tiistai 28. heinäkuuta 2015

Keväinen sarja


Aamuilma huhtikuussa
yksi sana sen rikkoo.

Hän tutkii erityisiä tiloja,
tietää, ettei pääse,
ettei edes pysty
pääsemään sellaisiin tiloihin
muuttumatta ei-ihmiseksi.

Valuva särky, kulkukoiran jolkotus,
käyvän siman tuoksu
vappuviikon tiilipölyssä
muistuttaa kuolevaisuudesta,
syntymästä,
joka ei muuksi muutu.


*

Yksinäisyys La Puerto De Santa Mariassa.
Atlantti ja tuuli
pyyhkii rantaa.
Autio hiekka, meri.
Poika leikkii katoavan
hetken aallonrajassa.


*

Andalucialaiset kalastajat aamussa.
Värit ovat väkeviä ja rajattu. Se johtuu valosta
ja taivaan korkeudesta.


*

Tuuliajolla
sopii pitää jalat maassa,
vaikka tekisi mieli
ponnistaa ilmaan, antaa
viittausten viedä

*

Sanat,
eivät tule ilmasta
eivät auringosta
eivät hienhajuisten päivien arjesta
ja juuri sieltä ne tulevat
pusertuvat
suodattuvat
konjakkina korkin läpi.

Mistä tulee tämä hirnuva
draaman himo?
Mistä tulee jatkuva
uutuuden jano?
Se on ehkä kuolemaksi, vaikka
merkitsee elämää.

*

Askelten ääni tyhjällä kadulla,
ketään ei näy.
Ohitit juuri itsesi.

*

Itsemurhapommittaja,
sylissään ydinpommi,
laajentuu,
renkaat vedessä,
sortuvat kivitalot,
uhkapelin kortit,
karvaiset kädet
vasten merenkarvaista maisemaa.

*

Kyyneleet valumassa pitkin
hänen ryppyisiä, tuttuja kasvojaan
Cadizin talojen sokkelossa.
Täältä lähti Columbus kohti
niin sanotusti uutta maailmaa,
vaikka ei hän sitä käsittänyt.
Ryppyisten päivien,
muistojen
kymi ihmisiä, puita, ajoneuvoja.
Mikä hukattujen mahdollisuuksien kavalkadi?

perjantai 24. heinäkuuta 2015

Akram Ailisli kirjoittaa lyyristä minimalismia kansanmurhan muistoista

Ville Ropponen

Akram Ailisli


Azerbaidžanilaisen Akram Ailislin (Naibov, s.1937) pienoisromaani Kiviset unet on väkevä teos. Se onnistuu rouhaisemaan kahta Azerbaidžanin tabua: Vuoristo-Karabahin sotaa ja azerien osallisuutta armenialaisten kansanmurhaan sata vuotta sitten. Teoksen julkaisu 2013 nosti myrskyn Azerbaidžanissa.

Kivisten unien alussa suosittu näyttelijä Sadai Sadygly tuodaan henkihieverissä bakulaiseen sairaalaan. Sadagly on hakattu kadulla hänen yrittäessään auttaa armenialaista naapuriaan. Pahoinpitelyn taustalla ovat tammikuun 1990 Bakun pogromit, joissa hakattiin, raiskattiin ja tapettiin satoja armenialaisia. Vuoristo-Karabahin tilanne kuumensi tuolloin kahden kansan välejä. Pian syttyi sota.

Sairasvuoteella Sadygly uneksii kotikylästään Ailisista, jota synkentää verenvuodatuksen muisto. Kuten kirjailijanimi ”Ailisli” jo sanoo, kirjailijakin on kotoisin samasta kylästä.

Ailisli kirjoittaa ilmaisuvoimaista, lyyristä minimalismia. Lähes dokumentaarinen realismi saumautuu uniin ja vertauskuviin, kuten surmattuun ketunpoikaseen. Liisa Viitasen suomennos on taitava. Tämä ei ole orhanpamukilaista turkkilaisen perinteen laveutta tai amerikkalaisten tiiliskiviromaanien jaarittelua. Ailisli sanoo kolmessa lauseessa saman, johon länsimainen käyttäisi kolme sivua. Raskaita aiheita käsitellään hämmästyttävän kevyesti, mestarin kädellä.

Kivisten unien venäjänkielinen alkuteos on kirjoitettu 2006. Ailisli empi pitkään teoksen julkaisua ennen kuin antoi sen venäläiselle lehdelle 2013. Vastaanotto Azerbaidžanissa olikin raju.

Ailislia syytettiin ” maanpetturiksi”, ja azeriälymystö poltti julkisesti hänen kirjojaan. Itsevaltainen presidentti Alijev riisti Ailislilta kansankirjailijan arvonimen ja peruutti eläkkeen. Jopa kirjailijan korvan irtileikkaamisesta luvattiin palkkio. Osa azeriälymystöstä tuki Ailislia, samoin kuin kansainväliset ihmisoikeusjärjestöt. Maaliskuussa 2014 Ailislia ehdotettiin Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi.

Kivisissä unissa liikutaan Sadyglyn lisäksi hänen läheistensä, kuten näyttelijäkäverin, vaimon tai hoitavan kirurgin tarinoissa. Pikaelämänkertojen kautta valotetaan Azerbaidžanin nykytilaa ja palataan Ailisiin. Siellä itse kivi uneksii menneisyydestä, erityisesti vuosista 1918-1919, jolloin Turkin ja Azerbaidžanin armeijat surmasivat alueella kymmeniä tuhansia armenialaisia.

Kivisiä unia voi pitää jo neuvostoaikoina tunnetun Ailislin laajan tuotannon tilinpäätöksenä. Teos on sielunmessu ja kansallinen itserippi. Ailisli vitsoo lisäksi armotta niin azerinationalismia kuin vallanpitäjien autoritarismia ja korruptiota.

Azeriyleisön raivon herätti erityisesti Sadyglyn hahmo, jonka suulla teoksessa arvostellaan islamin perinteisiin kuuluvaa poikien ympärileikkausta. Lisäksi Sadygly unelmoi matkustavansa Armenian kirkon pääpaikkaan Etšmiadziniin, jotta voisi kääntyä kristityksi ja rukoilla anteeksiantoa muslimien pahoista teoista armenialaisille. Ailislia syytettiin siitä, ettei hän kuvaa armenialaisten tekemiä azerien joukkomurhia Karabahissa.

Ailislin näkemyksen mukaan jokainen kansa on kuitenkin vastuussa ennen muuta omista teoistaan. Muiden pahoilla teoilla ei voi selittää omia rikoksia.

Akram Ailisli: Kiviset unet (Ne ko vremeni vesna). Suom. Liisa Viitanen. Into. 150 s.


Vuoristo-Karabahin sota 1988-1994

  • Sota syttyi, kun Azerbaidžanin neuvostotasavaltaan kuuluneen Vuoristo-Karabahin armenialainen enemmistö äänesti liittymisestä Armeniaan. Ennen sotaa ja sen aikana vainoja ja etnisiä puhdistuksia sekä Azerbaidžanissa että Armeniassa.
  • Sota laajeni, kun Armenia ryhtyi tukemaan Vuoristo-Karabahin armenialaisia.
  • Sota päättyi tulitaukoon ja Armenian voittoon. Vuoristo-Karabah liittyi käytännössä Armeniaan. Yksikään valtio ei ole tunnustanut tilannetta.
  • Ei rauhansopimusta, vaan jäätynyt konflikti. Azerbaidžanin ja Armenian joukot ovat kahakoineet edelleen Vuoristo-Karabahissa.
     mini

    Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomissa 23.7.2015.

maanantai 20. heinäkuuta 2015

Venäjä pelastaa Euroopan?

Fjodor Dostojevski: Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista, Niin & Näin 2009,
Tiina Kartano (Suom.)

F.M. Dostojevskia ( 1821-1881), radikaalia, rangaistusvankia, yhteiskunnallista keskustelijaa ja moraalifilosofia on Suomessa luettu paljolti jonkinlaisena psykologisena realistina ja unohdettu romaanikirjailijan poliittiset ja filosofiset piruetit.

Aikakauslehdissä vilkkaasti esiintyneen Dostojevskin esseististen kirjoitusten pääteemoja oli venäläisyyden suhde eurooppalaiseen ajatteluun. Suomennosvalikoiman ensimmäisessä esseessä Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista (1863) Dostojevski reissaa Euroopassa havaintoja tekemässä; toinen teksti Pieniä vaikutelmia matkan varrelta (1874) tarkastelee satiirisesti venäläistä yläluokkaa. Valikoiman päättävät filosofi Vladimir Solovjovin (1853-1900) Kolme puhetta Dostojevskin muistolle (1882-1884), joissa Solovjov esittelee Dostojevskin kristillisen utopian.

Venäjällä oli 1800-luvulla ominaista, ettei filosofia erottunut kaunokirjallisuudesta omaksi perinteekseen. Valistusta vieronut venäläinen ajattelu lähti ortodoksiuskosta ja mysteeristä. Kyseessä oli oikeastaan enemmän teosofia kuin filosofia eurooppalaisessa mielessä.

Siperiasta Eurooppaan

Nuorena Dostojevski unelmoi matkustavansa Eurooppaan. Tsaarinvalta heitti hänet Siperiaan. Kirjailija tuomittiin vuonna 1849 osallisuudesta Petraševskin sosialistiradikaalien piiriin. Dostojevski sai kärsiä valeteloituksesta ja sen jälkeen 10 vuotta leireillä ja karkotuksessa.

Loppuvuodesta 1859 Pietariin palasi toinen mies. Radikaalista oli tullut konservatiivi ja uskonnollinen nationalisti, joka nuoli kurittajansa kättä.

Myös Pietari oli muuttunut. Uuden tsaarin Aleksanteri II:n reformit nostattivat opiskelijat ja vallankumoukselliset vaatimaan lisää. Poliittisiin levottomuuksiin ja perustamansa Vremja-aikakauslehden toimittamiseen väsynyt Dostojevski päätti kesällä 1862 matkustaa lomalle. Kirjailijan ensimmäinen ulkomaanmatka suuntautui suurin odotuksin Saksaan, Ranskaan, Britanniaan, Italiaan ja Itävaltaan.

Parin kuukauden lomailu lännessä tuotti yhden pisteliäimmistä Euroopasta kirjoitetuista teksteistä, Vremjassa ilmestyneen Talvisia merkintöjä. Olisipa virkistävää joskus lukea suomalaisen kirjailijan vastaavaa Eurooppa-kritiikkiä ikuisen palvonnan asemasta. Dostojevskin esseetyyli on provosoiva, stereotyyppinen ja humoristinen. Tuon tuosta hän poikkeaa sivupoluille ja puhuu Venäjästä lähes yhtä paljon kuin Euroopasta. Dostojevski ivailee pietarilaisintelligentsian suosikin Aleksei Homjakovin runoa Unelma (1834), jossa Eurooppa on "pyhien ihmeiden maa". Peilatessaan Venäjää Eurooppaan Dostojevski ei kuitenkaan muista Gogolin lausetta: "Turha syyttää peiliä, jos naama on vino".

Päiväkirjansa perusteella Dostojevski kärsi Euroopan matkallaan rankasta koti-ikävästä. Ikävä ei kai alkanut heti, sillä Berliiniin saavuttuaan Dostojevski ärsyyntyi: kaupunki oli aivan samanlainen kuin hänen vihaamansa Pietari. Jopa saksalaiset naiset olivat rumia. Kölnin tuomiokirkko muistutti pitsinpalasta ja uusi silta vakuutti saksalaisten ylimielisyydestä. Eurooppalaisten usko omaan erehtymättömyyteensä sapetti Dostojevskia loppumatkan.

Pariisissa hän paukuttaa pilkkaansa jo suurella nautinnolla. Dostojevski määrittelee pikaisesti ranskalaisen porvarin isänmaallisuuden, kaunopuheisuuden, luontosuhteen ja rakkauden - pelkkää tekopyhyyttä. Hän hekottelee porvarin omanvoitonpyynnille. Ihmiset teeskentelevät arvostavansa yleviä arvoja, mutta oikeasti he palvovat vain rahaa. Tasavaltalaisuuden ihanteet eivät juuri merkitse, jollei taskussa rapise riihikuiva. Lehdistön nöyristely keisari Napoleon III:n edessä saa Dostojevskin tuhahtelemaan. Pariisilaiset uskovat olevansa maailman napoja, vaikka eivät halua edes poistua Pariisista, "moraalisimmasta ja hyveellisimmästä kaupungista maan päällä" - joka on samalla hirveän tylsä.

Pariisia pidemmälle Ranskaan ei Dostojevskikaan vaivautunut. Hän lähti Lontooseen, joka huumasi ihmispaljoudella, teollisuudella, Cityn maailmankaupoilla, Whitechapelin slummin huuruilla. Thames oli myrkytetty, aukiot ja arkkitehtuuri kolisivat avaruutta. Dostojevskille Lontoo oli Baalin temppeli, ylpeydessään kauhea. Länsimaat vaikuttivat kirjailijasta edistyksen pilaamilta. Tuloerot ja kurjuus, juopottelevat työläiset ja Haymarketin tuhannet prostituoidut hätkähdyttivät. Raha, tiede ja usko järjen ylivaltaan olivat riistäneet Euroopalta uskon ja henkisyyden, kirjailija päätteli.

Kumma kyllä Dostojevski ei Talvisissa merkinnöissä lainkaan mainitse Lontoossa tapaamaansa demokraattia ja kumouksellista Aleksander Herzeniä. Kenties siksi että hän myöhemmin tuomitsi Herzenin?

Järkeisuskon ja eurooppalaisuuden arvostelua

Talvisia merkintöjä on Siperian jälkeisen Dostojevskin juhlaa. Äänessä on venäläiskansallinen fanaatikko ja kirjailijan itse kehittämän oppisuunnan maahenkisyyden (potšvennitšestvo) kannattaja. Samalla Dostojevski aloittaa Puškinin mytologisoinnin: pohjimmiltaan eurooppalaisesta Puškinista oli leivottava alkuvenäläinen runonlaulaja.

Dostojevski pohtii myös yksilöllisyyttä ja yhteisöllisyyttä. Hän ei tuomitse länsimaista yksilöllisyyden korostusta, sillä hän pitää yksilöllisyyttä välivaiheena korkeampaan yliyksilöllisyyteen, joka tarkoittaa itsensä uhraamista muiden hyväksi. Tällainen Kristuksen tapainen ihanne oli tavoitettavissa vain oppimattoman kansan käsityskyvyllä. Venäläisyyttä ei voinut olla ilman ortodoksiuskoa, ja venäjän kansa eli lähellä Kristusta, Dostojevski aprikoi. Pian Talvisten merkintöjen jälkeen ilmestyi Kirjoituksia kellarista (1864), jossa Dostojevski ensi kertaa asettaa irrationaalisen ja tunteellisen idän vastatusten järjen riivaaman lännen kanssa.

Pieniä kuvia matkan varrelta matkan varrelta upottaa satiirinsa solmut Euroopan sijaan venäläisen yläluokan nahkaan. Dostojevski erittelee seurustelutapoja Venäjän matkoilla junassa ja höyrylaivalla. Dostojevskin kuvaama juureton venäläinen yläluokka apinoimassa eurooppalaisia tapoja tuo mieleen nykysuomalaisen eliitin eurokiimassaan ja uskossaan talousiberalismin autuuteen. Ihmisten johdateltavuus, pöyhkeys, keskinkertaisuus ja pyrkyryys joutuvat raivokkaan kritiikin kohteeksi. Myös Pienissä kuvissa kansa nähdään alkuperäisen uskon ja viisauden tyyssijana.

Venäjän johtama autuaiden utopia

Solovjovin Kolme puhetta Dostojevskin muistolle piirtävät kiintoisasti esiin Dostojevskin uskonnollis-konservatiivisen utopian, joka vasta häivähtää valikoiman esseissä, ja tulee esille Dostojevskin myöhemmissä kirjoituksissa. Filosofina mystiikkaan taipuvainen Solovjov yhdisti ajattelussaan sekä loogisuuden että uskonnollisen kokemuksen tavoittelun. Hän kritisoi positivismin ja materialismin vääristämää läntistä maailmankuvaa. Solovjoville Dostojevski oli yksi uskonnollisen taiteen tienraivaajista. Sittemmin Solovjov vaikutti vahvasti kaunokirjallisuuteen, erityisesti 1900-luvun alun venäläiset symbolistit ammensivat hänen ajattelustaan, joka korosti sisäistä moraalista vallankumousta.

Dostojevskin utopiassa Venäjän kutsumuskohtalona on johdattaa Eurooppa ja koko ihmiskunta takaisin kristilliseen alkukotiin, yhteen kirkkoon ja uskoon, pravoslavieen. Muut kansat voivat säilyttää kansalliset erityispiirteensä, kunhan vain luopuvat kansallisesta itsekkyydestä. Venäjän kansalla ei Dostojevskin mielestä ollut vahvaa kansallista itsekkyyttä, eikä taipumusta syrjintään.

Tämä uskonnollinen utopismi muistuttaa itseasiassa hämmästyttävästi internationalistista kommunismia, olkoonkin, että Dostojevskin visiossa kaiken piti tapahtua ilman pakkoa, rauhanomaisesti, kun kansat yksi toisensa jälkeen löytävät totuuden. Dostojevski uskoi, että Venäjä pelastaa Euroopan. Mutta kuka sitten pelastaa Venäjän?

Pohjimmiltaan Dostojevski oli bysanttilainen universalisti, joka julisti itäistä eurooppalaisuuden voittokulkua.Tällainen rikkiviisaus ei ole harvinaista eurooppalaisilla ajattelijoilla. Lännessähän on myös uskottu oman aatteen, Paavin vallan, työväenaatteen, nationalismin, modernisaation tai kapitalismin voitolliseen levittäytymiseen yli maanpiirin.

Solovjovin teksti herättää pohtimaan myös "Venäjän idean" synnyn kietoutumista kristinopin itäiseen suuntaukseen. Bysantin sorruttua turkkilaisten valtaan vuonna 1453 Venäjä tunsi jääneensä yksin kannattelemaan ortodoksista uskoa, jonka mongolien hyökkäys pitkään eristi Euroopasta.

Venäjän erityislaatuisuuden ja ainutlaatuisen kohtalon idea on lopulta ehkä vain eurooppalaisen hegemonia-ajattelun itäinen, korostunut versio. Oli miten oli "Venäjän idea" on jatkanut sitten Dostojevskin elämäänsä niin taiteissa kuin politiikassa. Sen jälkiä löytää 1910-luvun skyyttalaisliikkeestä ja symbolismista - ehkä myös Stalinin ajatuksesta "kommunismista yhdessä maassa". 1970-luvulla idea versoo Valentin Rasputinin maaseutuproosassa ja 1990-luvulla se palaa Aleksander Solzhenitsynin ja kumppanien uusslavofilian kaavussa. Kaikuja tästä ideasta on myös Putinin "suvereenin demokratian" kyhäelmässä tai kansallismielisten Euraasia-liikkeessä joiden hedelmiä korjataan nyt. Minne riennät, oi Venäjä!

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt Kiiltomadossa 17.6.2009.

perjantai 10. heinäkuuta 2015

Kiusaajia vastaan

Kirjallisessa maailmassa on omat valtapelinsä ja kiusaajansa.

Kesällä 2007 matkustin prosaisti Jani Saxellin kanssa Yhdysvalloissa. Tarkoituksena oli kirjoittaa kirja niin sanotusti vaihtoehtoisista Yhdysvalloista. Törmäsin lisäksi vaihtoehtoiseen Saxelliin. Haastattelimme kansalaisjärjestöjen ja erilaisten vähemmistöjen toimijoita. Vierailimme Atlantassa ensimmäisessä US Social foorumissa ja New Orleansissa, joka kivuliaasti kipusi ylös vuoden 2005 hurrikaani Katrinan jäljiltä. Näytti siltä, ettei liittovaltio USA:ssa halunnut auttaa kansalaisiaan yhtään enempää kuin EU-keskus Kreikkaa.

Matkan jälkeen Saxell kävi kiinni kraiveliin. Hän oli suivaantunut jostain matkalla tapahtuneesta ja ryhtyi verbaaliseen aggressioon. Kiukun syy ei koskaan kunnolla selvinnyt minulle. Seurasi parin viikon solvauskampanja. Se ei rajoittunut vain minuun, vaan ulottui myös vaimooni, kavereihini, sukulaisiini ja veljeni psyykkisten ongelmien ruotimiseen. Mustamaalausta tulvi puhelimen ja sähköpostin välityksellä ennen kuin sain pantua estot päälle - muuta mahdollisuutta ei lopulta ollut.

Puoli vuotta myöhemmin sama toistui, nyt solvausfoorumina oli internet. Saxell levitti mustamaalausta laajalle myös puskaradiossa ja kulttuurijärjestökentällä, olihan hän tuolloin jonkinlainen Vasemmistoliiton toimitsija. Sittemmin mies erosi puolueesta. Viesteissään Saxell esimerkiksi väitti minua raiskaajaksi ja kirvesmurhaajaksi. Eräässä viestissään hän "fantasioi" kuinka johdan Venäjän armeijaa miehittämään Suomea.

Saxell kirjoitti Yhdysvalloista kertovan kirjan yksin valmiiksi ja maalasi minusta opuksessa jonkinlaisen sarjakuvahahmon, jonka nimiin hän laittoi päänsisäisiä käsityksiään.

Olin ensin tyrmistynyt, sitten lähinnä huvittunut. Nyt kun loanheitto on jatkunut erilaisilla foorumeilla ja internetissä vuosien ajan ei enää naurata. Saxell on jatkanut vainoamistaan ja perättömien, jopa houreisten juttujen levittämistä, ja ilmiselvästi hyötynyt toiminnastaan. Hänellä on säilynyt jonkinlainen maine, ja monen silmissä hän on neutraali hahmo, koska ihmiset eivät yleisesti ottaen halua "puuttua toisten riitoihin" (ts. melko yksipuolinen vainoaminen mielletään riitana) tai ottaa kantaa, "koska ei voi tietää kuka puhuu totta"jne. Lisäksi Saxell lienee valikoinut uhrinsa tarkoin; en ole ainoa. Mielestäni on väärin, että kiusaajien toimintaa suvaitaan. Kirjallisen yhteisön tulisi nykyistä räväkämmin puuttua valtapeleihin ja vainoamiseen.

Se että joku savustetaan ulos kirjallisesta projektista on tavallaan asia, joka joskus voi tapahtua. Vuosikausien kiusaamista ei pitäisi katsoa läpi sormien. On myös ikävää, että sivulliset, kuten ystäväni tai sukulaiseni, saavat kärsiä jatkuvasta mustamaalauksesta.

Asian tekee ikävämmäksi, se, että taustalla on ilmeisesti poliittisia motiiveja. Jo Yhdysvaltain matkalla sain kuulla olevani "Amerikan vastainen", kun kritisoin USA:n yhteiskuntamallia. Sittemmin syytökset ovat paisuneet kuin zeppeliini. Esimerkiksi eräässä facebook-profiilin solvauksessaan Saxell vertasi minua John Lennonin murhaajaan.

Otan vainoamisen ensi kertaa julkisesti esiin. Syy poikkeukselliseen ulostuloon on paitsi se, ettei vainoaminen näytä loppuvan myös se, etten ole suinkaan ainoa ihminen, joka on joutunut kärsimään ko. henkilön vuosikausia kestäneestä kirjallisesta diarrheasta ja henkisestä väkivallasta.

Teräkseen taittuneet modernismin sarvet

  Georgialaiset modernistit uudistivat taidetta 1900-luvun alussa. Taivaansinisten juomasarvien tarjoama pulppuava malja virkisti kirjallist...