hauska, kaksimetrinen ja turpealihaksinen pohjalainen maatilan poika. Hänen kasvonsa ja tukkansa levisivät maantienvärisinä. Naamalla vaihtelivat vihan ja nautinnon ilmeet, kun hän ähisi, rusautteli sorminiveliään ja supatti vähän väliä, että milloin niitä pääsee tappamaan, milloin niitä pääsee panemaan.

Vastapäätä istuva Nyyrikki Himanen oli tynkäkasvuinen ja kuivanlaiha. Hänellä oli maine erikoismiehenä, mutta olin jo tajunnut, että se oli vain hyvä leuhkimaan. Miehellä oli upseerinviikset, lainetukka, valkeat käsineet maastopuvun kanssa ja itsetietoisen halveksuva ilme. Siinä oli oikea Edelweiss. Väitettiin, että Himanen käytti partavettä sotaretkelläkin ja välillä myös joi sitä.

Oikealla puolellani istui Uolevi Lehtonen. Hän ei ollut mikään ihminen, vaan upottava suo. Heti kun joutui hänen läheisyyteensä, alkoi hän imeä kaveria syvyyksiin, mutta sillä tavalla miellyttävästi niin kuin – tiedätte mikä. Mies oli lehtopiru, poltti ketjussa, suonekas ja puukasvoinen ja vaskisen pissapotan tapaan patinoitunut. Hän vaihtoi jalkarättinsä useammin kuin kukaan toinen.

Sivummalla nojaili Urpo Hautala. Teologiaa opiskellut Suomen armeijan reservin vänrikki sai tyytyä saksalaisten joukoissa Unterscharführerin eli Uschan arvoon. Hautala puhisi jatkuvasti, ettei hänestä oikein ollut sotilaaksi, ettei ammatti ottanut avautuakseen, ei vaikka kokemusta oli jo talvisodasta. Kerrottiin, että Hautala lausui rukouksen jokaiselle tappamalleen ryssälle. Totta tai ei, niin raamattua hän ainakin selaili ahkerasti.

Ja sitten minä itse: helsinkiläinen ylioppilas ja saksan kielen ja kirjallisuuden opiskelija. Sotakokemusta ei ollut, mutta kunnostauduin koulutuksessa ja sain ylennyksen. Täkäläinen sotilasarvoni Sturmmann vastasi meikäläistä korpraalia.

Kuuluimme kaikki samaan ryhmään eli Gruppeen. Olimme sotilaita ja meidät tunnisti jo kaukaa. Sotilaan ruumis oli voiman ja urheuden vaakunakilpi, ja vaikka meidän oli opeteltava ammattimme vähitellen, lähinnä taisteluissa, niin silti harjoitukset, kuten marssi ja ryhdikkäät asennot, kuuluivat suurelta osalta kunnian ruumiilliseen retoriikkaan. Tunnusmerkit, joista saattoi todeta ammattiin parhaiten soveltuvat yksilöt, olivat eloisuus ja valppaus, suora ryhti, korkea rinta, leveät hartiat, pitkät käsivarret, paksut sormet, pieni vatsa, tukevat reidet, ohuet sääret, kuivat jalat sekä pitkä ja paksu mulkku, sillä tämän kaltainen mies on varmasti notkea ja voimakas, hyvä nussimaan. Sotilaan täytyi marssia tahdissa ollakseen tyylikäs ja vakaa, sillä kivääri on kunnioitettava ase, ja sitä oli syytä kantaa vakaasti ja rohkeasti. Määrätietoisen valmennuksen tuloksena komppaniamme muodottomasta aineksesta ja kömpelöstä ruumiista oli Gross-Bornin koulutuskeskuksessa tehty tarkoitukseensa sopiva kone.

Ilta saapui. Takana hämärtyvässä ilmassa leimahtelivat Maikopin öljykenttien palavat poraustornit, pumppulaitokset ja puhdistamot, jotka veli itäläinen oli lähtiessään sytyttänyt. Ensimmäiset tähdet iskivät silmää taivaalla. Puhkesimme kaikki taas yhteiseen lempeään nauruun. Se kumisi kuin urut katedraalissa.

16.8.1942

Lineinajan kylä lepäsi laakean tasangon länsilaidalla. Sen takana nousi loivista metsäisistä kukkuloista muodostunut kehä, jonne ryssä oli kaivautunut asemiin. Kello oli seitsemän aamulla, ja kaste leijui vielä laaksossa. Saavuimme kuormavaunuilla tielle, ja marssimme kylää kohti. 

Asetuimme valmiusasemiin. Se ei ollut mikään shähtruppi. Jokainen tarkisti varusteensa, ettei mikään streikkaa. Kypärät pantiin päähän, käsikranaatit vyöhön, lapioiden soljet kiinnitettiin huolellisesti.

Höökivaunut saapuivat. Loputtomana jonona ne ajoivat ohitsemme niin että kuiva pöly aivan kiehui niiden telaketjuissa. Vaunut pysähtyivät salon reunaan. Ilmoitettiin, että komppaniamme nousisi vaunujen päälle, kun ne lähtevät höökimään, ja teimme työtä käskettyä.

Tankkien moottori jyrisi mahtavana pauhuna. Pakokaasu haisi. Pitkä vastamaa muuttui myötärinteeksi. Metsä harveni, ja näin jo kylän ensimmäisen talon oikealla rinteessä. Edessä kumahteli ja jyrisi. Kukkuloiden yllä oli käynnissä pieni näytelmä. Muutaman hävittäjän savuviivat kiemurtelivat ja sotkeutuivat toisiinsa. Ehdimme ajaa parisataa metriä laaksoon ennen kuin aloimme saada ryssältä tulta. Ensin paukahti kylästä muutama kiväärin laukaus, johon pk:t yhtyivät. Sitten alkoivat säksättää kukkuloilla asemissa olleet kk:t ja raskaammat aseet paukahdella.

Hyppää alas hyökkäysvaunun päältä. Ota konepistooli selästä, paina varmistin pois, pane ase kainaloon, tulta eteen lyhyitä sarjoja. Etene ketjussa muiden mukana, tunkeudu pinjametsän halki.

– Tarkkana pojat, ryssä on tönöjen takana! Uscha Hautala karjui.

Karsikon loputtua mökkien takaa leimahteli. Mäntyjen kylkiin napsahteli. Oma tykistöisku peitti kylän savuun. Tuprun hälvettyä näkyi miten meikäläinen höökivaunu ajoi nurin ryssien pakin.

Nouse ylös, syöksy kyyryssä eteenpäin, ammu, heittäydy kranaattikuoppaan. Feuer Frei!

Korohorot iskivät kylän kauimmaiseen laitaan ja kukkulan rinteeseen. Aamuilmaan sinkoili maankappaleita ja kiviä, musta savu pöhähteli. Useampi hirsitaloista paloi.

– Viel’ on Suomi voimissaan. Voi vihollisen hurmehella peittää maan, lauloi Lehtonen kumeasti.

– Tulta munil! karjui Hauska ja rokotti yhtä talorykelmää, josta yhä harvemmin ammuttiin vastaan. 

Raskas vartalo tömähti viereen. Se oli Uscha Hautala.

– No, pojat, mennäänpäs tuon aukean yli, että heilahtaa, Uscha ärjäisi ja nousi seisomaan.

Ponnisteltiin ylös. Ryntäsin ja ammuin lonkalta – taloja, puita, välähdyksiä silmänurkassa. Pysähdyttiin mökin seinustalle huohottamaan, Himanen, Hauska ja minä. Himanen heitti käsikranun tönön räppänästä sisään. Potkaisin oven auki ja ruikkasin kp:lla tupaan. Se oli turhaa. Riekaleet olivat seinillä, verta hujan hajan. Taisi olla vanha pariskunta, ruumiista oli vielä sen verran jäljellä, että sen saattoi päätellä. Sitten mentiin kyyryssä puolijuoksua puhdistamaan seuraavaa taloa.

Olin entuudestaan kuullut paljon siitä miltä taistelu tuntuu, mutta ei sitä ollut osannut kuvitella. Vihollisia näkyi ja niitä ammuttiin, jännitys otti henkeen, käskyjä kajahteli ja niitä miettimättä totteli. Multaa lensi ympäriinsä, kun räjähteli, oli savua ja pölyä. Tuttuja kaatui, mutta itse vain juoksi eteenpäin ehjänä ja koetti selvitä.

Ensimmäinen taistelu näyttää onko miehessä ainesta. Jos tulee itku tai vetelät housuun niin ei tule suvea, saattaa selvitä hengissä, mutta ammattilaiseksi ei ole asiaa. Minä innostuin kahakan aikana koko ajan lisää. Teki välillä niin eetwarttia, että samanmoista tunnetta olin maistanut aiemmin vain Kallion bordelleissa. Sitä rähäkkää henkeä oli muissakin sälleissä. Sen näki seisovista silmistä ja punoittavista kasvoista.

Taistelun jälkeen maa oli täynnä ruumiita. Ne olivat kuin syksyn satoa, rouskuja ja vahveroita metsässä. Harmi vain että joukossa oli myös meikäläisiä. Hieman harmistuneita pojat olivat siitä, ettei Lineinajasta löydetty yhtään nuorta naista, vain vanhoja ämmiä, eikä niitä laskettu.

Taistelun jälkeen pantiin täytäntöön komissaarikäsky, Komissarbefehl, eli antautuneet politrukit ja kommunistit ammuttiin paikalla. Joukossa meni muitakin, kiväärimiehiä tai siviilejä, joilla oli ruma pärstä.

Ryssän antautuneet sotilaat marssitettiin pitkänä jonona taaksepäin. Resupekkoja. Saksalaiset eivät antaneet ryssän vangeille ruokaa, sen tiesi. Ja sen ymmärsi, oli omissa suissakin tekemistä. Kertoivat, että piikkilanka-aitauksissa vangit syödä rouskuttivat toisiaan, ei niillä ollut sivistystä edes sen vertaa, että olisivat itsensä hillinneet. Niitä listittiin usein pienimmistäkin syistä, mikä oli lopulta tarkoituksenmukaista.

18.8.1942

Komppanialla oli majapaikka kylässä Lineinajan poskessa. Puutarhojen kukkeat tuotteet antoivat mahdollisuuden hedelmillä herkutteluun. Saksalaiset näyttivät huvittelun mallia: viereisestä kylästä kuului taukoamaton kk:n säksätys.

Huvittelussa piti olla tarkkana. Meillä oli ehdoton käsky, että kaukasuslaisia ei saanut kiusata. Hitlerin opin mukaan musulmaanit olivat juutalaisen vihollisia siinä missä arjalaiset. Ja kai näistä vuoristokansoista jotain liittolaista ja hiwiä kaavailtiin slaavilaisuuden juurimisessa. Mutta ei paikallisia venäläisiä aina erottanut vuoristolaisista. Siivilöi siinä esiin oikeat naiset.

Ajan kanssa se onnistui. Kun ei sodan orkesteri pauhannut, niin aijai sitä rauhaa ja kiimaa, viinirypäleen kölninvettä, tammi- ja päärynäpuumetsiä kylän ympärillä, missä kisailtiin. Anna sinä ruokaa, minä annan lämpöä, maukuivat ryssän naiset, ja pojat tekivät työtä käskettyä. Ruokaa ei tosin aina muistettu antaa. Kylistä toki tyhjennettiin muonavarat vaihteluksi pataljoonan rautaisannokseen. Kellareista kaivettiin esiin mustilla kikkareilla päällystettyä vehnästä ja lampaanviulua ja hunajaa puulusikalla suoraan purkista.

Eritoten upseerit parittelivat naisten, ja miestenkin kanssa, vaikka kansallissosialismi kielsi pederastian – ja niin kielsi muuten myös Suomen laki. Himanen, joka ei ollut pasifisti eikä kasvissyöjä, vaan otti aina voiton kotiin ja lihaa leivän päälle, vaikka olisi mentävä läpi luutarhojen, kertoi tarinan. Se kuului näin: Lineinajassa saksalaiset leikkasivat ryssän vangilta mulkun pois ja paistoivat sen kepin nokassa. Sitten ne panivat ryssän eukolle putkikäsikranaatin pilluun; ei jäänyt kuin huulet jäljelle, sillä tavalla posahti. Sen jälkeen ryssän mulkku sai karvakauluksen.

Joskus hieman häiritsi, kun sakemannin sotilaat katsoivat suomalaisia vinoon. Emme muka ole kunnon arjalaisia, vaan alkukantaisia, kuulemma parittelemmekin vain koira-asennossa. Minä pyrin tätä käsitystä aina korjaamaan ja siteerasin ulkomuistista runoja ja puheita saksalaisille. Lineinajassa laskettelin Heinrich Heinea eräälle SS-Oberscharführerille, mutta tämä ei halunnut kuulla, vaan väitti, että Heine oli rasvainen juutalainen. Sittemmin en ole Heinea siteerannut. Mutta saksalainen oppii vielä ja näkee meikäläisen sivistyneisyyden, kun Suomi nousee.

Ryssän korohorot iskivät välillä, ja sumunheittäjät pauhasivat takaisin. Ryssä sanoo niitä kuulemma Hitler-uruiksi. Vihollisen lentokone kierteli taivaalla pilven pörhelöiden välissä ja paskoi pommeja. Silloin oli pakko painua kuoppaan.

Yöt olivat nihkeitä. Laaksoihin laskeutui kylmä sumu, ja partisaaninpirut iskivät kranaatteja nukkumatupien seinään tai tähtäilivät tarpeilleen meneviä miehiä kiikarikiväärien takaa.
Päivällä pimeän ärjyt olivat taas kuin pois pyyhittyjä. Silmissä kimmelsivät ikuisen lumen peittämät Kaukasuksen vuorenhuiput. Imelänä töyräkkeenä paistoi Elbrus-vuoren sokeritoppa. Ei ollut vaikea kuvitella, että pian eteneminen jatkuisi näiden harjanteiden yli Aasiaan.

20.8.1942

– Hermostuttavan kiehtovia tammoja täällä. Ovat tosin turhan suurikokoisia, täytyy nousta tuolille ulottuakseen, Obersturmführer Hans Collani sanoi saksaksi.

Aurinko vääntelehti taivaanrajassa. Ilma hiveli poskipäitä. Lirautin vedet talon portaiden pieleen. Huokaisin ja töyssähdin maahan. Löysin katkenneen korren ja pistin sen suuhuni.

Collania talutettiin hyyssiköiden suuntaan kahden miehen voimin. Kuului kakomista. Oli ollut juhlistamista. Nordland-pataljoonan komentaja oli eksynyt paikalle, kun kohoteltiin snapseja kylänvanhimman talossa. Komentajaa harvoin näkyi, ja niin kohoteltiin lisää maljoja. Paikalle tuli paljon upseerismiehiä. Joukkueemme oli muka vartiossa, mutta menossa silti mukana. Jos väsytti, niin tarjoiltiin kahvia. Laulettiin Jääkärimarssia, Ateenalaisten laulua ja saksalaisia lauluja. Välillä syötiin lounaita, silliä ja munaa. Collanin paikalle järjestämät sirpakat ryssän neidit tarjoilivat. Ja kun oli saatu murua rinnan alle ja kirkasta napaan, niin ei muuta kuin naiset sohville ja reidet auki. Niin sitä pitää, sanoi Himanen ja lausui syvällisen ajatelman lemmestä. Siinä oli nätti likka alla, hame korvissa. Välillä pelattiin shakkia tai lyötiin korttia. Pesäpalloon kaikki olivat liian kännissä.

– SS Marschiert im Feindesland...

Teufelslied herätti minut. Olin sammunut heinikkoon. Huussin kulmalla makasi Collani omassa oksennuksessaan ja korisi. Horjuin sisään savitaloon.

– Wo wir sind da geht’s immer vorvärts: Und der Teufel der lacht nur dazu! Ha, ha, ha, ha, lauloivat Hauska, Himanen ja Lehtonen, ryyppylasit kohotettuina. Hautala nyrpisteli sivummalla pureskellen makkarankuoria. Lattialla oli iso läikkä tummunutta verta, jotain sotkua ja karvoja, ehkä hiuksia.

– No terve veikkonen! Missä olet ollut? Mikset tullut joukkoon? Hei lähetit, lasi pojalle, hihkaisi Hautala.

– Topra huja, urahdin ja romahdin penkille.

– Kuka täällä ryssää puhuu, lopetti Himanen laulunsa.

– Mies Suomesta, nussii Aasiaa ja vetristää rotua. Adin, tvaa trii pjet... Adin dva tri pjet.

Ja sitten minä lauloin. Tahti kiihtyi kiihtymistään, hammas narskui hammasta vasten. Silmästä silmään malka kihisi. Kuuraparta tuiskutukka, lumiviitta, harmaasukka.

– Sitokaa tuo mies, sitokaa! huusi Collani saksaksi oviaukosta. Jotenkin hän oli herännyt, selvinnyt ja saanut takaisin komennusäänensä. Saksan kieli kuljetti minut köysiin. Niin päättyi se ilta, kuin sunnuntaiehtoo tyyni, ja päädyin lepäämään.

21.8.1942

Kurinpitotoimia siitä meuhkaamisesta seurasi, koko joukkueelle. Jouduimme päiväksi töihin partisaaneja pyydystävään järjestyspartioon. Haimme kuorma-autoilla viereisestä venäläiskylästä kaksi tusinaa asukkaita. Vanhoja miehiä enimmäkseen, joukossa pari naista ja yksi lapsi. Asettelimme terroristeiksi ja sabötööreiksi epäillyt ryssän kyläläiset ladon seinää vasten riviin. Meidän lisäksemme teloituskomppania koostui ukrainalaisista hiweistä. Uscha Hautala oli saanut kunnian komentaa.

– Joukkue, asento! Ladatkaa! Tähdätkää... Tulta!

Liikesarja toistettiin kolme kertaa, hoideltiin aina kahdeksan kerralla. Viimeisessä erässä oli ehkä 7-vuotias tyttö mukana. Yhteyslaukauksen kajahdettua tyttö jäi seisomaan punavalkoisessa kukkamekossaan nukke kainalossa. Itkua tuhristi.

– Ropponen! Kajahti Uscha Hautalan komentoääni, mutta sortui. Otin pari askelta eteen, ojensin kiväärin ja ammuin tyttöä otsaan. Hän lennähti taakse. Palasin riviin.

– Osasto! Karjui Hautala.

Silloin se tapahtui. Vatsalaukkuni kääntyi ympäri. Oksensin loputtomalta tuntuvan ajan nurmikolle, todellisuudessa ei kai kulunut kovin kauaa. Pyyhin suuta hihaan. Kokosin itseni, nousin. Välikohtaus oli ohi.

– Tämä hygieniatason alhaisuus näillä leveysasteilla, se aktualisoituu suoliston epäbalanssina, totesi Hautala.

Maisterismiehenä hän käytteli sujuvasti sivistyssanoja. Ymmärsin, mutta Himanen, Hauska ja Lehtonen seisoivat vähän aikaa suuvärkit auki.

– Kohmelo sillä on, eikä muuta, Hauska sanoi lopulta.

Ja niin pakka taas purkautui rentoon hihitykseen, hirnuntaan, reisien takomiseen ja kieriskelyyn tomussa.

Illalla komppaniassa kulki sana: vuoristodivisioonien alppijääkärit olivat pystyttäneet Elbruksen, Euroopan korkeimman vuoren, kahdesta huipusta jylhimmälle Saksan hakaristilipun. Ja silloin, ilman eri käskyä, kohosi karvaisista rinnoista nelinkertainen eläköön-huuto Elbrukselle, isänmaalle, Adolf Hitlerille ja lopulliselle voitolle.

9.9.1942

Pataljoona irrotettiin rintamalta. Siirto Itä-Kaukasukselle. Syksy: sateita ja viluisia ilmoja. Tien varrella pieniä puisia ristejä, lätäköitä, mutaa. Vuorten alarinteillä tammi- ja jalavametsiköt punastelivat ja kellersivät. Syyskuu oli julmaa aikaa, kaikki lakastui.

23.9.1942

Ajoimme kuorma-vaunussa Maikopin öljyalueen, Labinskin ja Armavirin tiesolmun kautta Terek-joelle. Nordland-pataljoona oli katkaissut Gruusian sotilastien Groznyin pohjoispuolella. Terekin sillanpäässä etulinjaan. Asemasotaa kukkuloilla. Maasto nousi kuin terassit kohti Malgopekin kaupunkia, kukkulaa ja kumparetta, polvenkorkuista heinikkoa. Viikon päivät vaivannut punatauti helpotti viimein.

6.10.1942

Tänään vallattiin Malgopekin pieni ja likainen öljykaupunki. Rähmäinen kissansilmä tassilla.

16.10.1942

Pataljoonamme otti tänään haltuunsa kukkulan 701; kymmenet pojat jäivät rinteeseen. Vain pieni joukko meikäläisiä pääsi kukkulan huipulle. Huvittava tapaus: Hauska sai kajauksen kranaatista ja putosi venäläiseen poteroon. Panssari perääntyi takaperin ja ajoi kuopan yli, mutta mieheen ei tullut naarmuakaan.

Malgopekin kukkuloilla levittyi taisteluhautojen fysiologia: ryssän ajoneuvoja liikkui kaukana maissihalmeen laidalla; vainiolla retkotti omia ja vihollisen raatoja. Höökivaunu savusi rinteessä, ja pensaisto otti tulta. Taistelun jälkeen poltettiin toisetkin tupakat.

6.12.1942

Joulukuu Kaukasiassa, eikä lunta ole tullut. Olemme asemissa Tšikolassa. Aamuvarhaisella pilkisti aurinko pilvien rakosesta ja heitti keväisen ounahduksen orastaville maissipelloille ja kumpusille, joilla on yhä säilynyt vihreää ruohoa.

Aamupäivällä ryssä antoi tulta kaikista putkista. Pian kohti kylää alkoi tulvia miehiä ruskeissa mantteleissa. Joukkueemme vältti laajan saarrostuksen tekemällä heti vastahyökkäyksen vihollisen puolelle. Mies vierestäni ryntäsi pystyssä eteenpäin. Suhahdus repi juoksijan pään irti. Piiskatykki oli jossain piilossa. Ruumis jatkoi liikettä, se hölkkäsi eteenpäin tovin ennen kuin sortui maahan.

Alarinteessä jäimme mottiin kk-aseman monttuun. Himanen kaatui aamukymmeneltä. Hän sai pk:n osuman lantioonsa, kitui ja huusi kauan, mutta emme savulta nähneet ampua häntä. Kranaatteja putoili niskaan kuin rakeita rospuuttoaikaan. Hauska ja Lehtonen jäivät täysosuman tielle haudanmutkassa, ja pian me olimme Uscha Hautalan kanssa ainoat sällit käyttämässä konekivääriä. Ammuimme ja latasimme. Onneksi kasti oli vielä puolillaan patruunoita.

Suuntasimme tulen jokiuomaan, josta ryssän ruskeat laineet yrittivät läpi. Miestä kaatui kuin ruista, ne juoksivat vain päin. Aurinko oli jo korkealla, alkoi tulla lämmin ja yhä me vain pidättelimme. Huusimme ja pyyhimme rapaa naamalta. Ja ammuimme.

Korvissani soi ihmeellinen laulu. Niin kuin kymmenten kannelten helähtely sekoittuisi kuovin huutoon, airojen solinaan, vasaran paukkeeseen ja hiilten napsahteluun takassa. Tunsin halua heittää aseeni pois. Silmistäni valuivat vuolaat kyyneleet. Kaipasin kotiin, kaipasin äitini luo, hänen lämpöiseen syliinsä. Samalla tunsin vastustamatonta halua nousta ylös, juosta mudassa päin vihollista, heittäytyä luotien tielle, raastaa übermanttelin yltäni, syleillä näiden uljaiden puna-armeijan sotilaiden jalkoja ja nuolla heidän varpaidensa välit.

Silmissä vilisi kuvia, joissa puna-armeijan naissotilaat olivat ahtautuneet ruskeaan nahkaan. Heidän muotonsa venyttivät nahkavaatteita äärimmilleen. He juoksivat luokseni, kun konekivääristä loppuivat kudit ja sen piippu valahti maan pintaan. Heidän hurmeella ja hiilellä rajatut kulmansa ja huulensa värähtelivät julmasti, kun minut pakotettiin selälleni routaiseen maahan niin että pakaroihini sattui, ja erektioni pakottavuutta pilkaten minua ruoskittiin nagankoilla niin että kasvoni, rintani ja vatsani menivät jurmuille, huuleni halkesi, ja nenästä huljahti paksu veri. Sitten naissotilaat ratsastivat minulla jokainen vuorollaan. He läimivät hansikoiduilla nyrkeillään niin että hampaani raksuivat suusta ulos, katkeillen... tämä kaikki oli äärettömän kivuliasta.

– Laukkaa ratsu reima, huusivat naissotilaat selvällä suomen kielellä.

He olivat suomalaisia punaryssiä Karjalasta. Herra isä, nyt oltiinkin kotimaisten kesken saunassa. Esiin saapasteli viiksekäs komissaari. Hän oli punakomentaja Toivo Antikainen, jotenkin vain tiesin sen. Antikainen oli huhujen mukaan taistellut suomalaisia vastaan Kannaksella talvisodassa. 

Antikainen veti nagaikan vyöltään ja alkoi ruoskia punatukkaisen naissotilaan pyöreitä, valkeita pakaroita virnistellen. Herramme Jeesus Kristus, ne pakarat olivat kuin omenan kuulaat kyljet, valkeankuulaan kaaret valkeiden öiden keskellä Kokemäenjoella. Samalla Antikainen runkkasi turpoavaa elintään. Nainen istuutui Antikaisen aisalle, ja he kirmasivat niin sanotusti aron poikki.

Antikainen nousi ja työnsi seipäänsä vaihteeksi naamalleni. Hämmästyin, mutta sitten otin elimen suuhuni, eikä se tehnyt pahaa. Imin polvillani proletariaatin diktatuuria. Ja eipä aikaakaan, kun Antikainen laukesi nielurisoihini terveisensä toveri Stalinilta. Sitten hän napitti henkselinsä ja saapasteli tiehensä.

Hautala oli kiinnostunut tapahtumista ja avannut housunsa. Hänellä oli varmasti pataljoonan isoin kyrpä, sellaista wurstia näki harvoin edes hevosilla. Punaiset naissotilaat ihastelivat, levittelivät reisiään ja meille avautui näkymä paljaaksi ajeltuihin jalkoväleihin ja rusottaviin häpyhuuliin. Ja siinä se oli – kommunistinaisten vitut olivat vallankumouksenpunaisia. Kukkokiekuu, Hautala parkaisi aamuterveisensä, vaikka ei aamu ollutkaan. Äkkiä siinä keskellä oli vain yksi vittu, Suonenjoen mansikka. Kastoimme molemmat puukkomme vuorotellen mansikkaan ja täytimme sen valkoisella terrorilla kuin kermavaahdolla. Vittu imi kaiken, se nuoli huuliaan, nauroi äänekkäästi. Se täyttyi verellä ja paisui paisumistaan, kuin naarashyttynen, kuin lihansyöjäkasvi se nousi yllemme ja peitti pian pilvet, taivaan ja auringon. Vittu peitti taistelun äänet ja näyt, se hautasi taakseen rynnäköivät joukot ja sarjatuotannon ylivoimasta kertovan konekiväärin nakutuksen. Vitun pinnassa sykkivät verisuonet, ja niiden sisässä hurme loiskui kuin meri, alkulima, josta lähdimme ryömimään kohti kuolleiden rapujen peittämää somerikkoa. Vittu veti meidät sisäänsä pimeyteen, se oli lämmintä ja turvallista, se oli koti, se oli paluu, se oli tutut kasvot ja ääni. Sinne me Hautalan kanssa upposimme kuunnellen sydämemme rytmiä, suontemme murinaa, maksan kitinää, verisuonten virtausta ja keuhkojen läähätystä.

– Osuiko sinuun, osuiko sinuun! Uscha Hautala karjui minulle naama valkoisena. Äänet jysähtivät taas tajuntaan: korviahuumaava meteli. Pudistin päätäni. Nousin kyynärpäiden varaan. Olinko menettänyt tajuntani? Tunnustelin itseäni joka puolelta ja ymmärsin: olin ehjä. Mutta jano oli polttava.

– Ei tässä mitään. Anna vettä...

Ryystin kenttäpullosta. Palasin pikku hiljaa pilvistä. Ja samalla hetkellä omat vahvistukset saapuivat paikalle. Alkoi vastahyökkäys. Meikäläiset syöksyivät ylös syvännettä. Vihollinen ammuskeli rotkosta. Pikakiväärisarjat pyyhkivät läheltä. Ryssän korohoro pudotteli etumaastoon. Jo ärjäisivät meikäläistenkin aseet. Höökivaunut ampuivat, ja tykistö ampui. Ryssän puolella mourusi ja haukahteli. Lähelle meitäkin putoili, piti painaa pää. Räjähdysten paineaallot saivat minut välillä menettämään tasapainoni.

Sitten nousivat meikäläiset. Tuossa ryntäsi eteenpäin muuan konekivääriampuja rautaristi rinnassaan ja ampui MG34:llään lonkalta. Tuossa tikitti komean täysipartaisen suomalaisen SS-Rottenführerin Suomi-konepistooli. Eräältä aidalta saksalainen ryhmänjohtaja rynkytti hyvin tähdättyjä sarjoja vihollisen linjaan. Pikakiväärin panssariluoti teki taiteellista jälkeä. Ryssältä lensi puolet päästä pois. Vihollinen alkoi paeta suin päin. Heitä ajettiin takaa ja ammuttiin kuin fasaaneja.

Lähelle meidän poteroa retkahti ryssän sotilas ulisemaan. Jalat oli ammuttu poikki. Lopetimme sen tuskat tarkalla laukauksella. Uscha Hautala ryömi katsomaan, jos kaatuneen repusta löytyisi murkinaa. Hän raahasi koko repun mukanaan poteroon ja ryhdyimme suolet kurnien availemaan selvästi painosta notkuvaa kapistusta.

Esiin kuoriutui lampaan pää. Se oli silkka pää, jota ei ollut keitetty, ei paistettu, ei edes nyljetty. Keskellä taistelua ja kranaattien mitä hirvittävintä ulinaa me emme voineet mitään: hohotus kasvoi sisällämme ja äkisti nauru höyrähti ilmoille. Se oli pelkkää mylvinää, se oli maahan iskenyt pyörremyrsky, tuhat salamaa tai koko laakson täyttävä suunnaton ryöppy Jumalan toilettivettä. Se oli ihme.

6.12.1942

Taistelu Tšikolasta oli päättynyt. Oli Suomen itsenäisyyspäivä. Maastossa ryssän raadot olivat lukuisat kuin narttukoiran satiaiset. Antautuneita marssitettiin riviin. Siinä laitettiin samaan riviin Tšikolan asujaimia, jotka epäilemättä olivat kutsuneet neuvostojoukot paikalle. Siinä oli niitä ryssän tuttuja ilmeitä, velttoja kuin vanha vittu, siinä oli riippuvaa huulta ja tutisevia pujopartoja. Siinä oli ähinää ja aasian kieltä. Siinä oli saappaiden rahinaa ja kajahtelevia käskyjä. Uscha Hautalan taisteluväsymys purkautui verbaaliseen ponnistukseen:

– Karjalan karhu! Nyt riitti. Tuokaa nainen.

Pian Hautalan luo talutettiin mustatukkainen tyttö, jolla ei ollut yllään kuin repaleinen paita. Nainen värisi kylmästä polvistuessaan. Uscha laski housunsa. Tytön huulet imivät veltosti Hautalan turpoavaa, linjakasta aisaa.

– Äh! Hautalan nautti ja laukesi sitten rajusti naisen vasempaan silmään.

Uscha veti pistoolinsa, viritti sen ja ampui naista päähän. Teologian maisteri alkoi oppia nykyisen ammattinsa perusteita. Hautala nosti housunsa ja kiinnitti henkselit.

Asetuin kk:n taakse. Uscha syötti panosvyötä. Hän nyökkäsi, ja painoin liipasimen pohjaan asti. Vetelin pari lyhyttä varvia ensimmäiseen riviin ja kun kaikki eivät vielä siitä kaatuneet, niin rupesin jyystämään sarjatulta sillä tavalla, että päästiin hekumalliseen rytmiin. Rynkytin sen päivän kunniaksi, ja rynkytin ilosta. Huulet siinä meillä nousivat ikenien päältä ja hampaat loistivat auringossa. Uscha katsoi minua herkeämättä silmiin, ja yhtäkkiä, yhtä äkkiä kuin taistelun lopussa, me räjähdimme nauruun.

Nauru levisi joukoissamme, paisui paisumistaan mehukkaana taikinana, jonka hiivana konekiväärien sarjat harottivat leppeässä talvi-ilmassa. Se oli sitä aikaa, kun tuhat miestä nauroi yhteen ääneen ja kun tuhat miestä laukesi housuihinsa yhtä aikaa katsoessaan sitä ihanaa näkyä, kun sanoinkuvaamaton voima pyyhki punaryssän miehet, naiset ja lapset lakoon, upotti multaan ja paiskasi tuleen. Se oli nuoruuden kukoistuksen aikaa. Se oli niitä päiviä kun uskoin horjumatta Suur-Suomeen, Adolf Hitleriin ja Suur-Saksan lopulliseen voittoon. Mutta parasta oli, että jokaikinen Kaukasiassa tapahtunut asia jäi sinne, yksikään sivullinen ei saanut tietää mitään.


Sanasto

Sumunheitin eli Hitler-urut = kuorma-auton lavalle asennettu raketinheitin, samantyyppinen kuin neuvostoliittolaisten ns. Stalinin urut, ts. Katjuša-raketinheitin.
kp = konepistooli
mg = saksalainen konekivääri
shähtruppi = partioretki
trossi = kuormasto, ts. huoltosaattue
höökivaunu = hyökkäysvaunu, so. panssarivaunu
höökiä = hyökätä
korohoro = krh eli kranaatinheitin
pakki = Panzerabwerkanone, panssarintorjuntatykki
kasti = Patronenkast, kk:n ammuslaatikko
Hiwi, ”Hilfswilligen” = vapaaehtoiset apulaiset, saksalaisten joukkojen operaatio Barbarossan aikana venäläisten, ukrainalaisten ja muiden Neuvostoliiton kansallisuuksien joukosta tai sotavangeista värvättyjä vapaaehtoisia sotilaita. Hiwit kantoivat saksalaista univormua, mutta heitä kohdeltiin huonommin kuin saksalaisia joukkoja tai näiden arjalaisiksi luokiteltavia SS-vapaaehtoisia.





sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Kiila vastustaa transatlanttisen investointisopimuksen TTIP:n solmimista

"Kirjailija- ja taiteilijayhdistys Kiila ry. kritisoi Euroopan Unionin ja Yhdysvaltain välillä  neuvoteltavan transatlanttisen investointisopimuksen TTIP:n solmimista. Kiilaa vaatii sopimuksen neuvotteluja avattavaksi kansalaisyhteiskunnan, asiantuntijoiden ja julkisen keskustelun kohteeksi. Epädemokraattisen salailun on loputtava, kun kyseessä on meidän kaikkien huominen.

Toteutuessaan TTIP-sopimus todennäköisesti vaarantaa kansalaisten tasavertaisuuden. Se asettaa hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuuden kaltevalle pinnalla. On mahdollista, että sopimuksen myötä kaikki julkiset palvelut terveydenhuoltoa, koulutusta, vesi- ja jätehuoltoa, korvaamattomia luonnonvaroja, kuten vesivaroja, myöten avataan niin sanotulle vapaalle kansainväliselle kilpailulle. Paluuta verovaroista rahoitettuihin julkisiin peruspalveluihin ei tämän jälkeen välttämättä enää ole".

Lue lisää: Kirjailija-ja taiteilijayhdistys Kiila ry.

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Torvet soiden kohti uutta

Ville Ropponen

Venäläisen avantgarden manifestit. Toim. Tomi Huttunen. Suom Siiri Anttila et.

Modernistien lämmittämä kirjallinen tulivuori purkautui Venäjällä vuonna 1912: kubofuturistit Vladimir Majakovski, Aleksei Krutšonyh, David Burljuk ja ”maapallon presidentti” Velimir Hlebnikov julkaisivat manifestin Korvapuusti yleiselle maulle. He uhkasivat muun muassa heittää klassikot ulos Nykyajan Höyrylaivasta.

Futuristit keksivät muutakin kiinnostavaa, mutta aluksi provokaatiot ja viiripäisyys suhteessa valtavirtaan korostuivat. Hyökkäiltiin symbolismin ”rasvoittunutta mystiikkaa” vastaan. Vanha kulttuuri kiellettiin. Kirjallinen kenttä rihmoittui pian useiksi eri avantgarderyhmiksi, jotka rönsyilivät aina 1930-luvun alkuun, jolloin stalinistinen kulttuuripolitiikka leikkasi ne. Usealla ryhmistä oli kansainvälisiä esikuvia, mutta kaikki painottivat, että ne olivat syntyneet venäläisistä lähtökohdista. Osa ryhmistä oli epäpoliittisia, mutta valtaosa suuntauksista pyrki kirjallisuuden vallankumouksen lisäksi yhteiskunnan muuttamiseen ja ”uuden ihmisen” pohjusteluun. Kulttuurin kuohunta heijasti yhteiskunnan murrosta ja toisin päin.

Venäläisen avantgarden manifestit esittelee 15 avantgarderyhmää. Teokseen on suomennettu keskeisiä manifesteja ja kirjoituksia. Mukana ovat tärkeimmät ryhmät kubofuturistit, imaginistit, 41̊, LEF ja OBERIU sekä tuntemattomampia suuntauksia sentrifuugasta biokosmismiin.

Teos valaisee oikeastaan vain runouden ryhmiä. Mukana ei ole aikakauden proosan ”ornamentaalista koulukuntaa” tai Serapionin veljiä. Tämä tuntuu hieman keinotekoiselta, sillä eräät kiintoisimmat kokeilut löytyvät tuon ajan proosasta (suomeksikin mm. antologiassa Neuvostoproosaa 1). Kokeilut madalsivat tuolloin proosan ja lyriikan eroa. Esimerkiksi Boris Pilnjakin romaani Alaston vuosi (1922) tai Osip Mandelštamin novelli Egyptiläinen postimerkki (1927) ovat enemmän proosarunoa. Rajaus on varmasti teoksen toimittajan, mutta sopii myös julkaisijalle, runokustantajaksi profiloituneelle Poesialle.

Kummastuttaa myös akmeismin jättäminen pois teoksesta. Avantgarderyhmä akmeistien kirjoituksia on suomennettu muualla, kuten teoksessa Oi runous (SKS 2000), mutta samoin futuristien päämanifestit löytyvät kyseisestä teoksesta. Akmeisteista jo mainitun Mandelštamin lisäksi Anna Ahmatova oli tärkeä hahmo venäläisessä avantgardessa.

Venäläisen avantgarden kiehtovimpia innovaatiota on futuristien kehittelemä ”järjentakainen” zaum-kieli. Se oli ”itsesyntyistä” äänneleikkien ja fantasian kieltä. Zaumissa teksti pakenee merkityksiä ja etsiytyy kielen syvärakenteisiin. Futuristit uskoivat zaumin avulla voivansa tavoittaa jopa yleismaailmallisen runokielen.

Toinen kiinnostava futuristien keksintö on sdvig. Se merkitsee tekstin siirtymiä, rajan ylityksiä ja nyrjähdyksiä. Sdvigiä voi olla vaikkapa virheellinen vokaali, vikuroiva tavu, ennakoimaton säkeen ylitys tai muu yllätys.

Futuristien ideat ovat lähellä venäläisten formalistien teorioita. Esimerkiksi Viktor Šklovski piti taiteen tärkeimpänä tehtävänä todellisuuden ”outouttamista”. Valikoimaan sisältyvässä esseessä Sanan ylösnousemus Šklovski kritisoi automatisoitunutta sanankäyttöä, kaupallista taidetta sekä valmiiksi pureskeltua, helppoa kirjallisuutta.

Maailman uuteen tulkintaan pyrkivät kaikki avantgarderyhmät. Silti osaa pienemmistä ryhmistä olisi voinut käsitellä teoksessa lyhyemmin. Kaikilta ei olisi tarvinnut suomentaa ainakaan montaa manifestia. Esimerkiksi Runouden ullakko -ryhmä puhuu ”sanan ominaishajusta”. Biokosmismi taas painottaa filosofiaa, jonka avulla uskotaan voitavan saavuttaa kuolemattomuus ja jopa herättää kuolleet henkiin sekä asuttaa heidät avaruuteen.

Kiinnostus nousee kiehumispisteeseen 41̊ -ryhmän ja oberiuttien kohdalla.

Sisällissodan vuosina venäläisen avantgarden huippunimet parveilivat menševikkien hallitsemassa Georgiassa, jossa olot säilyivät rauhallisina. Tiflisin monikielisyys innoitti kokeiluihin. Futurismin huippu koitti vuonna 1918, kun Krutšonyh ja kumppanit perustivat Tiflisissä ryhmän 41̊. Meillä aika tuntemattoman ryhmän esittelyssä olisi voinut mainita venäläisten yhteydet georgialaisiin avantgardisteihin, kuten ryhmään ”Sinisten juomasarvien veljeskunta”. Georgialaiset julkaisivat esimerkiksi maineikkaan avantgardeantologian H2SO4 (1924).

Suomennetuissa 41̊ -ryhmän manifesteissa kokeelliset keinot havainnollistuvat kiinnostavasti esimerkkien kautta. Sattuman rooli taiteessa, sdvigien muodostaminen, zaum-kieli, sana- ja äänneleikit, merkitysten siirtymät ja nonsense osoitetaan konkreettisesti. Suomennos sisältää kopioita alkuperäisistä julkaisuista, joten myös typogarafiset kokeilut tulevat esiin.

OBERIU (Todellisen Taiteen Yhdistys) oli avantgarden viimeisiä purskahduksia 1920-luvun lopun Leningradissa. Daniil Harmsin luotsaama ryhmä sovelsi eräänlaista semanttista zaumia, merkityksen järjenvastaisuutta. Oberiutit hakivat uusia teitä absurdista, paradokseista ja mielettömyyksistä.

Neuvostovalta likvidoi oberiutit 1930- ja 1940-luvuilla ja sensuroi heidät puoleksi vuosisadaksi. Vallanpitäjien kirous alleviivasi Harmsin lausumaa: ”runous pitää kirjoittaa niin että kun sen heittää ikkunasta, ikkuna särkyy”.

Vallanpitäjien kanssa yhteistyötä tehneistä ryhmistä Anatoli Mariengofin ja Sergei Jeseninin imaginistit keikaroi 1920-luvun alussa Moskovan runouden kukkona. Sisällissodan vuosina, kun nälänhätä ja paperipula vaivasivat, imaginistit pyörittivät bolševikkien tuella kirjallisuuslehtiä, kustantamoita ja elokuvateatteria.Anglosaksisten imagistien tyylisesti imaginistit korostavat kuvan itseisarvoa, puhtaan ja epäpuhtaan risteytysten estetetiikkaa sekä vapaata mittaa.

Taide on muotoa. Sisältö on yksi muodon osa”, määrittelee Mariengof.

Pian bolševikit kyllästyivät skandaalinhakuisiin imaginisteihin ja heihin alettiin soveltaa uusia säädöksiä huliganismista.

Liian kriittisten imaginistien tilalle nousi LEF (Taiteen Vasen Rintama), jonka mukaan kommunismia tuli rakentaa futurismin esteettisten näkemysten mukaan. Majakovski, Šklovski ja Osip Brik korostivat marxilaista taideteoriaa, mutta 1920-luvun lopulla ryhmän kautta pääsivät esiin monet avantgardistit, kuten Isaak Babel, Sergei Eisenstein ja Boris Pasternak, julkaisuvaikeudet kun kasautuivat muualla. LEF:istä tuli lopulta ensimmäinen dogmatismin peräänkuuluttaja, joka vaati ”maun diktatuuria”. Tämä ennakoi 1934 julistettua sosialistista realismia.

Miksi Suomessa on esiintynyt vain harvoin kirjailijaryhmiä? Pienessä maassa ei ole tarvetta ryhmittyä tai olemme niin individualisteja, ettei haluta leimautua joukkoon. Selityksiä riittää.

En lähde arvailemaan kuinka paljon nykysuomalainen kokeellinen runous tai proosa tai esseistiikka on avantgardea – jos nimitystä voi enää edes käyttää – muuta kuin siinä, että osa kirjailijoista on julistautunut etujoukoksi. Profeetat eivät tiedä olevansa profeettoja. Avantgardistit päinvastoin tietävät liiankin hyvin – ja välillä myös jälkimaailma on näiden pasuunanpuhaltajien kanssa samaa mieltä.

Kritiikki on julkaistu myös Parnassossa 4/2014.

lauantai 6. syyskuuta 2014

Runoilija ja Krim, tasapaino ja järkkyminen


Ville Ropponen

I.

On kirjailijoita, joilla on erityinen suhde tiettyyn paikkaan. Ensinnä tulee mieleen Kafkan Praha, Joycen Dublin ja Dostojevskin Pietari. Osip Mandelštamille erityiseksi tilaksi muodostui Krim. Niemimaa veti häntä vastustamatta puoleensa.

Runoilija oli Krimin kulttuurihistorian lumoissa – se tuntui tarjoavan yhteyden klassiseen Eurooppaan. Ja kuitenkin Krimistä tuli hänen elämässään kahdesti myös paikka, joka vetäisi hänet keskelle nykyhetken nevaa. Ensimmäisellä kerralla oli tehtävä valinta Neuvosto-Venäjältä lähtemisestä tai jäämisestä. Toisella kerralla oli erilaisen valitsemisen paikka, ja lopulta epäpoliittisen runoilijan oli pakko lähettää viesti aikakaudelle.


II.

Runoilijana Mandelštam on vaikean maineessa. Hän ei pyrkinyt ottamaan huomioon minkäänlaista ”keskivertolukijaa”, ei koettanut tulla ymmärretyksi, vaan katsoi lukijan vertaisekseen, joka ymmärtäisi häntä, puhui hän miten vaikeasti tahansa. Poikkeuksia säännöstä ovat muutamat kantaa ottavat runot, jotka ovat viestejä aikalaisille.

Mandelštam kritisoi usein ”valmiin ajatuksen kääntäjiä”. Hän erotteli ne, jotka vain käyttävät runon muotoa ajatuksen ilmaisemiseen, oikeista runoilijoista. Hän arvosteli myös ”keksittyjä sanoja”. Mandelštamin näkemyksen mukaan runous ei ollut, eikä voinut olla rationaalista ajatusten pyörittelyä, nokkeluutta tai sanojen tietoista yhdistelyä, vaan mukaan tarvittiin aina esitietoista ja tunnepitoista prosessointia, valveunta.

Mandelštamin runoissa sanoilla on monesti merkityksiä, jotka poikkeavat suuresti sanakirjamerkityksistä ja ovat lähes runoilijan henkilökohtaisia merkityksiä. Esimerkiksi tunnetussa runossa, ”Keskiyö Moskovassa. Pramea buddhalainen kesä” (1931), viittaus buddhalaiseen kesään juontuu siitä, että filosofi Vladimir Solovjovin tapaan Mandelštam mielsi ”buddhalaisuuden” barbaarivaunujen sotaretkeksi.

Johtuen runsaasta viittauskertymästä ja kirjallisuussitaateista Mandelštamin runoja on harvoin luettu elämänkerrallisuuden kautta. Kuitenkin myös tämä lukutapa on mahdollinen – ja siihen viittaa myös runoilijan vaimo Nadežda Mandelštam elämänkertateoksessa Ihmisen toivo (1972, suom. Esa Adrian). Kuten kaikki kirjailijat myös Mandelštam otti runoihinsa aineksia omasta elämästään.


III.

Kaikki johtui Krimistä. Matkustaessaan niemimaalle ensi kertaa 1910-luvulla Mandelštam oli runoja lehdissä julkaissut romaanisen filologian opiskelija. Hän oli opiskellut Pietarin lisäksi Keski-Euroopassa. Runoilijan kirjalliset suosikit löytyivät Aleksander Puškinin, ehkä ranskalaisimman venäläisen kirjailijan lisäksi Italian antiikista ja keskiajalta. Hän innottui Ovidiuksesta ja Dantesta. Myös Villon, Verlaine, Rimbaud ja Baudelaire kiehtoivat.

Asuessaan kesävieraana monitaiteilija Maksimilian Vološinin huvilalla Koktebelissa Mandelštam vaikuttui Krimin kulttuurisista kerrostumista. Niemimaalla oli paljon antiikin ajan raunioita – kreikkalaiset, roomalaiset ja bysanttilaiset olivat aikoinaan pitäneet sitä hallussaan. Venäläisille kirjailijoille Krim olikin pitkään ollut paikka, joka toi eniten mieleen klassisen Euroopan. Venäläisessä romanttisessa runoudessa Krim näyttäytyy pastoraalisena maisemana, Arkadiana, jossa luonto on jylhää mutta hempeää, ja rakastavaiset hetken onnellisia.

Myös Mandelštam etsi Krimiltä aluksi muinaista Tauriaa, Venäjän ja helleenisen maailman kohtauspintaa. Mustanmeren kautta syntyi yhteys Kaukasukselle ja Välimerelle ja sitä tietä Mandelštamille tärkeään Italiaan. Tämä kaikki merkitsi runoilijalle eurooppalaisen kulttuurin kehtoa.

Mandelštamille olennaisinta oli kirjoittautuminen mukaan kulttuuriperimään, historialliseen muistiin. Metodistikristityksi kääntyneenä juutalaisena hän haeskeli Krimiltä lisäksi Juudeaa – myös juutalaiset olivat aikanaan vaikuttaneet Krimillä.

Mandelštamin isäntä, omalaatuinen Vološinin asusteli puolipysyvästi tataarien pyhän Karadagvuoren alarinteellä ja pyrki runoissaan tulkitsemaan Krimin kulttuurihistoriaa uusiksi. Hän myös maalasi ikkunastaan avautuvasta maisemasta loputtomasti eri muunnelmia. Ennen ensimmäistä maailmansotaa Vološinin luona kävi jatkuvasti vieraisilla Venäjän taiteellisen avantgarden huippunimiä. Huvilasta tuli eräänlainen kulttuurikeskus. Tämä oli venäläistä fin de siècleä. Keskustelut jatkuivat läpi yön ja vieraat toteuttivat erilaisia roolileikkejä, esiintyivät muinaisten egyptiläisten asuissa ja lausuivat tauotta runoja. Esimerkiksi Marina Tsvetajeva tapasi tulevan miehensä Sergei Efronin 18-vuotiaana Koktebelin rannalla.

Ei ole vaikea ymmärtää, miksi tuon ajan muistikuvissa Krim näyttäytyy tasapainon ja kulttuurin saarekkeena keskellä epävarmaa ja vulgaaria todellisuutta.


IV.

On tuskin sattumaa, että Venäjän sisällissodan aikana Mandelštam matkusti Moskovasta juuri Krimille. Alue oli tuolloin valkoarmeijan hallussa. Runoilija asettui talveksi 1919–1920 Feodosiaan.

Lokakuun 1917 vallankumouksen jälkeen Mandelštam kävi jatkuvaa henkistä painia ”aikakauden” kanssa. Runoudessaan hän koetti ratkaista suhdettaan bolševikkidiktatuuriin. Sisällissodan aikaisissa runoissa Mandelštam käsittelee toistuvasti kysymystä eurooppalaisen kulttuurin kohtalosta. Tueksi aikakauden sekasortoa vastaan näyttää asettuvan ikuisen paluun kierre. Krim assosioituu runoissa ikuisen paluun keskuksessa sijaitsevaan paikkaan ajan ulkopuolella. Se on levon ja tasapainon alue, joka tuo mieleen antiikin ihmisten käsityksen muinaisesta ”kulta-ajasta”.

Mandelštamin krimiläis-helleenisten runojen tärkeimpiä on ”Niin pitkään ja hitaasti kultainen hunajavirta” (1917). Runo alkaa kuvalla pullosta noruvasta hunajasta, pysähtyneen ajan symbolista. Ympäröivä maailma näyttäytyy kaaoksena, ”kaikkialla Bacchusta palvotaan, maailmassa/ on vain vartijoita ja koiria” (s.65), mutta Tauriassa on rauha, ”Hellaan jalo taito” (s.65). Seisahtumiseen liittyy kodikkuus: ”tuoksuu etikka, maali ja kellarintuore viini” (s.65). Runon päättävässä avarassa kohtauksessa kysytään missä on Iasonin kultainen talja eli mistä kaukaa harharetkeläinen voisi löytää kulttuurin ja onnen. Runon lopuksi toinen merille eksynyt, Odysseus, palaa ”aikaa ja avaruutta täynnä” (s.66). Mandelštamin näkemys on tässä vaiheessa vielä myönteinen: sekasorron jälkeen saattaisi koittaa uusi kulttuurikausi.

Mandelštamia kiehtoi myös Krimin tataarilainen, aasialainen historia. Runossa "Feodosia" (1920) satamakaupunki on itämaisten vaikutteiden kyllästämä: ”satamassa palavat turkkilaisten lippujen unikot”, kaduilla liikkuvat ”kyömynenäisten vaeltajien hahmot” (s.184). Runon tunnelma on värikäs ja energinen, kulttuurin versoja tunnutaan etsivän nyt islamilaisesta maailmasta. Silti runossa häivähtää myös murhe ja uhka: ”tuuli vie pois kultaisen siemenen /se ei palaa” (s.184), ”koirat viedään vankikoppimaisissa vankkureissa” (s.184) ja ”basaarin raivotarten keskellä kylmäverinen / monumentaalinen panssarilaivan kokki” (s.184). Viimeinen katkelma on paljastava, kun muistaa, että sittemmin Mandelštam käyttää sanaa ”monumentaalisuus” kuvaamaan ihmisille vihamielisiä ilmiöitä, jotka rakentavat historiallisen suuruutensa yksilön mitätöimiselle ideologian nimissä. Myöhemmin runossa ”amiraalit kovissa kolmikolkkahatuissaan/ koettavat muistella Šeherazaden unta” (s.185). Runo loppuu kaipauksen sävyihin, jotka samalla tunnustavat eri kulttuurien yhteismitallisuuden: ”Cmirna ja Bagdad eivät ole kaukana, / vaikka vaikea on uida, tähdet kaikkialla samat” (s.185).

Krimillä vallankumoukseen epäilevästi suhtautuva Mandelštam pohti pitkään lähtöä Venäjältä. Lopulta hän päätti jäädä. Vaikuttiko tähän ehkä se, että kenraali Wrangelin vastavakoilu pidätti hänet? Wrangelilaiset epäilivät runoilijaa bolševikkiagentiksi. Kuka tietää, mutta vapauduttuaan Mandelštamin karisti Krimin pölyt kiireesti jaloistaan ja purjehti laivalla Mustanmeren yli Batumiin. Muutaman vuoden viiveellä hän palasi Tiflisin kautta pikkuhiljaa Moskovaan, jonne monet tiet tuntuivat vievän.


V.

Taiteilijat, jotka eivät avoimesti julistaneet tukeaan kommunistiselle puolueelle, joutuivat 1920-luvulla koko ajan hankalampaan asemaan. Totalitarismin voitettua Neuvostoliitossa Mandelštam puolusti taiteen riippumattomuutta ja kulttuurisen jatkuvuuden merkitystä. Hän pohti, onko humanismilla sijaa uudessa yhteiskunnassa. Runoilija kritisoi myös edistyksen ideaa, evoluutio-oppia ja teknologisen täydellistymisen teoriaa. Hänestä kirjallisuus ei ”kehittynyt”, vaan vain muuttui. Jotkut menneisyyden kirjailijat olivat ajankohtaisempia ja todempia kuin nykyiset. Mandelštamin pohdinta klassisen runouden vallankumouksellisuudesta haastaa neuvostokulttuurin ”ajankohtaisuuden” vaatimukset.

 ”Ei ole mitään kirjallista konetta, eikä päämäärää, jonne pitäisi laukata muita nopeammin” hän kirjoittaa esseessä Sanan luonnosta (1921–1922, s. 62). ”Edistyksen” mekaanisen liikkeen vastapainoksi Mandelštam asettaa orgaanisen, luonnonmukaisen liikkeen, jossa kehityksen sijaan olennaista on periytyvyys.

Muutamissa esseissä Mandelštam arvostelee neuvostovaltaa suoremmin. Berliinin emigranttilehdissä ilmestyneissä teksteissä Ihmisvilja (1922) ja Humanismi ja nykyaika (1923) hän kirjoittaa, että kansa on viljaa, jota jauhetaan ja leivotaan leiväksi. Mandelštam puhuu aikakausista, jotka eivät rakenna ihmistä varten, vaan käyttäen ihmisiä materiaalina. Hän viittailee muinaisen Assyrian kansanmurhaan ja Egyptin despotismiin.

Mandelštam varoittelee kääntymästä pois eurooppalaisesta kulttuurista. Hän kritisoi messianismia. Essee Humanismi ja nykyaika kuvaa miten monumentaalinen jättiläismäisyys murskaa yksilön. Essee päättyy vielä idealistiseen loppunousuun, mutta vain vuotta myöhemmin Mandelštam oli jo paljon pessimistisempi.

Yritettyään henkistä tilinpäätöstä aikakautensa suhteen Mandelštam vaikeni runoilijana lähes viideksi vuodeksi 1926–1930. Vaikenemiseen vaikuttivat ilmanalan kylmenemisen lisäksi runojen julkaisuvaikeudet, sillä Mandelštam kirjoitti kyllä proosaa, esseitä ja kirjallisuuskritiikkiä sekä venäjänsi ulkomaista runoutta. Proosateoksissaan Ajan kohina (1925) ja Feodosia (1925) hän hyödyntää henkilökohtaisia aiheita, kuten muistojaan lapsuudesta ja sisällissodan vuosilta. 

Egyptiläinen postimerkki (1928) taas on esimerkki proosatyylistä, joka lähenee Mandelštamin runoutta. Jokainen sana on äärimmäisen kuormitettu; metaforat ovat omintakeisia, kerrostalomaisia; kuvien ja kohtausten välit on leikattu mahdollisimman pitkiksi. Kirjailija kääntyy nälkäisenä kulttuuriperinteen puoleen. Kuten monessa runossa aiemmin, proosassa keskeistä on pienen ja haavoittuvan kivulias yhteentörmäys suuren ja kauhistuttavan kanssa.

 Vuonna 1929 yhteentörmäyksiä oli tullut tarpeeksi. Tuona vuonna ilmestyneessä satiirissa Neljäs proosa runoilija viimein uskaltaa myöntää vastavirtaan ajattelunsa, eikä se enää pelota häntä.

Mandelštamin runolliset lukot avautuivat Pravdan päätoimittajan Nikolai Buharinin järjestämällä matkalla Georgiaan ja Armeniaan. Runouden kuiva kausi päättyi, kun Mandelštam alkoi tuntea rinnassaan ”Kolkhiksen kumahdukset” eli yhteyden historian ja kulttuurin maailmaan.

Yhteys maailmankulttuuriin oli arvossaan nuoressa neuvostovaltiossa, jossa ulkomaille matkustaminen oli vaikeutunut. Myöhemmin 1960-luvulla Joseph Brodsky kuokki samoin esiin eurooppalaista kulttuuriperimää Kaliningradin raunioiden alta.

Mustanmeren itäpuolella Mandelštam aisti alkukristillisyyttä. Jälleen hän etsi myös yhteyttä Juudeaan. Armeniasta tuli Mandelštamille ”Juudean maan nuorempi sisar”, kuten hän kirjoittaa teoksessa Matka Armeniaan (1933, s. 128). Juutalainen perinne nousi runoilijalle jälleen tärkeäksi. Samalla tavoin hän ammensi keskiajan italialaisilta runoilijoilta Dantelta, Petrarcalta ja Ariostolta, kulttuuriarvoja ja tasapainoa moraalista rappiota ja yhteiskunnallista väkivaltaa vastaan.

Mandelštam alkoi olla valmis hyväksymään hirvittävän totuuden ajastaan. Mahdollisesti hän myös valmistautui amok-juoksuun aikakautta vastaan ”kirjallisen hylkiön” roolissa. Rooli ei ollut runoilijalle täysin uusi. Jo nuorena, muualta tulleena juutalaisena, hän oli tuntenut olevansa Pietarissa kuin raznotšinets, 1800-luvun epäsäätyinen intellektuelli. Vastaavassa roolissa oli ollut Mandelštamin mielirunoilija Dantekin aikoinaan. Mandelštamin tunsi itsensä heidän perillisekseen.


VI.

Mandelštamin palatessa syksyllä 1933 lomamatkalta Moskovaan, oli sokeus hänen osaltaan lopullisesti päättynyt. Runoilijan hermot olivat äärimmäisen kireällä, eikä hän kirjoittanut mitään ennen marraskuuta. Juuri ilmestyneestä Armenia-kirjasta ilmestyi kielteinen arvio, ja Mandelštamia vaadittiin irtisanoutumaan teoksesta.

Marraskuussa Mandelštam erosi kirjailijaliitosta ja kirjoitti epigrammin Stalinille. Hän alkoi lukea satiirista runoaan illanistujaisissa. Ystävät puhuivat Osipin tulleen hulluksi, runoa kutsuttiin kuudentoista rivin kuolemantuomioksi.

Runossa puhutaan ”Kremlin vuoristolaisesta”, joka ”takoo ukaaseja kuin hevosenkenkiä: yhdelle / nivusiin, toiselle otsaan, kolmannelle ohimoon, neljännelle silmään” (s.34). Stalinia pilkataan sumeilematta. Häntä kutsutaan kriminaalijohtajaan viittaavalla nimellä ”malina” (ven., sananmukaisesti ”vatukka”) kuin muistumana ajoista, jolloin Stalin salanimellä ”Koba” järjesteli pankkiryöstöjä Kaukasiassa kerätäkseen varoja bolševikkien kassaan. Runon loppusäe: ”kuinka lavea onkaan osseetin rinta” (s.34) irvailee Stalinin syntyperää, olihan isä aurinkoinen kotoisin Gorin kaupungista Etelä-Ossetian rajalta ja lienee saanut isänsuvustaan osseettiverta.

Mandelštam oli saapunut tilaan, jossa Stalin-runon ensisäettä lainaten ”elämme tuntematta maata jalkojemme alla” (s.34). Mistä oli kysymys? Mikä oli saanut runoilijan heittäytymään tekoon, joka Boris Pasternakin sanoin ei ollut kirjallisuutta, vaan itsemurhan akti?

Nadežda Mandelštamin mukaan kyse oli kevään 1933 kokemuksista Krimillä.


VII.

Sinä vuonna talvi väistyi myöhään. Pellot ja laaksot olivat vasta vähän aikaa sitten kuivuneet, kun Mandelštamit matkustivat Krimille toukokuussa 1933. Perillä tuttavien luona Staryi Krymin pikkukaupungissa Osip Mandelštam kirjoitti runon.

Kylmä kevät. Nälkäinen Staryi Krym,

kuten oli Wrangelin aikaan – siihen Krim on yhä syypää.

Paimenkoirat pihalla, paikatut rääsyt,

samanlainen harmaa, pureva savu.


Yhä samoin hajamielisesti kaunis maisema –

puut, lehdet nupuillaan

seisovat, kuin muukalaiset, ja herättää sääliä

eilisen tyhmyydellä koristettu manteli.


Luonto ei tunnista omia kasvojaan.

Ja pelottavat varjot Ukrainan, Kubanin...

Ja huopatossuissa nälkäiset kyläläiset

porttiaan vartioivat, koskematta kahvaan...


Tämä yksi Mandelštamin poliittisesti suorimmista runoista merkitsi lopullista silmien avautumista neuvostovaltion todellisuudelle.

Surkuhupaisaa kyllä runoilijan pidätyksen yhteydessä keväällä 1934 turvallisuuspoliisi NKVD käytti juuri tätä runoa esimerkkinä ”maatalouden sosialistisen rakennustyön mustamaalaamisesta”.

Mandelštam ei ollut poliittinen runoilija, mutta akmeistina hän oli uskollinen maalliselle ja konkreettiselle. Hän torjui yliluonnollisen, käsitteellisen hämäryyden ja metafysiikan. Tärkeintä oli etiikka ja yhteiskunta. Hänelle runous merkitsi aina yhteiskunnallista tapaa puhua ihmisten asioista, sillä runoilija elää ihmisten parissa ja jakaa näiden kohtalon. Runoilija ei puhu ”ihmisten puolesta”, vaan näiden kanssa.

Runo kasvaa järkytyksestä, jonka Mandelštam koki törmättyään pakkokollektivisaatioon ja kulakkikampanjaan. Toki Mandelštamit tiesivät Kubanilla, Ukrainassa ja Krimillä keväällä 1933 vallitsevasta elintarvikepulasta – he toivat lomalle mukanaan kuukauden annoksen leipää ja ryynejä. Perillä todellisuus kuitenkin shokeerasi.

Runon viittaus tunnistamattomiin joukkioihin tarkoittaa kulakkikampanjan uhreja, jotka kiertelivät kerjäämässä tai ryöstämässä ruokaa – siksi paikalliset vartioivat porttejaan yötä päivää. Ruokaa ei kaupungissa juuri ollut. Toreilla myytiin vain vihannesten lehtiä, etanoita, sieniä ja maitoa. Kaupat ja ravintolat olivat kiinni. Vain eliitti sai ruokaa pimeästi tiskin alta ja salaravintoloista.

Myöhemmin kesällä 1933 Mandelštamit kiertelivät Krimillä. He törmäsivät yhä uusiin Stalinin kampanjoiden uhreihin. Jaltalla he halusivat tavata tuttua konekirjoittajaa, mutta miestä ei löytynyt. Koko perhe oli passitettu leirille.

Runon maininta kenraali Wrangelista ei ole Mandelštamin omakohtainen muisto, vaan viittaus syyllisen rankaisemiseen, koston motiiviin. Runoilija päätteli aivan oikein, että pakkokollektivisointi kohdistettiin erityisesti paitsi bolševikkivaltaa vastustaneisiin ukrainalaisiin talonpoikiin ja kubanilaisiin kasakoihin (”Pelottavat varjot...”) myös Krimiin, joka oli vastavallankumouksellisen valkoarmeijan viimeinen pesäpaikka sisällissodassa.

Runon toisen säkeistön alussa tunnutaan muistelevan nuoruuden päiviä Krimillä, ”hajamielisesti kauniissa maisemassa”. Seuraavaksi maisema näyttää vääristyvän tunnistamattomaksi. Lopuksi Mandelštam ironisoi omaa sokeuttaan viitaten sukunimeensä, ”eilisen tyhmyydellä koristettu manteli(puu)” (ven. ”mindal'”).


Kirjoittaja on kirjailija-toimittaja ja kriitikko


Mandelštamin runon ”Kylmä kevät. Nälkäinen Staryi Krim” sekä runon ”Feodosia” katkelmien suomennokset Natalia Deviatkina & Ville Ropponen. Alkuteos Osip Mandelštam: Izbrannye stihotvorenija, Olma Press, Moskva 2000.


Mandelštamin runojen ”Niin pitkään ja hitaasti kultainen hunajavirta” ja Stalin-epigrammin katkelmien suomennokset Marja-Leena Mikkola teoksessa Kivitauluoodi (Tammi 1997).


Mandelštamin esseet on suomentanut Jukka Mallinen teoksessa Keskustelu Dantesta (Savukeidas 2011).


Nadežda Mandelštam: Ihmisen toivo (Otava 1972, suom. Esa Adrian).


Essee on ilmestynyt myös Kritiikki X -lehdessä (kevät 2014).

maanantai 4. elokuuta 2014

Esseen silpputyöläinen ruotii kapitalismia


Ville Ropponen kirjoittaja on esseisti ja vapaa toimittaja


Walter Benjamin: Keskuspuisto. Suom. Taneli Viitahuhta ja Eetu Viren. Tutkijaliitto 2014.

Miten kaikkialla arkielämään soluttautunut kapitalismi vaikuttaa elämäntapaamme yhä teknologisoituvissa suurkaupungeissa? Kuinka tämä näkyy taiteissa ja kulttuurissa?

Tavara, joka on historiallisen lumeen viimeinen polttolasi juhlii riemuvoittoa, kun luonto itse saa tavaraluonteen”, Walter Benjamin kirjoittaa. Kyseinen teksti , katkelma ”Passagen-Werkistä” kuuluu Benjaminin tuotannon keskeisimpiin ja löytyy nyt myös käännösvalikoimasta Keskuspuisto. Se täydentää hyvin Benjaminilta aiemmin suomennettua tuotantoa.

Lumeesta”Benjamin käyttää yleensä termiä ”aura”. Sen katoamiseen sarjatuotannon ja massojen yhteiskunnassa hän palaa yhä uudestaan. Edistysusko on yhtä myyttistä ajattelua kuin uskontojen lunastusopit, tietää Benjamin. Hän ennakoi nykyaikaa, jossa yhä useampi asia on alistunut markkinalogiikalle.

Benjaminin esseistiikka muistuttaa alati vaihtuvaa kaupunkia: koettu yhtyy luettuun, hetken havainnot abstrakteihin korkeuksiin. Filosofina Benjamin on runoilija, esseistinä yhteiskunnallinen näkyjen näkijä.

Taustalla kohisee 1920-1930-luvun Eurooppa. Epädogmaattisena vasemmistoajattelijana Benjamin on yhä ajankohtainen – elämmehän teknologisesti, yhteiskunnallisesti ja poliittisesti kiireellä muuttuvassa maailmassa.

Yhtenä ensimmäisistä Benjamin soveltaa metodia, josta tuli sittemmin eurooppalaisen esseistiikan kärkikuohua: tyylilajit yhdistyvät. Esseihtiminen on lumppujen keräämistä, Benjamin toteaa, vasta kierrättämällä syntyy todella tuoretta.

Esseiden aiheet vaihtelevat Baudelairen runoudesta Pariisin kaupunkikuvan muutoksiin, Mikki Hiiri-elokuvien ja surrealistisen taideliikkeen tulkintaan sekä Bertold Brechtin ”eeppisen teatterin” analyysiin.

Essee Tarinankertoja luotaa kokemuksen kuolemaa nykymaailmassa. Myöhemmin Benjamin lanseeraa kokemuksen köyhtymisen ”uudeksi barbariaksi”, mutta neutraalisti. Uudet barbaarit ovat pakotettuja keksimään uutta, rakentamaan keinotekoista luonnonmukaisen tilalle. Keinotekoisen huipentuma on Mikki Hiiren elämä, kulttuurin tuhoutumisen karnevaali, jonka päätepisteessä odottavat talouskriisi ja sota.

Benjamin kyseenalaistaa perinteisen historiankirjoituksen käsityksen menneisyydestä tarinana. Hän pyrkii katkomaan ”korkean” ja ”matalan” taiteen väliset piikkilangat. Porvarillista, epäpoliittista taidekäsitystä esseisti ei hyväksy: ”Taide uneksii aina politiikasta”.

Benjaminin oivallus on myös se, miten mainokset tekevät seksuaalisuudesta tavaran. Nyt puhutaan paljon ”ylierotisoitumisesta”. Harva tulee ajatelleeksi, että kyse on kaupallisen logiikan aiheuttamasta objektivoitumisesta.

Kapitalismia Benjamin pitää kulttiuskontona. Sen myytti on raha. Anteeksiannon sijasta kapitalismi perustuu velallisuuteen.

Esseissä vilahtaa tuon tuosta ”kyttyräselkäukon” vertauskuvallinen, pahaenteinen hahmo. Benjaminin tuotantoa tunteva tietää, että historianfilosofisissa teeseissä ”kyttyräselkä” muuntautuu vallankumouksen ja pelastuksen tuojaksi.

Benjaminin ajatuksista tulee olla montaa mieltä – tämä on esseen elinehto. Esseisti luotaa säihkyvällä tyylillä yhteiskunnallisia ja kulttuurisia vaihtoehtoja. Selkeitä vastauksia hän ei anna, mutta kallonsisäiset ristiriidat ovat tarpeellisia, jotta olisi mahdollista aprikoida toisin. Nykymaailmassakaan vaihtoehtoja ei ole liikaa.

Taneli Viitahuhta ja Eetu Viren ovat suomentaneet teoksen esseet erinomaisesti. Kiinnostavat mutta epätasaiset jälkisanat valottavat Benjaminin ajattelua ja esseistiikkaa.


Walter Benjamin

Kirjallisuuskriitikko, kääntäjä ja Frankfurtin koulukuntaan liitetty ajattelija Walter Benjamin (1892-1940) on omaehtoinen hahmo esseistiikan ja filosofian historiassa.

Akateemista uraa hän ei saavuttanut. Hänen habilitaatio- eli väitöksen jälkeinen tutkimuksensa Ursprung des Deutschen Trauerspiel (”saksalaisen tragedian alkuperä”) hylättiin Frankfurtin yliopistossa 1925. Benjaminista tuli akateeminen silpputyöläinen.

Teki itsemurhan syksyllä 1940 natsiuhan alla.

Kritiikki on ilmestynyt Helsingin Sanomissa 3.8.2014.










Teräkseen taittuneet modernismin sarvet

  Georgialaiset modernistit uudistivat taidetta 1900-luvun alussa. Taivaansinisten juomasarvien tarjoama pulppuava malja virkisti kirjallist...