torstai 6. helmikuuta 2014

Essee on perhonen, kevyt ja kuolettava


Yksi Virginia Woolfin (1882-1941) parhaista esseistä, ”Harjanteilla kuultua: myytin synty” kuvastaa eräällä tavalla hänen esseistiikkansa ominaislaatua. Siinä nykyinen vaeltelu Englannin rannikolla yhdistyy menneisyyden kaikuihin. Samoilla harjanteilla tuntuu yhä Napoleonin hyökkäyksen pelko, kun nykyhetkessä lännestää kantautuu tykistön jyly Flanderista; ensimmäinen maailmansota runnoo. Tekstin ironisessa kiteytyksessä selviää miten paikalliset myytit syntyvät suurten mullistusten keskellä samantapaisesti, mutta eri muodoin. Essee tyylittelee novellimaisesti, tietopohja yhtyy havaintoihin, lyyrinen tiiviys ja teeman avaruus rakentavat tekstin, joka kohoaa ilmaan.

Näemmekö Woolfin nyt kokonaisena – kun hänen non-fiktiivisen tuotantonsa ydinmehu on viimein suodatettu suomeksi? Tuskin, mutta Woolfin kirjailijakuvasta suomennosvalikoima Kiitäjän kuolema ja muita esseitä nostaa esiin vähemmälle jääneitä puolia.

Woolf ei ollut vain monikerroksisia, runollisia romaaneja kirjoittava kokeellinen prosaisti, vaan myös tuottelias journalisti ja esseisti. Hänen non-fiktiivisista teksteistään on ennen suomennettu vain taidokas Oma huone (1929), yksi Woolfin feminismin merkkipaaluista.

Jaana Kapari-Jatta on suomentanut Kiitäjän kuolemaan 66 tekstiä Woolfin kaikkiaan satojen esseiden, kritiikkien ja artikkelien tuotannosta. Ei hassumpaa! Woolf on George Orwellin ja T.S. Eliotin ohella epäilemättä yksi tärkeimpiä 1900-luvun englantilaisia esseistejä.

Woolf suhtautui esseistiikkaan vakavasti. Ja päinvastoin kuin prosaistit yleensä, hän osasi kirjoittaa esseistiikkaa. Hänen tekstinsä ovat kevyitä ja tyylikkäitä, asiallisia ja ironisia. Kuten tosi taitajat Woolf kirjoittaa mistä tahansa. Nimiessee ”Kiitäjän kuolema” kuvaa hyönteisen kuolontanssia ikkunalla. Konkreettisten havaintojen avulla piirretään ikään kuin kuva ikiaikaisesta mysteeristä. Mutta kyseessä ei ole triviaali vertaus ihmiselämästä kuten äkkiseltään voisi luulla, vaan kiitäjä on esseen metafora.

Alussa ilmaan nostettu ”Harjanteilla kuultua” -essee on itseasiassa Woolfille epätyypillinen. Suomennosvalikoiman teksteistä 2/3 on kirjallisuusesseitä. Esseet osoittavat, että uudistaja Woolf tunsi brittiläisen kirjallisuuden perinteen tarkasti kuin sateenvarjonsa kahvan kaiverrukset. Tunnustelu ja dialogi oli päättymätöntä.

Kirjailijoista erityishuomiota saavat Brontën sisarukset, Charlotte ja Emily, ja varsinkin Jane Austen. Usein hieman puisevien kirjallisuustekstien joukossa essee Austinista on eloisimpia. Kirjailijakuvista se on kestänyt parhaiten aikaa. Woolf pitää Austenia varhaisena modernistina, Marcel Proustin ja Henry Jamesin edelläkävijänä.

Monessa esseessä Woolf jatkaa Oman huoneen tyyppisiä pohdintoja naiskirjailijoiden työskentelyn ehdoista. Miksi naiskirjailijat ovat suosineet tiettyjä aiheita ja kirjallisuudenlajeja? Woolf peräänkuuluttaa kielen uudistamista, sillä ”lauseen rakenne ei sovi naisille, koska miehet ovat luoneet lauseet”.

Woolf käsittelee lisäksi kirjallisuuden yleisiä kysymyksiä. Hän ruotii romaanikirjallisuuden vaiheita, lukemistapoja, kritiikkiä ja kriitikon roolia. Hän analysoi modernin romaanin mahdollisuuksia. Woolf uskoo, että proosa sopii parhaiten nykyelämän monimutkaisuuden kuvaamiseen. Esseissä hän jaksaa yhä uudestaan julistaa kielen ja kirjoittamisen absoluuttista vapautta ja demokraattisuutta. Romaanikirjailijan ei tule välittää säännöistä, vaan löytää keinot sanoa juuri se mitä on sanottava.

Woolf tuntuu olevan ihailemansa Montaignen linjoilla. Esseen kantaisän mukaan nimetyssä tekstissä Woolf suosittaa: ”valitkaa tavallisia sanoja, välttäkää ylistyslauluja ja kaunopuheisuutta”. Usein Woolfin kynä karkaa ajatusvirtaan – ehkä kaikuja Montaignelta tämäkin? Eikö Montaignea voi syystä pitää modernin tajunnanvirran edelläkävijänä? Woolf harrasti myös spekulointeja ja lyyrisiä kiteytyksiä. Tekstissä ”Moderni essee” hän toteaa, että nykyisyys on tärkeämpää kuin menneisyys, sillä essee on elävä.

Esseessä oppineisuuteen on yhdistyttävä kirjoittamisen taika siten, ettei yksikään tiedonmurunen törrötä”, kirjoittaa Woolf. Muihin esseisteihin verrattuna hän käyttää vain vähän sitaatteja luottaen sanontansa voimaan. Yksityiskohtaisia faktoja hän tarjoilee hyvin maltillisesti. Toisin kuin Woolfin romaaneissa esseissä ei ole mitään monitulkintaista, mutta tarkkojen päätelmien katkeamaton virta hämmästyttää ja päihdyttää kevyesti. Esseissä Woolf kokeilee melko maltillisesti. Muutama essee rakentuu dialogille ja samoin pari tekstiä ammentaa dokumenttiproosan keinovalikoimasta.

Esseessä ”Elämänkertataide” Woolf pohtii oivaltavasti elämäkerran ja elämäkertataiteen eroa. Teksti on kiinnostava siinäkin mielessä, että Woolfin romaani Orlando (1928) on fiktiivinen, parodinen elämäkerta; Kirjailijan koira (1933) taas on viktoriaanisen runoilijan Elisabeth Browningin kokeellinen elämäkerta kerrottuna Browningin koiran näkökulmasta. Näin Woolfin oma kirjailijatyö tavallaan kumoaa esseen loppupäätelmän, että faktuaalista elämäkertaa ja taidetta ei voisi hedelmällisesti yhdistää.

Valikoiman tekstit imevät aiheita maan ja taivaan väliltä. Kaunokirjallisuus ei ole koskaan kaukana, mutta monet tekstit ovat enemmän impressionistista havainnon esseistiikkaa. Elokuva, ooppera, katumusiikki, kuvaukset matkoista Brittein saarilla ja Espanjassa antavat aiheita. Löytyy tukku tunnelmapaloja imperiumin ja maailmankaupan keskuksen Lontoon kaduilta, satamista ja esikaupungeista sekä lentomatkalta kaupungin yllä. Ironisia vaikutelmia kerrotaan hammaslääkärikäynnistä, pohditaan ilokaasun jatkuvan käytön vaikutuksia sekä analysoidaan sairastamista ja sairauden kuvausta kirjallisuudessa.

Vaikea sanoa kuka pelkäsi Virginia Woolfia, mutta satiirin hammasta hän väläyttää esimerkiksi esseessä ”Keskilentoiset” ja ”Kuninkaalliset”, joista ensimmäinen pilkkaa keskiluokan tasapaksua maailmankuvaa ja jälkimmäinen monarkiaa. Woolfin satiiri on hienovaraista, toisin kuin kärjistyksiin ja vulgaariin kohuiluun tottunut nykyaika ymmärtää, ja sitä on osattava lukea.

Alkusanoissa suomentaja kertoo päätyneensä kustantajan kanssa siihen, että kokoelma toimii selityksittä. Olen hieman eri mieltä: teos olisi kaivannut Woolfin esseistiikan taustoja ja teemoja selittävän ja avaavan esipuheen.

Esseet ovat Suomessa viimeisen 30 vuoden aikana nousseet laajempaan tietoisuuteen usein juuri esseesuomennosten ansiosta. Toivotaan, että niin käy myös tämän suomennoksen myötä, ja yhä uudet lukijat tuntevat mielihyväkseen tarttuneensa esseistiikan makeaan verkkoon.

Ville Ropponen


Artikkeli on ilmestynyt Parnasson numerossa 1/2014.

Calico-Jack


Huonekalu, muodoltaan pöytä, lojuu Puerto Cabellon kuvernöörin palatsissa. Ilma on täynnä ukkosen kaltaista ääntä. Pam, pam, palatsin seinät järisevät. Satiiniverhot roikkuvat jo valmiiksi raskaina kohta valuvasta verestä. Jalkojensa välissä pöytä piilottelee kahta univormupukeista miestä – kuvernööri adjutantteineen on katsonut pöydän riittäväksi suojaksi satamaan rynnistäviä liikemiehiä vastaan. Ruuti lemahtelee. Pam, pam – jyrisevät merirosvoaluksen kanuunat. Sataman puolustus pirstoutuu pisaroina. Ja pisaroina valuvat rosvot kaupunkiin ja ylöspäin kohti hallintopalatsia kukkulalla.

– Aaa, Spiritus Sanctus, Deum Patrum omnipotentem…rukoilee kuvernööri syntejään anteeksi.

– Aaa, adjutantti takertuu heiluvaan takapuoleen, joka viipottaa pyhien lauseiden rytmiin. Uikuttaen adjutantti etsii suojaa lihamassasta.

Pam, pam – kanuunat niistävät kiveä. Kaduilla miekat viuhuvat keskiruumiiden halki, iho repeilee, veri porisee.

Pöytä lojuu esteettä salissa, jonka ikkunat ovat pirstoina. Armollisesti se kätkee niin sanottuihin helmoihinsa kaksi tärisevää miestä. Pöytä haistelee virkistyneenä illuusioita, jotka lepattavat ikkunoissa. Ja se tuntee oman magneettisen voimansa. Se vetää puoleensa aivan tiettyä ihmistä – aivan kohta tuo ihminen olisi täällä. Pöytä tuntee vartalonsa jännittyvän. Sen jalkojen välissä kihelmöi. Kuvernööri ja adjutantti kiemurtelevat tuskissaan, kanuunankuula on pirstonut osan seinää heidän päälleen.

John Racham kipittää puusiltaa pitkin aluksensa kannelta laiturille. Hänen liikanimensä on Calico- Jack siksi, että hän pukeutuu aina ja kaikkialla kalikoo-puuvillasta valmistettuihin vaatteisiin, eivätkä ne ole mitä tahansa vaatteita, vaan parhaimpien räätälien ompelemia. Jack ei pidä väkivallan hajusta ja painaa liinan nopeasti sieraimilleen. Porto Cabellosta on lähdettävä pian, ennen kuin espanjalaiset saavat paikalle lisäjoukkoja.

Pam, pam – ryöstäminen on ensimmäinen sana. Kiiltävät esineet sullotaan juuttisäkkeihin: kaulakoruja, hopea-astioita, hienoja vaatteita, mausteita (jopa pieni nassakka sahramia), kolikoita, kynttilänjalkoja, armada viinatynnyreitä (ne eivät tosin mahdu säkkeihin). Pellavapuvut revitään naisten päältä. Pam, pam – rosvot raiskaavat pippeleillään heidät. Miehet kuohitaan ja heitä pannaan peppuun. Rottia vilahtelee tyhjissä oviaukoissa.

Pam, pam, hallintopalatsin ovet aukenevat. Anne Bonney syöksyy sisään kolme karvaista koirasta kintereillään. Viiuuh – yks ja kaks – hänen sapelinsa putoaa kuvernöörin ja adjutantin vielä sätkiviin ruhoihin. Sitten Anne näkee pöydän.

Ilma seisahtuu. Ihmiset ympärillä liikkuvat äärettömän hitaasti. Nykäys nykäykseltä mustaviiksinen rosvo repii verhoja alas. Askeleet kaikuvat korvissa äärettömyyteen, äärettömyyteen… Anne tuijottaa pöytää.

– Tämä on minun, tähän ei kukaan koske!

Liian liki uskaltautuneen kollegan parran niistää Anne miekallaan juuriaan myöten irti. Aah, hän sivelee pöydän esteetöntä pintaa. Hänen silmissään on nautinnollisen ilkamoiva hymy.

– Nyt sinä olet minun.

Seuraavina viikkoina Calico-Jackin aluksessa leviää huhu kapteenin naisesta. Jack saa nukkua yksin. Anne viettää kaikki yönsä maaten pöydällä, jonka on raahannut mukanaan Porto Cabellosta.

Jackia kiukuttaa. Hän kiemurtaa kirkkaankeltaisessa kalikoo-takissaan etukannella ja kittaa rommia. Hän silmäilee taivaanrajaa, jota on sivelty jollain ruman värisellä aineella. Mustasukkaisuus hölskyy hänen saappaissaan ja haisee tykkikannelle asti. Ensin Mary Readin tapaus, ja nyt tämä.

Huhtikuun puolessa välissä Jack yllätti Annen kuiskimasta nuoren miehistön jäsenen kanssa. Raivoissaan Jack veti säilänsä esiin ja paiskasi pojan kannelle. Silloin Anne huusi:
– Älä koske Maryyn!

Ja niin Jack sai huomata, että hänen aluksessaan oli kaksi naista yhden sijasta. Annen Jack oli poiminut Charlestonista mukaansa, kuuluisalla charmillaan heilutellen parfymoitua nenäliinaa. Mutta mistä Mary oli laivaan loikannut? Sitä hän ei käsittänyt, eikä jaksanut muistaa.


Jack kiemurtaa etukannella, ja rommi kiemurtaa pullon kaulasta hänen kaulansa läpi pureutuen vatsaan. Jack puree viiksiään, ja tuuli puree purjeita lujaa. Hän kiemurtaa etukannella.

Anne Bonney makaa puolipukeissa ja sivelee puun saumoja.

– Se on ihana rakastaja, niin hellä, aivan erilainen kuin Jack.

Mary Read istuu hytin lattialla polvet koukussa ja tuijottaa ulos ikkunasta. On alkanut sataa. Maryn otsa on rypyssä.

– Kun palvelin Britannian ratsuväessä Alankomaissa mieheksi pukeutuneena, eräälle upseerille sattui vähän vastaavanlainen tapaus. Hän rakastui intohimoisesti puolipalaneesta kylästä löytämäänsä rukkiin. Monena yönä yllätin hänet tekemästä temppuja sitä vasten.

– Olen sisustanut meille oman lemmenkammion tänne laivan perään. En kestä enää Jackin lähentelyjä. Miksei hän voi vain hyväksyä tapahtunutta? jatkaa Anne puhettaan.

Yö. Karibianmeri on ruskea ja musta ja vihreä, sontaa ja tuhkaa kellumassa saviastiassa, jossa maalari sekoittaa laivastonsinistä.

Anne Bonney makaa alasti pöydällä pimeässä hytissä. Hän voihkii ja kiemurtelee. Annesta tuntuu siltä kuin pöydän puiset raajat kietoutuisivat pehmeästi hänen ympärilleen, ja jalavan lehteä muistuttava, pikkuisen tikkuinen kieli nuolisi hitaasti kaikkialta, ja kriittisellä hetkellä oksankohta tulisi liki. Anne hivelee sormilla jalkoväliään.

Merirosvoalus on ankkurissa pienen saaren kupeella. Lintu huutaa. Calico-Jack röhisee sammuneena hytissään. Toisinaan hänen ruumiistaan erkanee epämääräisiä päriseviä ääniä, aivan kuin kuvitteelliset hyönteiset hänen sisällään olisivat päättäneet jättää hyödyttömäksi käyneen isännän. Kannella tuntuva romminlöyhkä tulvii nukkuvasta miehistöstä.

Pimeys pirstoutuu. Sen riekaleista sukeltaa sluuppi ja törmää rosvolaivan kylkeen. Vieraita saappaita tömisee kannelle. Silmäpari tuojottaa sotilaspuvusta. Musketit paukkuvat. Säps, säps, räpsyvät rosvojen känniset ripset, uni ei tahdo kaikota. Laiskasti ruumis pakottaa miekkaa heilumaan ennen kuin lävistyy luodista tai kalvan pistosta.

Kilin-kolin, kaatuvia jäseniä. Etukannella Mary Read saksii suonia. Ja tarvitaan usean miehen voimin tehty hyökkäys ennen kuin Anne Bonney herkeää puolustamasta pöytää.

– Minä kuolen! Anne huutaa, kun hänet revitään sen luota.

Takavasemmalta kuuluu kahleiden kilahtelua. Jamaican kuvernöörin musiikimaku on kovin mauton.

Viikkojen päästä merirosvot seisovat rivissä oikeussalissa Kingstonissa. Tuomarinnuija jysähtää pöytään. Ja mikä pahinta – pöytä on autuas, kiihkeä pöytä!

– Mikset tee mitään! huutaa Anne Bonney rakastajalleen.

Mutta pöytä on kova ja liikkumaton.

Calico-Jack sylkäisee ja todistaa Annea ja Marya vastaan.

– Te olitte julmempia kuin yksikään meistä miehistä.

Kuolemantuomio langetetaan – kaikille. Tuomarinnuija jysähtää pöytään. Naiset katsovat toisiinsa.

– Teidän armonne, me vetoamme raskauteemme.

Maryn vaatimuksesta Anne jättää kertomatta kenelle on mielestään raskaana. Tuomari kopisuttaa rakastajaa kerta toisensa jälkeen nuijalla, eikä rakastaja edes voihki.

Ville Ropponen


Novelli on julkaistu Parnasson numerossa 1/2014.

Fiktion hillitön fanfaari

Marissa Mehr: Veristen varjojen ooppera. Romaani, 285 s. WSOY 2013

Esikoiskirjailija Marissa Mehr (s. 1987) sijoittaa romaaninsa kiinnostavasti Venäjälle, tarkemmin sanoen vuosiin 1993-1994. Tarinan päähenkilö, Juliette, on pariisitar. Ehkä näistä syistä kritiikeissä on kiitelty Mehrin romaanin ”eurooppalaisuutta”? Enemmän kuin todellisesta maanosasta teos ammentaa eurooppalaisista taiteista. Etualalla on Tšaikovskin tärkein ooppera, Jevgeni Onegin, jonka libretto taas perustuu Puškinin samannimiseen runoromaaniin. Taustalla häämöttää myös venäläisen kirjallisuuden klassikkoja, kuten Puškinin Patarouva ja muuta kauhuromantiikkaa.

Romaanin alku muistuttaa hieman viihdekirjallisuutta. Juliette päätyy provinssikaupunki Trupovoon oopperan apulaisohjaajaksi. Harjoituksissa hän tapaa vetävän baritonin, Dmitrin. Alkaa intohimodraama, joka myöhemmin Oneginista muistuttaen luiskahtelee kolmiodraamaksi.

Kun tarina siirtyy Moskovaan, romaani nytkähtää enemmän angloamerikkalaisen nykyromaanin linjoille, jonka kestoaiheita ovat olleet todellisuuden kulissimaisuus ja pettävyys. Samalla Jevgeni Oneginiin alkaa sekoittua Verdin ooppera Forza del Destino. Todellisuuden ja fiktion sulautumisen teemasta tulee kotimaisesta nykykirjallisuudesta mieleen Johanna Sinisalon romaani Lasisilmä (2006). Siinä käsikirjoittajan elämä sulautuu hänen kirjoittamaansa saippuasarjaan. Mehrin tarinan puitteet sekä viittaukset kirjallisuuteen ja taidemusiikkiin virittävät romaanin tuoreille tanhuville.

Päinvastoin kuin perinteisesti yksitasoisissa oopperalibretoissa Veristen varjojen tarina kietoutuu viittaustensa kautta useamman tasoiseksi. Erään näkökulman tapahtumiin antaa Julietten kommentti Oneginin harjoituksissa: ”Teette Tatjanasta mielenvikaisen”.

Oopperamaisuus näkyy siinä miten ympäristö on romaanissa kuvattu kulissimaisesti ja siinä kuinka henkilöhahmot ovat melko pelkistettyjä, jopa karikatyyrimäisiä.

Mehrin kieli on värikästä ja kiihkeää. Viittaukset ovat paikoin mainioita. Esimerkiksi Gogolin Nenän häivähdys eroottisessa kohtauksessa on hersyvä. Adjektiiveja käytetään kuitenkin liikaa, ja välistä draama paisuu ylävireiseksi. Muutamat symboliset kohtaukset kuten se, jossa Juliette syö Botticellin Primavera-maalausta esittävän palapelin, ovat turhan kirjallisen ja lainatun oloisia.

Julietten miesystävä Dmitri osoittautuu Oneginin tapaan tunteettomaksi narsistiksi. Ranskattaren lapsuusmuistojen kautta piirtyy lisäksi kuva itsekkäästä ja väkivaltaisesta äidistä – narsisti hänkin. Mehr pohtii ihmisten välistä ymmärtämättömyyttä ja kommunikaatiokyvyttömyyttä – ehkä myös taiteentekemisen itsekeskeisyyttä. Romaanin Julietten voi ajatella narsistien uhrina, joka pakenee vastuuta omasta elämästään epätoteen.

Tiukka montaasi ja suhteellisen viimeistelty kielellinen nikkarointi luovat surrealistista kirkkautta. Romaanin hallusinatorinen päätös, joka tarjoilee useita eri loppuratkaisuja on kiinnostava. Mutta onko ratkaisu kaikista onnistuinein? En tiedä, sillä kirkkaus murenee symbolistiseksi hämäräksi. Toki loppuratkaisun voi ajatella kommentoivan todellisuuden kuvaukseksen perinnettä, oopperan estetiikkaa ja vaikka mitä.

Veristen varjojen ooppera on kunnianhimoinen ja melko taitava esikoisteos, jonka lukuisat ainekset seisovat lähes tasapainossa. Uraa! Tällainen avaus saa odottamaan mielenkiinnolla lisää.

Ville Ropponen

Kritiikki on julkaistu Parnasson numerossa 1/2014.



Teräkseen taittuneet modernismin sarvet

  Georgialaiset modernistit uudistivat taidetta 1900-luvun alussa. Taivaansinisten juomasarvien tarjoama pulppuava malja virkisti kirjallist...