tiistai 27. joulukuuta 2016

Proletariaatin periaatteet

Se mikä ennen oli laihuutta on nykyään ylipainoa, silkkaa läskiä.
Se mikä ennen oli toimeliaisuutta, on nykyään passiviisuutta.
Se mikä ennen oli taistelua, on nykyään televisio-ohjelmista kiistelyä.
Se mikä ennen oli mielenosoituksia, on nykyään halparuokaa purilaispaikasta.
Se mikä ennen oli tietoisuutta, on nykyään tiedottomuutta, pelkkää lumisadetta.

Päihdeongelma on ikuinen. Luokkaerot, terveyserot, sosiaalierot,
vaikuttavat ihmisten elinajan pituuteen jopa kymmenillä vuosilla.

Jossain silmänurkan vasemmalla kulmalla
ammattiliitot turvaavat vanhojen jäsentensä edut,
anarkistit kulkevat mielenosoituksessa
ja se näytetään rikottuna ikkunana.

Proletariaatti kuolee, Tampere turhaan,
mutta ei ennen kuin on siittänyt jälkikasvunsa,
josta tulee uusien säädöksien jälkeen halpatyövoimaa
laiskoille, rikkaille, väkivaltaisille ja muuten kyynisille.

Entententeelikamentten ja pippuri huis,
kuka nämä paskat savustaisi pois?


perjantai 23. joulukuuta 2016

Feministinen robotti

Hän vaatii tasa-arvoa, ei sen enempää.
Ja siksi häntä nimitellään feministiksi.
Mutta hän on ylpeä nimestä, syystäkin, ja asettaa
kätensä kuin liipaisimelle
ruiskaistessaan naurunsa vasten kasvojamme.
Ja pian me nauramme mukana.

tiistai 20. joulukuuta 2016

Sovinistinen robotti

Näinä päivinä naisen takapuolen, hänen pakaroidensa ylistäminen
kuulostaa ilkeältä sovinismilta.

Robotti pohtii

esiin työntyvää lihaisaa, punaista kukkaa,
joka leviää mukavasti kuin geopolitikka,
ja siinä keskellä terälehdet
valmiina ottamaan vastaan robotin teknologian.

Pyöreästi esiin työntyvä kukka,
jota robotin kaltaiset hahmot palvovat illansoitossa.

Miten ihanaa on ajatella, ettei kaikki täällä vielä ole automatisoitua.

Kirjallisen valtavirran- ja julkisuuden rajoilla

Lukaisin Markku Eskelisen Raukoilla rajoilla. Suomalaisen proosakirjallisuuden historiaa -teoksen jo heti sen ilmestyttyä syyskuussa. Olen kiinnostuksella seurannut opuksen kritiikkejä pitkin talveen taittuvaa syksyä tässä kaupungissa, joka perustettiin 1500-luvulla ja nousi Suomen pääkaupungiksi 1800-luvun alussa, joka on kokenut sisällissodan punavallan ja saksalaismiehityksen, valkoisen terrorin ja neuvostoilmavoimien pommituksen jatko-sodassa jne.

Monessa arvostelussa kirjalliset auktoriteetit ovat leimanneet Eskelisen teoksen "pamfletiksi" sillä perusteella, ettei sen kirjoittaja käsittele kaikkia valtavirrassa yleisesti hyväksyttyjä kirjailijoita. Hernettä on vedetty nenään myös sen vuoksi, että Eskelinen luonnehtii monia menneitä tai nykyisiä kirjallisuudentutkijoita ja kirjailijoita räväköin sanakääntein. Esimerkiksi Antti Hyryä hän kutsuu ”häkkinsä rajoja hitaasti hahmottavaksi /---/ melankoliaa potevaksi marsuksi”, mikä kieltämättä kuulostaa oikeaan osuvalta.

Eskelisen teoksen esiin kirjoitettu tarkoitus on toinen: kirjalliseen marginaaliin jääneiden teosten tulkinta, valtavirran ”siunattujen” muistomerkkien uudelleen luenta, kokeellisen proosan jäljittäminen kustakin aikakaudesta ja sen osoittaminen miten erilaiset zeitgeistin valtaideologiat nationalismista fasismiin ja kommunismiin sekä näiden ideologioiden käytännön soveltajiin ovat usein vaikuttaneet myös kirjallisen vallankäytön laskoksissa. Suurinta kirjallista vallankäyttöä on tietenkin julkaisematta jättäminen.

Eskelisen teoksen antia ovat esimerkiksi Algot Untolan piiloon painettujen teosten käsittely ja merkityksen käsittäminen, niin sanotun jääkäriscifin ruodinta, Paavo Haavikon valpas lähiluenta, käsitteen ”bonsaimodernismi” lanseeraaminen, Hans Selon teosten käsittely ja ilkeät, raastinraudanomaiset luonnehdinnat erilaisista valtavirran kunakin aikakautena omaksumista ”pyhistä” käsityksistä, kirjailijoista ja teoksista, joita aikakauden kaapin päälle nostetut tutkijat, kriitikot ja toimittajat kilvan kehuvat. Elmer Diktoniuksen aikakautensa valtavirtaan nähden varsin kokeellisen proosan ruodintaa jäin kaipaamaan. Diktonius on kai rajautunut ulos teoksesta, joka keskittyy vain suomen kieliseen proosaan, vaikka Elmer käsittääkseni itse käänsi tekstinsä suomeksi.

Jos en väärin muista, niin kirjallisuudentutkimuksen, samoin kuin kaiken akateemisen tutkimuksen ja inhimillisen toiminnan, tarkoitus on aiemmin kiveen veistettyjen käsitysten riekalointi, makulointi, ruopiminen, uudelleen luenta ja hipelöinti.

Kirjallisuushistorioita ei Suomessa useinkaan ole kirjoitettu erityisen hyvin. Parhaimmillaankin teoksia vaivaa akateeminen kapulakielisyys ja tuoreiden näkökulmien pelko ja puute. Eskelisen teos on tässä mielessä toista maata: monet sen jaksoista nousevat erinomaiseksi kirjallisuusesseistiikaksi.
Tuskin Eskelinen teoksellaan mitään ”kirjasotaa” sytyttää, ei edes sellaista kiistaa joka syntyi hänen yhdessä Jyrki Lehtolan kanssa kirjoittamansa esseeteoksen Sianhoito-opas (1987) ilmestyttyä. Ei varmaan ole tarkoituskaan. Suomalaista kirjallista kaanonia ja kirjallisuudenhistorian betoniin valettuja käsityksiä teos silti haastaa.

Tämä on on ihan helvetin siistiä.

perjantai 16. joulukuuta 2016

Kekkoslovakia 2.0.

Hauskutin aikani,
katosin kuvasta, tulin taas takaisin,
hyvästi luvasta,

pyrynä metsän rajaa.

Hauskutin aikani,
itkin taas huvista, kiersin ulos
veroin ja osakkein,

tätä yhtä ja samaa.

Hauskutin aikani,
tapoin taas halusta, ylestä palosta,

tätä lujaa jämää.

Hauskutin aikani,
Kempeleen kalusta, uskosta lujasta,

paloa hämää.

Hauskutin aikani,
tuskutin kaikki, hyppäsin itse

sinne lahtarin läjään.

perjantai 9. joulukuuta 2016

Ihmisrobotti juhlissa

Hän juhlistaa olemustaan, sulat ja värit.
Hänen olemuksensa on etumusta täynnä.
Hän katsoo, eikä kukaan kehtaa olla vastaamatta katseeseen.
Häntä kohdistavat kamerat.

Miksi, miksi, miksi, miksi, miksi,
miksi, miksi, miksi, miksi, miksi

Ei täällä ole turhia kysymyksiä.

Häntä kohdistavat kamerat, koska hän on tärkeä ja paljon enemmän kuin muut ,
kuin muut me täällä,
kuin muut me täällä,
kuin muut me täällä,

enemmän kuin minä ja sinä.

Koneistosta ei tietenkään ole kysymys.

maanantai 21. marraskuuta 2016

Ihmisrobotti itämaisena viisaana

Itämaiset viisaat
osaavat hallita sydäntään, verenkiertoaan ja hengitystään,
silkalla tahdonvoimalla.
Mutta minä pystyn vähintään yhtä hyvään:
kykenen kontrolloimaan suolistoni toimintaa.
Pystyn röyhtäilemään kaksitoista tuntia yhteen menoon;
piereskelen 100 desibelin voimalla, 5 – 20 000 herzin korkeudelta;
voin olla ulostamatta kaksikin vuotta tai pusertaa kerralla kuorma-autollisen;
vatsani kurina kuulostaa painokoneelta, puudelin haukulta, Beethovenin yhdeksänneltä,
setelien kahinalta tai Vesuviuksen purkaukselta.
Ja mikä parasta, en koskaan kärsi vatsahaavasta.
Harvoin ymmärretään, että harmoninen
suolistontoiminta on onnellisen elämän
kellokortti ja tuntolevy.
Minun kykyni on kehityksen kondorinpesä,
metodologinen tritonus,
modernisaation G-piste.
Se on totisesti länsimaisen sivistyksen
ylivoimaisuuden ilmoitus.

Ihmisobotti dadaistien bileissä

Pöytäliinan ympyräkuvion halkaisijalla
seisoi kuohuviinillä täytettyjä laseja

Eteispalvelija kurottautui varpaisilleen, sieppasi
huoneeseen astuneen herrasmiehen knallin.

Odotetun vieraan kallon keskikohdasta
versosi pienikokoinen Eiffel-tornin näköiskappale.

Se oli metallia ja kasvukautensa aikana
se oli saanut hiukset varisemaan.

Pienen pieniä ihmisiä seisoskeli tornin
52. kerroksen ravintolassa ja näköalatasanteella.

Lilliputit sorisivat repliikkejä, esimerkiksi:
kuinka hulppeita harjuja siintää horisontissa”.

Kaikki ymmärsivät heti: vieraalla ja tornilla
oli niin sanottu symbioosisuhde.

Kumpikaan ei voinut elää ilman toista.

Hedonistinen robotti

Olen tyydyttymättömässä tilassa,
luonteenomaisessa tilassa, jatkuu niin kuin Möbius-nauha.
On pakko päästä nussimaan, haluan tunkea elimeni jonnekin.
Haluan nussia koiraa, elefanttia, delfiiniä. Haluan naida
ruumiita, sikiöitä, äitiäni, isääni ja veljeäni.
Täytyy saada
nautintoa – oodekolonia tai Bourbon-viskiä,
tolua tai puhdasta oopiumia.
Olen hermostunut, ärsyyntynyt, ärsyyntynyt.
Nyt ei Subutex riitä.
Haluan tuntea auringon ideologian hehkun,
kun kaikki reaalinen on räjähtänyt ja vain illuusio
värisee täydellisenä horisontissa, ja vartalon läpäisee
kaikkivoipaisuuden neljän ulottuvuuden aalto.
Haluan kuolla pillu kielelläni, päässäni universumin orjantappurakruunu
ja objektiivisen totuuden peililasit päässä.
Haluan sammuttaa hasissätkäni Kristuksen peräreikään
ja naida Jumalalta tajun kankaalle.
Haluan syödä plutoniumia, syanidia ja DDT:tä,
kaikesta huolimatta, vain vittuillakseni.
Olen hermostunut, ärsyyntynyt, ärsyyntynyt.
Harmaata on maisema puolillaan
ja minä tarvitsen verisiä värejä.
Antakaa minulle jokapäiväinen nautinto,
niin minä vapahdan teidät.

Ihmisrobotin isoäiti

Hänen hampaattomuutensa ei ole totta.
On tekohampaat, synteettinen kieli,
silmät ovat lasia, kallonkuoressa hopealevy.
On jalkaproteesi ja tekokämmen,
on korvaproteesi ja synteettiset nenäkarvat.
Hänellä on silikonirinnat ja häpyhuulissa lisäke.
Nahka on hohtava kuin lampunvarjostin.

Hänellä on polaroidinkiiltävät hiukset
ja kasvot liukkaat kuin vettynyt klitoris.
Hänellä on elävä katse,
mielenkiinnoton nimi, varjoaan
hitaammat raajat, ajatukset
jotka eivät kiinnosta mediaa.
Hänen hampaattomuutensa ei ole totta.

Ylipäänsä häntä on hyvin vaikea myydä.
Ja on vaikea sanoa mitä hänellä voisi tehdä.
Hänen hävittämisensä tulee tuhottoman kalliiksi,
koska hänestä joutuu maksamaan ongelmajätemaksun.

Ihmisrobotti huutaa kiimasta

Sinä
hyppäät niskaani voimalla,
kierrätyspaperinharmaassa väkijoukossa,
shanghaijaat minut suden hetkellä,
viet syöksyveneen kannelta, jäähilerumputulesta,
pahan toivon niemen reunalta,
ithacanpunaisin huulin;

minä
olen kilpikonna gepardien bileissä,
plastillinen tinapoika,
hassu kosketus pudotessa lehden,
uniisi laukeava pornotähti,
kuumainen, luumainen
keskellä ihmisten hautajaiskatseita;

sinä
sinä olet valittuni tässä
pikosekunnin ikuisuudessa,
poismenevässä pirunpolskassa,
tässä nikkelielämässä;

minä
haluan että tiedät sen.

Ihmisrobotti entisenä Gulag-vankina

Istun Turuhanskin lankkulaiturilla,
hieron kasvoihini vastapyydettyä, veitsellä avattua muksun-siikaa,
revin nälkääni sen valkoista lihaa.

Pesemättömien vartaloiden tuoksu.
Tunnen miten Stalinin viikset kutittavat niskaani.
Hänen paksu kaukasialainen kyrpänsä tunkeutuu
rusottavien pakaroideni väliin.
Olen kontillani Turuhanskin laiturilla,
pää kohti Moskovaa.

Hänen kovat ossetialaiset pakaransa jännittyvät
ja hän päästää sisuksiini pitkän ryöpyn tulikuumaa marxismi-leninismiä.
Vartaloni jokainen suomu panssaroituu ja nousen
ylös uutena ihmisenä, neuvostoihmisenä, ihmisrobottina,
Turuhanskin laiturilla,
kuolemassa nälkään, 
hieron kasvoihini vastapyydettyä, veitsellä avattua muksun-siikaa.

torstai 27. lokakuuta 2016

Neuvostoliitosta kirjallisesti

Neuvostoliiton romahdettua ja sen valtionarkistojen avauduttua hetkellisesti 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa on neuvostohistoriasta ilmestynyt valtavasti tutkimuskirjallisuutta niin lännessä kuin entisessä Neuvostoliitossa. Kuva bolševikkien johtamasta valtiosta on tarkentunut, vaikka aivan kaikkia yksityiskohtia ei vieläkään tiedetä.

Aikaa on kulunut sen verran – vaikka ei ehkä vielä tarpeeksi – että Neuvostoliitosta olisi voinut tulla samanlainen populaarikulttuurin aarreaitta kuin natsi-Saksa on nykyään. Joka vuosi ilmestyy uusia tietokirjoja ja dokumentteja natsiajasta. Luvuttomia ovat romaanit ja Hollywood-elokuvat, joissa sankarit seikkailevat natsismin labyrinteissa. Samalla natsismista on pystytty leipomaan ”demonisen pahuuden” kaikukammio. Kätevästi on pystytty unohtamaan, että samanlaisia poliittisia, tieteellisiä ja ideologisia kehityskulkuja tapahtui monessa muussakin Euroopan tai maailman maassa. Edes rotuopit, rodunjalostus, antisemitismi tai rasismi eivät ole saksalaista keksintöä tai Hitlerin kehittämiä.

Bolševismin kauheudet eivät toistaiseksi ole päässeet samaan asemaan kuin natsismin – johtuu tämä sitten tietämättömyydestä, propagandan yhä jatkuvasta painolastista tai yksinkertaisesti siitä, etteivät hirveydet tapahtuneet länsimaailmassa – niitä ei siis tarvitse sieltä myöskään ulossulkea.

Viime vuosina yhdysvaltalaisessa jännityskirjallisuudessa on erottunut kapea aalto. Monet julkaistut dekkarit sijoittuvat Neuvostoliittoon. Esimerkiksi Tom Rob Smithin esikoisromaani Lapsi 44 (2008) tapahtuu Stalinin ajassa ja nyhtää tarinaansa ainesta Andrei Tšikatilon tapauksesta. Tšikatilo, näennäisesti sivistynyt perheenisä, joka vuosina 1978-1990 murhasi 50 lasta ympäri Neuvostoliittoa, on innoittanut monia jännityskirjailijoita kuten Thomas Harrisia. Stalinin aika ja poliittinen terrori toimivat Smithin dekkarissa lähinnä lavasteina, eikä neuvostohistorian tarjoamista draamallisista mahdollisuuksista saada otetta.

Suomalaisessa kirjallisuudessa on toisin. Neuvostoliitto on noussut 2000-luvulla eräänlaiseksi suureksi aiheeksi, jota on setvitty proosassa. Monia näistä romaaneista on kovasti huomioitu julkisuudessa. Osin kyse on ollut viime vuosina vaikuttaneesta historiallisten romaanien buumista, mutta ei pelkästään. Selvästi aiheelle on ollut suorastaan sosiaalinen nälkä ja jano.

Historialliset romaanit ovat usein suosittuja aikoina, jolloin syystä tai toisesta etsitään ratkaisua menneisyydestä. Kyse ei välttämättä ole siitä, että nykyhetki ristiriitoineen olisi liian vaikea kuvattavaksi. Parhaimmillaan historiallisissa romaaneissa käsitellään vaiettuja aiheita ja kansallisia traumoja. Monet Neuvostoliittoon liittyvät nykyromaanit käsittelevät suomensukuisten vähemmistöjen kohtaloita suuressä sosialistisessa itänaapurissa. Näin ne myös eräällä tavalla heijastavat 2000-luvulla alkanutta kansallismielistä aaltoa suomalaisessa kulttuurissa.

Anita Konkan Musta passi (2001) on nykypäivän havaintoja ja kirjailijan inkeriläissyntyisen sedän tarinaa Neuvostoliitossa yhdistelevä metafiktiivinen teos. Sedän pakoretkien mukana kuljetaan ympäri laajaa Neuvostomaata Novosibirskin rakennustyömailta sirkukseen Groznyissa.

Jari Tervon romaanitrilogia Myyrä (2004), Ohrana (2006), Troikka (2008) sukeltaa Suomen ensimmäisen tasavallan poliittiseen historiaan. Romaanien juonikuvioiden pääosassa ovat suhteet Neuvostoliittoon. Tervon kevytmodernismissa käytellään näkökulmatekniikkaa ja epäluotettavia kertojia. Trilogia luo kaunokirjallisen tulkinnan itsenäisyyden ajan historiasta, suomettumisesta, idänsuhteista, vakoilusta ja suomalaisista kommunisteista. Kommunismi on ideologia, jonka kanssa Tervon päähenkilöt ja heidän vastinparinsa käyvät sylipainia. Suomen ensimmäisen tasavallan militaristisia, ääärikansallisia tai fasistisia virtauksia sitä vastoin ei problematisoida.

Teoksista Ohrana sijoittuu selvimmin Neuvostoliittoon ja on myös trilogian vahvin teos. Siinä Tervo malttaa jättää kielelliset nokkeloinnit ja puolivillaisen poikahuumorin – eräänlaisen tavaramerkkinsä – vähemmälle ja luottaa tarinan voimaan. Romaani kuvaa sisällissodassa 1918 punakaartissa taistelleiden suomalaisten vaiheita Leningradissa ja suunnitelmaa salamurhata marsalkka Mannerheim. Uusimmassa romaanissaan Matriarkka (2016) Tervo kirjoittaa inkeriläisistä ja heidän Neuvostoliitossa kokemastaan vainosta, jonka takia kansa käytännössä lakkasi olemasta.

Sofi Oksasen näytelmä Puhdistus (2007) ja sen aiheilta kirjoitettu samanniminen romaani (2008) jatkavat jo alkanutta Neuvostoliiton käsittelyä. Näytelmään verrattuna romaani on melko erilainen: lajinvaihto on tuottanut uuden teoksen siinä mielessä, että samoista henkilöistä romaani kertoo eri tarinan eri painotuksin.

Virolaistaustainen Oksanen käsittelee äitinsä suvun vaiheita neuvosto-Virossa jo esikoisromaanissaan Stalinin lehmät (2003). Neuvosto-Viro on esikoisessa kuitenkin vain sivuteema ja pääosassa naisiin kohdistuvat kulttuuriset vaatimukset ja niiden aiheuttama psyykkinen kärsimys.

Puhdistus veistelee tarinan vaietusta traumasta. Psykohistoriallisen kertomuksen propelleina pyörivät kateus, heikkous, viha ja petos. Teoksen päähenkilöiden Aliiden ja Zaran kohdatessa törmäävät aikakaudet, 1990-luku ja Aliiden muistojen vuodet 1936-50, jolloin Eesti menetti itsenäisyytensä. Ovatko naisten kohtalot sittenkään kovin erilaisia?

Sisarusten välistä kateutta käsittelevän tarinan läpi romaani näyttää NKVD:n terrorin miehitetyssä Virossa. Terrorin logiikka ajaa petokseen. Aliide uhraa sisarensa ja valitsee pelastajakseen fanaattisen kommunistin Martinin. Silti hän piilottelee metsäveli Hansia ja haluaa omistaa tämän. Romaani näyttää Aliiden syyllisyyden, vainoharhan, pelon ja valheessa elämisen sykkeen, joka ei neuvostoaikana koskenut vain yksilöä, vaan koko yhteiskuntaa.

Henkilötaustat avautuvat romaanissa syvemmin kuin näytelmässä, joka kärsii eräänlaisesta asetelmallisuudesta. Tätä ei romaanissakaan täysin vältetä: niin Stalinin ajassa kuin teoksen nykyhetkessäkin venäläiset henkilöt ovat vain pahoja, virolaiset pääsääntöisesti hyviä.Naisiin kohdistuva sorto on usein seksuaalista väkivaltaa, Oksanen muistuttaa. Stalinin terrori vertautuu nykyajan seksiorjabisnekseen. Teemana naisten alistaminen nostaa teoksen yleisinhimilliselle tasolle.

”Puhdistus” viittaa sekä Stalinin puhdistuksiin, että moraaliseen puhtauteen ja saastaan - henkilökohtaiseen ja yhteiskunnalliseen historian selvitystyöhön. Romaani pureutuu Viron historian kipupisteisiin, mutta puhkoo myös suomettumisen ajan patoumia lahden tällä puolen. Toisin kuin näytelmässä romaanin Aliide ikään kuin lunastaa pahat tekonsa pelastamalla Zaran. Loppuun sijoitetut fiktiiviset KGB:n asiakirjat heittävät silti kylmää vettä lukijan niskaan. Tuleeko lunastusta sittenkään?

Oksasen seuraava romaani Kun kyyhkyset katosivat (2012) jatkaa Viron lähihistorian käsittelyä. Nyt seurataan kameleonttimaista psykopaattihahmoa Edgar Partsia vuosina 1930-1960. Ajanjakso ulottuu itsenäisestä Virosta neuvostomiehitykseen, saksalaismiehitykseen ja uuteen neuvostomiehitykseen. Mukana ovat Siperian kyyditykset ja vastavallankumouksellinen toiminta. Parts aloittaa metsäveljissä, jatkaa saksalaisten juoksupoikana ja päätyy neuvostohallinnon yhteysmieheksi. Tilaa saa myös Partsin vaimo Juudit, joka rakkaudettoman avioliiton ja sattumuksien kautta päätyy saksalaisupseerin leikkikaluksi.

Oksanen piirtää kiinnostavia kuvia ihmisistä ääritilanteissa. Romaani sortuu kuitenkin materiaalin liiallisuuteen ja opettavaisuuteen. Ikään kuin kirjailijalla olisi ollut halua kertoa kaiken neuvostovakoilusta ja propagandan tehtailusta. Juonenkuljetuksen pikkunäppärissä käänteissä moni henkilöhahmo jää paperiseksi. Virolaisklassikko Raimond Kaugver on lisäksi käsitellyt samoja teemoja romaanissaan Neljäkymmentä kynttilää (1966) ja tehnyt sen Oksasta paremmin. Kaugverin romaanin sankari on Oksasen teoksen päähenkilön vastakohta: Viron historian hiidenkirnussa hän ei halua taipua yhdenkään valtajärjestelmän juoksupojaksi.

Oksanen sai Puhdistuksesta Finlandia-palkinnon vuonna 2008 ja imuroi samana vuonna lähes kaikki muutkin kirjallisuuspalkinnot. Kyse tuskin oli pelkästään siitä, että romaani oli niin tasokas. Aiheella ja erityisesti sen käsittelytavalla selvästi oli tilausta. Oksasen psykohistoriallinen, realismista ja kevytmodermista ammentava tapa rakentaa teoksensa selvästi puhutteli suurta yleisöä.

Ja kuitenkin esimerkiksi Arvi Pertun romaani Papaninin retkikunta (2006) on eräässä mielessä kiinnostavampi ja moniulotteisempi teos kuin Puhdistus. Pertun romaanissa luodaan tragikoominen katsaus stalinistiseen terroriin Neuvosto-Karjalassa. Ennen muuta käsitellään amerikansuomalaisia, jotka valheellisen propagandan houkuttelemina muuttivat 1930-luvun alussa kymmenintuhansin Karjalaan sosialismin rakennustyöhön.

Papaninin retkikunta on tutkielma totaalisen vallan mekanismeista ja jännitysromaanipastissi. Ilmestyessään melko vähälle huomiolle jäänyt romaani on myös postmodernin ironian sovellus ja läpivalaisu: totalitaarisessa yhteiskunnassa sanat ovat ainakin yhtä vaarallisia kuin teot, ja lopulta vain kuvitelmat ja valhe ovat veristä totta. Romaanin päähenkilö Jaakko (Jack) Petterson on kirjailijaliiton lehden toimitussihteeri, joka kirjoittelee omaa romaanikäsikirjoitusta Karjalan metsäsissikapinan vuosilta; käsikirjoituksesta on sijoitettu otteita Papaninin retkikunnan sisään. Lapsellinen, pyrkyröivä, pelkurimainen ja seksuaalisesti turhautunut Jaakko on melko epäluotettava kertoja. Jaakon näyissä kulkee musta Buick, salaperäinen femme fatale Ellen, älykköravintolan jazz soi Petroskoin yössä, ja vodkaa juodaan kuin viimeistä päivää.

Jaakko himoitsee Elleniä, jonka hän liittää NKVD:n kotikäynteihin ja pidätyksiin. Jaakon sadomasokististen fantasioiden kieppuessa ei ole selvää mikä on vainoharhaa ja mikä totta. Perttu osoittaa hyvin, ettei totalitarismissa edes todellisuuskäsitys ole turvassa. Kun valheesta tulee totta, ja totuudesta rikos, avautuu mielettömyyden ikkuna minä hetkenä tahansa arkielämän keskelle.

Mustanhumoristisen romaanin hirtehisimpiä kohtauksia on kuvaus neuvosto-Karjalan kirjailijaliiton kokouksesta, jossa tuomitaan ”kansanvihollisia”: kaikki pyrkivät pelastamaan oman nahkansa toinen toistaan absurdimmalla tavalla. Perttu näyttää myös Oksasta selvemmin, ettei totalistarismissa ole sankareita. Totaalinen valta korruptoi ja tuhoaa absoluuttisesti. Edes uhrit eivät aina ole viattomia, sillä he ovat saattaneet ilmiantaa toisia.

Katri Lipsonin 1980-luvun Murmanskiin sijoittuva romaani Kosmonautti (2008) on kiinnostava poikkeus siinä mielessä, että se ei juuri pyri hyödyntämään poliittista aineistoa. Sivujuonteena neuvostovalta tosin pyrkii romaanissa käyttämään kosmonautin urasta haaveilevan pojan tarinaa propagandasssaan. Pääasiassa romaani on taitava modernistinen, omastamme poikkeavaan yhteiskuntaan sijoitettu rakkaustarina.

Rosa Liksomin Hytti nro 6 (2011) palaa tavallaan kirjailijan nuoruuden novellikokoelman Väliasema Gagarin (1987) linjoille, mutta erilaisin painotuksin. Romaani on sommittelultaan yksinkertainen, mutta onnistuneesti pelkistetty. Nuori suomalainen nainen on Siperian junassa matkalla Moskovasta Mongoliaan. Pääosaan ei kuitenkaan nouse nainen, vaan hänen sattuman sanelema matkatoverinsa, keski-ikäinen äijä nimeltä Vadim: juoppo, kusipää, vaimonhakkaaja, sovinisti, rasisti ja armoton jutunkertoja. Siperian junan välietappien myötä ohi liukuu Neuvostoliitto ja sen kulahtanut, absurdi todellisuus: arkipäivässä leijuva väkivalta, rähjäinen infrastruktuuri, elintarvikepula jonoineen, loputtoman villi luonto, ekologiset ongelmat. 

Nainen löytää Venäjältä myös paljon kauneutta. Hän tekee tarkkoja havaintoja neuvostoelämästä. Matkatoveri Vadim juopottelee ja rivostelee, mutta tämä on kuvattu liioitellusti, venäläisen satiirin perinteiden mukaisesti. Välillä tyttö muistelee Moskovaa ja siellä odottavia monimutkaisia ihmissuhdekuvioita. Moskova näyttäytyy romaanissa turgenjevilaisena kuvaelmana, karkeana ja eksoottisena remeltävän muun Neuvostoliiton vastakohtana.

Matkatoveri Vadim kasvaa romaanin myötä eräänlaiseksi Neuvostoliiton metaforaksi: tylyksi ja paskamaiseksi mutta lopulta ystäväksi ja toveriksi. Romaanista kasvaa nurinkurinen rakkaudentunnustus:

”Tyttö mietti miten hän saattoi rakastaa tuota outoa maata, sen nöyrää arkista, tottelevaista, kapinoivaa, mistään piittaamatonta, kekseliästä, kärsivää, kohtalonuskoista, ylpeää, kaikki tietävää, vihantäyteistä, murheellista, iloista, epätoivoista, tyytyväistä, alistunutta, rakastavaa, sitkeää ja vähään tyytyvää kansaa”.

Ollaan siis venäläinen älymystön ikuisen dilemman ääressä. Valta on kauheaa, mutta kansa kelvollista. Mitä on tehtävä?

Katja Ketun romaani Yöperhonen (2015) on aikuisten satu tai paremminkin kummitustarina. Teos toistaa ja varioi Ketun aikaisempia kertomuksia. Menestysromaanista Kätilö (2011) tuttu Titovkan vankileiri on nyt Vorkutan työleiri Komin hiilikaivoksilla. Gulag-leirillä hillutaan vuosikymmeniä 1930- luvulta 1950-luvulle.Villisilmäksi kutsutun silmävikaisen vanhanpiian tilalla on Villilintu, tyttö, joka menettää osittain kielensä ja puhekykynsä. Nykyajassa taas seurataan kuolleen isänsä perässä Marinmaalle kirmaavaa Vernaa, joka haluaa selvittää isänsä ja sukunsa kohtalon. Keinovalikoimaltaan teos on yksinkertainen: näkäkulmatekniikkaa löytyy, mutta sehän on nykyään lähes puuduttavuuteen asti käytetty keino.

Gulagin aikaiset vankileirikohtalot tietenkin limittyvät nykyaikaan. Romaanin tarinassa piisaa vallanhalua, alistamista, kostoa ja väkivaltaa. Suomalaisen Irgan kaksoisidentiteetti on jonkinlainen oivallus. Siinä miten nainen joutuu salaamaan todellisen minänsä marilaisessa kylässä tulee näkyviin sekä neuvostokokemus valheessa elämisestä, että marilaisvähemmistön toiseuden kokemus enemmistön keskellä. Oivallusta ei kuitenkaan kehitellä mihinkään. Irgan tausta loikkarina ja vankileirille päätyneenä naisena on kiinnostava ura. Neuvostoliittoon paenneiden suomalaisten punaisten ja itänaapuriin muuten eri syistä joutuneiden, repressoitujen suomalaisten kohtalot ovat pitkälti kirjallisuudessa vielä hyödyntämättä.

Vovan hahmossa romaanissa pilkataan Venäjän nykyjohtoa. Luonnollisesti Vova on kuvattu vallantäyteisenä törkimyksenä, raiskaajana, joukkosurmaajana ja peräti demonisena pahiksena, jota ohjaa paholaisjumala Keremet. Ilman huumoria ja ristiriitoja kuva ei ole. Vova paljastuu myös romaanin keskushahmojen sukulaiseksi.

Stalinistisesta terrorista ja Gulagista teos muovaa kummitusmaisen kuvan, joka on kuin suoraan keskiaikaisen demonologian käsikirjasta. Samalla Kettu hukkaa käsityksen todellisen neuvostoterrorin kammottavuudesta ja sen tarjoamat draamalliset mahdollisuudet.

Ketun romaanissa Neuvostoliitto – ja nyky-Venäjä – on lähinnä lavaste. Koska kyseessä on satu, kirjailija ei ole kaiketi yrittänytkään tavoittaa ajan ja paikan tuntua. Konkretian sijaan romaanin todellisuus rakentuu satujen tapaan väkevistä vastakohdista, jotka muistuttavat stereotypioita: Venäjä on hirveätä sortoa ja mätää. Marilaiset taas on kuvattu kansantarujen ”jaloina villeinä”. Kuvaan kuuluu suomalaisen naisen ja marilaisen karpaasin melodramaattinen seksikohtaus uhrilehdossa. Kliseissä kielikuvissaan ja orgasmien kuvailussaan kohtaus on kuin suoraan Regina-lehdestä. Koska kyseessä on satu, historiallisten faktojen väärä aikajärjestys, väärin kirjoitetut termit, ja tekstiin mausteeksi isolla sirottimella roimitut, väärin kirjoitetut venäjän sanatkaan eivät haittaa.

Neuvostoliitto tulee varmasti myös jatkossa toimimaan suomalaisen kirjallisuuden aineistolähteenä ja alustana, johon tukeutuen fiktiossa voidaan käsitellä erilaisia teemoja. Niin sanottu historian selvitystyö Neuvostoliittoon liittyen ei ole Suomessa lainkaan ohi, vaan pikemminkin alkamassa.

Ville Ropponen

maanantai 10. lokakuuta 2016

Verijälkiä erämaassa

Kansalaisjärjestöt vaalivat Gulagin muistoa Siperiassa.

Joskus kuulee väitteitä, ettei nyky-Venäjällä muisteta lainkaan stalinistista sortoa ja vankileirien saaristoa Gulagia. Ainakaan Tomskissa tämä ei pidä paikkaansa. ”Siperian Ateenana” tunnetun yliopistokaupungin keskustassa on NKVD:n vankilamuseo.

Tämä on Venäjällä ainutlaatuista. Yleensä sorron muistomerkit ovat syrjässä, tietää Vasili Hanevitš, museon johtaja ja Memorial-aktiivi.

Myös Tomskissa joukkoteloituspaikka Kaštakin muistomerkki sijaitsee kaukana lähiössä. Kaštakissa ammuttiin vuosina 1937-1938 parikymmentätuhatta ihmistä.

Tomskin ytimeen, vastapäätä kaupungintaloa, onnistuttiin kuitenkin jo neuvostoaikana 1989 perustamaan poliittisen sorron museo. Se oli ensimmäinen laatuaan Neuvostoliitossa. NKVD:n vankila sijaitsi rakennuksessa vuosina 1923-1944. Sittemmin rakennus oli asuintalo, joka sopivasti jäi tyhjilleen. 

Perestroikan vuosina Memorialilla oli sananvaltaa, ja järjestö sai Tomskin oblastin johdon tuen. Museon ensimmäinen näyttely avautui 1996.

Nyt NKVD-vankilamuseossa Siperian sydämessä laukkaa 60 000 kävijää vuodessa. Perusnäyttelyn lisäksi löytyy parin kuukauden välein vaihtuvia näyttelyitä.

Museo on myös tutkimuskeskus. Sinne kerätyssä sortopolitiikan uhrien arkistossa on 200 000 ihmisen tiedot.
 
– Internet-sivumme on kokonainen portaali. Sieltä löytää valtavasti aineistoa, Hanevitš myhäilee, näyttää läppäriltä pari vuotta sitten valmistuneita sivuja.

Isoisät ammuttiin 1937

Museojohtajan omassa suvussa on pakkosiirrettyjä puolalaisia. Hänen molemmat isoisänsä ammuttiin vuonna 1937. Oman suvun kohtaloiden selvittäminen saikin aiemman poliittisen taloustieteen opettajan vaihtamaan ammattia.
 
– Museotyö on merkinnyt minulle ikään kuin puhdistautumista siitä, että työskentelin osan elämääni neuvostojärjestelmän hyväksi. Halusin kertoa Siblagista.

Siblag (”Siperian leiri”) erosi useista muista leireistä siinä, että alueella oli valtavasti pakkosiirrettyjä ”kulakkeja” ja vähemmistöjä – jopa 20-kertainen määrä vankeihin nähden. Gulag-vankeja Siblagissa oli enimmillään 79 000.

Ihmiset siirrettiin seudulle kirjaimellisesti erämaahan. Leirit ja karkotettujen ”spetsposelokit” ('erityisasutus') piti rakentaa nollasta. Karkotettujen joukossa kuolleisuus usein olikin samaa luokkaa kuin Gulag-leireillä: 15 prosentin kuolleisuutta pidettiin normaalina. Vangit ja karkotetut pantiin rakentamaan tehtaita ja taloja, tekemään metsätöitä sekä kaivamaan kivihiiltä Kuzbassin alueella.
Nykyäänkin Tomskin, Novosibirskin ja Kemerovon oblastien asukkaista iso osa on vankien tai karkotettujen jälkeläisiä.

Moni uskoi ihanaan tulevaisuuteen

Hanevitš johdattaa meidät museon sisäpihalle. Se jää museorakennuksen ja entisen NKVD:n toimiston väliin – nyt toimistorakennuksessa on kuvaamataito- ja musiikkikoulu. Sisäpihalla tiedetään teloitetun ihmisiä. Uhrit myös haudattiin pihalle, siksi paikalla ei saanut neuvostoaikana kaivaa. Pihalta löydettiinkin 1990-luvulla uhrien jäännöksiä.

Nyt pihalla kohoavat virolaisten, latvialaisten, liettualaisten, kalmukkien ja puolalaisten vankien muistomerkit. Keskellä pihaa seisoo kookas muistokivi ja -kaari, jossa lukee ”Bolševistisen sorron uhrien muistolle”. Tällä halutaan Hanevitšin mukaan tähdentää, ettei kyse ole vain Stalinin uhreista.

Museon näyttelyn avulla voi seurata poliittisesti vainottujen kohtaloita 1920-luvulta aina 1980-luvulle. Viimeinen repressoitu oli liettualainen pappi ja opettaja Juotas Tamksavitšus, joka karkotettiin vuonna 1988 alueelle kolmeksi vuodeksi.
 
– Uskon, että neuvostojärjestelmä kesti niin pitkään siksi, että monet lahjakkaat ihmiset kannattivat sitä. Fanaatikot vakuuttivat ihmisille, että oli nykyhetkessä miten tahansa, tulevaisuudessa tulemme elämään ihanasti, ja liian moni uskoi, pohtii Hanevitš.

Hän lisää, että repressoitujen listaa pitäisi oikeastaan jatkaa.
 
– Vuonna 2010 entinen Tomskin kaupunginjohtaja Aleksander Makarov tuomittiin 12 vuodeksi työkoloniaan.

Virallisesti ei haluta muistella

Sisäpihan tuoreinta, kesäkuussa 2016 liettualaisvangeille pystytettyä muistomerkkiä edelsi tiukka keskustelu mediassa. Jotkut kommentaattorit vastustivat ”bandiittien” ja ”banderalaisten” muistomerkkejä, kun Baltian maissa ja Ukrainassa on vandalisoitu neuvostomonumentteja. Enemmistö silti kannatti muistomerkkiä, myös Tomskin vallanpitäjät.
 
Virallisesti Venäjällä ei kuitenkaan paljon haluta muistella Gulagia. Sorto painettaisiin mielellään jopa unohduksiin. Tämä johtuu siitä, että kyse oli oman hallituksen toimista omaa kansaa vastaan. Lisäksi oli terroria vähemmistöjä kohtaan, kokonaisten kansojen pakkosiirtoja. Vainoista selvinneet, heidän sukulaisensa, ja uhrien sukulaiset, haluavat kuitenkin ehdottomasti muistaa, Hanevitš vakuuttelee.

Tätänykyä museo saa pienen perusrahoituksen valtiolta, Tomskin oblastilta. Varoja tulee myös Memorialilta. Lisää silti tarvittaisiin. Museo on pieni, sillä ei ole käytössään edes koko rakennusta, ja kirjasto ja elokuvasali puuttuvat.
 
– Meille ei anneta paljoa rahoitusta, jotta vallanpitäjiä ei luultaisi Gulagin muiston suosijoiksi, kokonaan he eivät silti voi tai edes halua sulkea museota, selostaa Hanevitš ristiriitaista suhtautumista. Hän uskoo, ettei tilanne helposti muutu.
 
– Poliittinen valta on jähmettynyt, ja vaalitkin ovat nykyään lähinnä muodollisuus.

Muistot yhä tuskallisia

Pari vuotta sitten myös Novosibirskissä haluttiin Tomskin tapaan avata museo entiseen NKVD:n vankilaan. Viime vuosikymmenet talossa oli toiminut mielisairaala. Rakennus oli pahoin rapistunut ja tuomittu purettavaksi.
Järjestimme tapaamisia kaupunginjohdon ja rakennusyhtiön kanssa, mutta kukaan ei kannattanut museohanketta, harmittelee Sergei Krasilnikov, yliopistotutkija ja Memorial-aktiivi.

Entinen vankilarakennus kaupungin keskustassa jyrättiin ja paikalle pystytettiin asuintalo vuonna 2014. Seisomme Narymskojen puistossa, josta on näköala kyseiselle talolle.

Vieressä nyökyttelee Gennadi Tšitšurinin, Kolokol-järjestön edustaja ja entinen Gulag-vanki. Tšitšurinin isä ammuttiin vuonna 1937 pojan ollessa vuoden ikäinen. Hän itse sai myöhemmin tuomion ”vastavallankumouksellisen jälkeläisenä”. Omasta leiriajastaan 80-vuotias Tšitšurinin ei halua puhua. Kysyttäessä hän on puhjeta itkuun, niin tuskallisia ovat muistot.

Puistoon saatiin sentään pystytettyä muistomerkki Gulagin uhreille. Muistomerkin kivi on peräisin Iskitimistä, Siblagin kovan kurin rangaistusleiriltä nro 4.

Jättiläisen askel kaakkoon, jonka sähköjuna taittaa tunnissa, ja olemme tomuisessa Iskitimissä. Kaupungin laitamilla kenottaa Ložokin kylä, jossa aikoinaan sijaitsi pahamainen rangaistusleiri.

Nyt keskellä kahisevaa koivumetsikköä sojottaa ortodoksinen kirkko, jonka poskessa puron partaalla on katettu lähde. Tarun mukaan lähde puhkesi, kun rangaistusleirissä teloitettiin pappeja: lähde on pyhä.

Horisontin takana soljuu mahtava Obvirta. Tällä kohtaa se on leveä kuin meri: vastarantaa ei näy.

Ville Ropponen


Fakta
Memorial on vuonna 1989 perustettu kansainvälinen järjestö, joka pyrkii selvittämään ja dokumentoimaan neuvostoterrorin uhrien muistoa. Memorial ottaa kantaa myös Venäjän nykyiseen ihmisoikeustilanteeseen. Järjestö toimii lisäksi monessa entisessä neuvostotasavallassa.
Kolokol on vuonna 2002 perustettu järjestö, joka pyrkii vaalimaan poliittisen sorron uhrien muistoa Venäjällä.
Tomsk on nimikkoalueensa keskuskaupunki, siellä on 524 000 asukasta.
Venäjän kolmanneksi suurin kaupunki Novosibirsk on nimikkoalueensa keskus, siellä on 1,5 miljoonaa asukasta.
Tomskin NKVD:n vankilamuseon internet-sivu: www.nkvd.tomsk.ru


lauantai 23. heinäkuuta 2016

Venäjän arktinen Auschwitz

Teksti: Ville Ropponen

Vorkuta on kaupunki ja symboli. Rapistuvassa kaivoskaupungissa Koillis-Komissa aistii elävästi Stalinin ajan.

Täällä keskellä tundraa, 160 kilometriä napapiiristä pohjoiseen sijaitsivat eräät vankileirien saariston, Gulagin, pahamaineisimmista leireistä. Kaikki sai alkunsa kivihiilen ja bolševismin yhdistelmästä.

Pakkasta on pirteät viisi astetta, ja lunta enää pälvittäin, kun toukokuun lopulla saavun Vorkutaan. Kaupungin ilmassa leijuva pöly tuntuu nenässä.

Äkkiä löydän itseni Vorkutajoen korkealta rantatörmältä, kallistuneena kohti alhaalla siintävää tummaa vettä. Johdattajana läheiseen Rudnikin rauniokylään on vikkeläliikkeinen eläköitynyt opettajatar Irina Vittman, Gulag-historian tuntija, Memorial-aktiivi. Vittman on lahjoittanut esineitä Moskovan Gulag-museolle.

Vorkutan Gulagista ei ole museota, se on suuri puute, kiroaa Vittman.
Hän juoksee eteenpäin viittoillen ympäriinsä. Juuri Rudnikiin tulisi rakentaa ulkoilmamuseo. Vittman on ehdottanut tätä Vorkutan kaupungin johdolle, mutta he väittävät ettei ole rahaa.

Vorkuta sai alkunsa Rudnikista, täällä asuivat hiiltä etsineet geologit, selittää Vittman ja osoittaa katkennutta pylvästä, josta vihreä maali on rapissut.

Pylväs on pystytetty komilaisen metsästäjä Viktor Popovin muistoksi, tämä löysi alueelta kivihiiltä 1920-luvun lopulla, ja geologit seurasivat. Lähellä seisoo puolalaisten vankien muistopylväs.
Puolalaiset olivat ensimmäisiä pakkotyövankeja 1936 perustetussa leirissä. He kaivoivat ensimmäisen Kapitalnaja-kaivoksen, josta maan päällä todistavat yhä punatiilisen rakennuksen rauniot ja savupiippu.
 
Gulag-vangit asuivat teltoissa ja maakuopissa. Aluetta kutsuttiin nimellä ”Bulvar traglodytov”– 'luolaihmisten bulevardi'. Vielä vuonna 1956 jotkut elivät Vorkutan alueella maakuopissa, lisää Vittman. Työ ja kuri olivat kovia, ruoka huonoa ja sitä oli vähän, talvisin pakkasta jopa 60 astetta.

Vorkuta raavittiin kynsillä esiin alkaen nollasta.
 
Eniten vankeja, jopa yli 80 prosenttia, kuoli ratatyömaalla, kun Vorkutaan vedettiin Komin läpi rautatie vuoteen 1942 mennessä. Neuvostovalta panosti rautatien rakentamiseen, koska teollistuva valtio tarvitsi hiiltä teräksen sulattamiseen ja aseteollisuuteen.
 
Kerrallaan leireillä raatoi satojatuhansia vankeja. Kansalaisjärjestö Memorial on arvioinut, että Vorkutassa kuoli jopa 250 000 vankia.
 
Standardikaupunki tundralla

Memorialin arvion mukaan lähes puolet Vorkutan nykyisistä asukkaista on entisiä Gulag-vankeja tai karkotettuja ja heidän jälkeläisiään. Myös Vittmanin jo edesmennyt mies, kaivostyöläinen, oli karkotettujen Volgan saksalaisten jälkeläinen.
 
Vorkutassa toimi aikoinaan yliopisto, ooppera, teatteri ja nukketeatteri. Niissä esiintyvät leireillä vankeina olleet näyttelijät ja muusikot. Muitakin tunnettuja henkilöitä leireillä virui, kuten virolainen kirjailija Jaan Kross.
 
Vorkutan keskusta on täytetty mitä merkillisimmillä neuvostorakennustaiteen luomuksilla. Vangit ovat rakentaneet valtaosan. On hallintorakennuksia ja stalinistisen klassismin tyylinen kaivosmiesten kulttuuritalo. Keskuspuistoon on koetettu istuttaa puitakin, vaikka eivät ne tundran ilmanalassa kasva. Pajupöheikköä on saatu aikaiseksi.
 
Majapaikkamme hotelli Vorkuta on ruma kivikolossi. Hotelli ”Lagpunktia” ('leiripiste') ei sentään löydy, vaikka kaupunginjohtaja Valeri Budovski onkin esitellyt idean avata Gulag-teemainen touhupuisto, jossa turistit olisivat leirivangin roolissa, asuisivat piikkilangan sisällä jne. Uusrikkaille suunnattu ravintola, jossa 200 grammaa kuivaa leipää ja suolasilliä maksaisivat esimerkiksi sata euroa olisi varmasti yhtä hyvä innovaatio.

Autiokyliä kehätiellä

Jatkamme Vittmanin kyydissä pitkin Vorkutaa kiertävää 60 kilometrin kehätietä. Kaivokset sijaitsevat sen varrella – kuten aikoinaan myös leirit. Kaivoksia on ollut kymmenittäin. Osa on jo ehtynyt. Osa osoittautui Neuvostoliiton jälkeen kannattamattomiksi. Tien varrella on eri vuosikymmenillä autioituneita kaivoskyliä, viimeiset vasta 1990-luvun talouskriisin seurauksena.
 
Kaivokset nykyään omistava Severstal-yhtiö maksaa Vittmanin mukaan kehnoa palkkaa ja vaatii pitkiä työvuoroja. Neuvostoliiton peruilta olevat ammattiliitot ovat hampaattomia, eikä riippumattomia liittoja ole syntynyt. Vorkutassa piisaa työttömyyttä. Monet ovat muuttaneet pois, ja kaupungin väkiluku on 1990-luvun alusta supistunut rajusti.
 
Ohitamme paikan jossa sijaitsi leiri ”kansanvihollisten” perheenjäsenille. Sivuutamme vanhoja vankilarakennuksia ja kalmistoja, johon on haudattu vankeja.
 
Näköpiiriin piirtyy Halmer-Jun kaivos ja autiokylä. Se on nykyään Venäjän armeijan harjoitusmaali. Vuonna 2005 presidentti Vladimir Putin tuhosi Halmer-Ju:n kulttuuritalon ampumalla sitä ohjuksella Kuolan niemimaalta.

Vereen hukutettu lakko

Vaikka Vorkuta oli kovimpia leirejä – tai ehkä juuri siksi – siellä tunnetaan useita kapinoita, aina vuodesta 1936 alkaen. Stalinin aikana kapinat tukahdutettiin armotta, jopa panssarivaunujen ja lentokoneiden tuella.
 
Pysähdymme Jur-Šorin kylän raunioiden liepeillä. Ratakiskojen tuolla puolen on sijainnut 29. kaivoksen leiri nro 10. Tundran risukossa näkyy yhä hirrenkappaleita, parakkien osia. Löytyy ruostuneita sängynpäätyjä ja metalliämpäreitä sekä leirin sairastuvan kivijalkaa.
 
Juuri tässä 3000 vangin leirissä lakkoiltiin pisimpään kesällä 1953, kun Vorkutan Gulag-vangit alkoivat Stalinin kuoltua vaatia parempia oloja ja vapautumistaan.
 
– Elokuun alkupäivinä 1953 lakko kukistettiin väkivalloin. 

Vittman näyttää missä kohtaa MVD:n sotilaat avasivat tulen. Hän näyttää ojan, johon vankeja heittäytyi suojaan luodeilta. Verilöylyssä vankeja kuoli tai haavoittui ainakin 120. Haavoihinsa kuoli myös suomalainen Eino Prykä, kuten Jukka Rislakki on osoittanut.
 
Vorkutan Gulag-leirit suljettiin lopullisesti vuonna 1960. Vankiloita alueella on silti edelleen, ohitammekin erään sellaisen ennen Jur-Šoria.

Entisen vangin juttusilla

Vargašorin kaivoskylässä tapaamme Anna Krikunin. Virkeä 94-vuotias mummo tarjoaa teetä ja kertoo elämästään. Hän vietti karkotuksessa ja Gulagissa kaikkiaan 13 vuotta, niistä 11 vuotta Vorkutassa. Onnettomuudekseen Anna jäi 1942 saksalaisten miehittämälle Kurskin alueelle, ja sai tuomion vakoojana.
 
Vorkutassa hän työskenteli tiilitehtaalla ja kaivoksessa maan alla. Hän oli naisvankien kanssa rakentamassa tietä, jota pitkin saavuimme Vargašoriin. Myös itse kylä on vankien rakentama. Annan vankinumero oli kaivoksessa JU 683, myöhemmin leirissä 2N440.
 
Anna kertoo, että alussa naisia ja miehiä pidettiin samassa leirissä vierekkäisissä parakeissa, vessa oli yhteinen. Myöhemmin syntyi myös lapsia, mutta se oli myöhemmin.

Kuka olisi voinut siinä kylmyydessä ja nälässä ajatella seksiä, tuhahtaa Anna.
 
Vapauduttuaan 1956 Anna jäi Vorkutaan ja sinne muutti myös hänen Mordvan leireiltä vapautunut äitinsä. Minne muualle he olisivat voineet mennä?
 
Anna työskenteli erään kaivoksen konttorissa. Hänet rehabilitoitiin vasta vuonna 1973.

Haudat jäävät

Jur-Šorin hautausmaalla tuulee. Täällä on Vorkutan kalmistoista eniten muistomerkkejä. Baltit, ukrainalaiset, saksalaiset ja Venäjän Memorial ovat pystyttäneet muistomerkkejä ja kaunistaneet hautausmaata. Yksityiset tahot ovat laittaneet ristejä ja muistopaasia. Useassa puuristissä seisoo virolainen nimi. Hautausmaalta löytyy myös elokuun 1953 lakon tukahduttamisessa ammuttujen muistomerkki.

Tänne on moni kansa pystyttänyt muistomerkkejä. Venäläisten muistomerkkiä vain ei ole, valtio ei halua muistaa Gulagia, Vittman äimistelee.
 
Ennen yksittäisillä haudoilla oli pelkästään vankinumerot. Kun 1990-luvulla NKVD:n arkistot hetkeksi avautuivat, saatiin nimiä hautakiviin, mutta ei kaikkiin.

Ehkä arkistoja ei avata kokonaan siksi, että rikoksia on niin valtava määrä. Saattaisi käydä ilmi, että vaikka nykyisen avioparin isoisistä toinen teloitti toisen isoisän. Alkaisi sisällissota, jos kaikki paljastuisi täydelleen, arvelee Vittman.


Fakta

Vorkuta” on nenetsin kieltä ja merkitsee paikkaa, jossa on paljon karhuja.
 
Kaupunki Vorkutasta tuli 1943. Huippuvuosina 1970-luvulla Vorkutan kaupunkipiirin asukasluku oli 220 000. Nykyisin piirissä, johon kuuluu kaupungin lisäksi 15 taajamaa on 110 000 asukasta, itse kaupungissa 69 000.
 
Memorial on vuonna 1989 perustettu venäläinen kansalaisjärjestö, joka pyrkii selvittämään ja dokumentoimaan neuvostoterrorin uhrien muistoa. Memorial ottaa kantaa myös Venäjän nykyiseen ihmisoikeustilanteeseen. Järjestö toimii lisäksi monessa entisessä neuvostotasavallassa.


tiistai 5. heinäkuuta 2016

Kiväärin kieli

Oula Silvennoinen, Marko Tikka ja Aapo Roselius:
Suomalaiset fasistit. Mustan sarastuksen airuet.
504 s. WSOY 2016. 

Fasismi ei ole vain syrjäytyneen massan vaan ennen muuta älymystön liike. Tämä selviää kolmen nuorehkon tutkijan teoksesta Suomalaiset fasistit. Fasismi näyttäytyy kouluttuneiston aatteena, jota sen aktiivit ja myötäilijät legitimoivat kirjoituksissaan jo ennen kuin alkoi tapahtua.

Fasismi oli sotien välisellä ajalla melkeinpä älymystön muoti-ideologia – hieman samoin kuin taistolaisuus 1970-luvulla. Fasistipiireiltä ei puuttunut elinkeinoelämän tukea. Kirjoittajien mukaan varsinaisia fasisteja vaarallisempia olivat kanssavaeltajat. Oikeistopuolueet pelkäsivät 1920-1930-luvuilla kannatuksensa laskua ja myötäilivät fasisteja, lehdistö kirjoitti kritiikittömästi ja näin fasismi salonkikelpoistui.

Jos nämä näkemykset hämmästyttävät, niin syynä on, ettei suomalaisen fasismin kokonaisesitystä ole ennen kirjoitettu. Tutkimus on hajautunut eri teoksiin. Suomessa fasismi on tavattu nähdä vain ”isänmaallisuutena” ja irrallaan eurooppalaisesta yhteydestä. Kotoista fasismia on kaunisteltu, jopa peitelty, tietävät teoksen kirjoittajat Silvennoinen, Tikka ja Roselius. Näkemykselle on perusteita. Yhtenä esimerkkinä mainitaan historioitsija Jussi Niinistön kirja Lapuan liike (2003), joka jatkaa sinimustaa tulkintalinjaa.

Fasismi syyt lepäävät osin talouskriiseissä – niin ennen kuin tänäänkin. Ensi kertaa sitten toisen maailmansodan uusfasistiset liikkeet ovat nyt nousussa Euroopassa ja Venäjällä. Suomalaiset fasistit haastaa arvioimaan uudelleen kuvaa Suomen historiasta. Samalla voi pohtia fasismin mahdollisen tuoreen nousun syitä.

Perusteellinen ja iskevästi kirjoitettu teos valottaa hyvin fasismin aatehistoriallista ja yhteiskunnallista taustaa. Fasismi perustuu vastavalistuksen aatemaailmaan. Vitsakimppu alkoi kehkeytyä, kun vastavalistus yhdistyi nationalismiin.

Fasismi muistuttaa pornoelokuvia siinä suhteessa, että kumpikin sietää yhtä huonosti huumoria. Nauru tuhoaa ne. Homma on ähkittävä totisena loppuun asti. Tarvitaan sellainen yhdistävä sukupolvikokemus, joka vie kertakaikkiaan halut huumoriin.

Ensimmäinen maailmansota ja sen osana Suomen sisällissota, toimivat radikalisoivana tekijänä. Suomalainen fasismi ponnisti valkoisten jääkärien, upseerien ja rintamaveteraanien joukosta. Sota nähtiin kauniina ja puhdistavana. Valkoisen terrorin teloitusryhmissä tulevat radikaalit löysivät kutsumuksensa.

Teoksessa valotetaan laajan lähdeaineiston kautta eri fasististen järjestöjen taivalta. Henkilöitä vilisee kuin Tolstoin romaaneissa. Kirjan rakennetta jäntevöittää keskittyminen pariin älymystötaustaiseen fasistiin. Teoksen päähenkilöksi nousee pioneeriupseeri ja kirjailija Johan Christian Fabritius (1890-1946) jonka romaanit legitimoivat fasismin aatemaailmaa.

Oikeistoradikaaleille sisällissodan jälkeen syntynyt yhteiskunta oli pettymys. Sorruttiin demokraattiseen ja liberalistiseen pelleilyyn, eikä menty reilusti autoritarismiin. Fasistit näkivät Euroopan tulevaisuuden oman aatteensa ja bolševismin välisenä painina. Kommunismin pelkoa käytettiin fasismin oikeutuksena, vaikka Suomessa kommunismi oli henkitoreissaan. Tämä ei toisaalta estänyt osaa fasisteista ihailemasta myös Stalinia.

Järjestöt, joiden kautta suomalainen fasismi puhkesi kukkaansa, käsitellään teoksessa niissä vaikuttaneiden henkilöiden kautta Lapuan liikkeen Lauri ”Tahko” Pihkalasta IKL:n nuorisojärjestön Sinimustien johtajaan, pappi Elias Simojokeen. Muita järjestöjä olivat Suojeluskunnat, Lotta Svärd, Akateeminen Karjala Seura ja toisen maailmansodan aikana suomalaiset SS-vapaaehtoiset ja heidän taustapiirinsä.

Teoksessa nostetaan esiin Vapaussodan Rintamamiesliiton rooli kumousyritysten taustalla ja poliittisena painostusryhmänä. Tätä ei aiemmassa tutkimuksessa ole juuri huomioitu.

Tarkimmin teoksessa ruoditaan luonnollisesti Lapuan liikettä. Fasistien vallankaappaus oli lähimpänä talonpoikaismarssin aikaan heinäkuussa 1930. Lapuan liikkeen edessä hallitus joutui taipumaan ja olisi taittunutkin, jos joku olisi älynnyt vaatia.

Sillä kertaa, kuten myös Mäntsälän kapinan aikana 1932 tai jatko-sodan viime vaiheessa, fasistien kaappaus tussahti. ”Tiktatuuri” jäi syntymättä. ”Heil Hitler, meil Kosola”, sanoo sananlasku, ja onneksi niin. Vihtori Kosolassa tai Simojoessakaan ei ollut samaa karismaa ja häikäilemättömyyttä kuin Hitlerissä tai Mussolinissa.

Suomalainen fasismi epäonnistui myös siksi, etteivät liikkeiden rivijäsenet olleet valmiita tarvittavaan verilöylyyn. Fasistien oikeistolaiset liittolaiset tiesivät suomalaisen kommunismin heikkouden, eivätkä pitäneet puhdistusta perusteltuna. Väkivaltaista kumousta jarrutti myös kansallismielisten laillisuususko.

Mäntsälän kapinan jälkeen fasistien kenttä hajosi, mutta itse aatemaailma oli pinnalla aina vuoteen 1944. Eduskunnassa istui parhaimmillaan 14 mustapaitaa, ja alan lehdet tahkoivat tavaraa.

Fasismi oli suosituimmillaan älymystöpiireissä 1930-luvulla ja 1940-luvun alussa. Martti Haavio, Kai Donner ja Juhani Konkka myötäilivät. Mika Waltari suomensi tilauksesta Horst Wessel -romaanin, ja V.A. Koskenniemi ylisti käännöstä kritiikissään, vaikka teos on selkeästi propagandaa.

Waltari, Maila Talvio ja Juhani Silvo olivat mukana Weimarissa 1941 perustamassa natsien järjestämää Euroopan kirjailijaliittoa. Siellä olivat myös Söderströmin kustannusyhtiön radikaalikirjailijoiden Svarta Gardet-ryhmä: Örnulf Tigerstedt, Tito Colliander, Edvard Gummerus ja Bertel Gripenberg. Mutta ei näitä intellektuelleja vaadittu tilille fasismista päinvastoin kuin Ezra Poundia, Martin Heideggeria tai Knut Hamsunia.

”Kiväärin kieli on ainoa maailmankieli, paljon selvempi kuin esperanto ja muut vastaavat potaskat”, uhosi Gripenberg kirjeessään Tigerstedtille. Gripenberg ei katunut sodan jälkeenkään, vaan ryhtyi aatteen marttyyriksi.

Fasistien kaappaushankkeista ei tullut jatko-sodankaan aikana mitään. SS-vapaaehtoisia sentään saatiin värvättyä Saksan tueksi. Tässä kunnostautuivat Vapaussodan Rintamamiesliitto ja akateemisten fasistien kerma, etunenässä silmätautiopin professori Mauno Vannas. V.A. Koskenniemi sanoitti suomalaisen SS-pataljoonan marssin sanat. Jatkosodan loppuvaiheessa Vannas organisoi natsi-Saksan tuella Suomen vastarintaliikettä neuvostomiehityksen varalta.

Sodan jälkeen SS-vapaaehtoisten värväystä puolusteltiin. Teoksessa nostetaan esiin esimerkiksi Mauno Jokipiin tutkimus Panttipataljoona (1968). Sen itse lukeneena voin todeta, että tulkinta valkopesusta on melko osuva. Nämä kaunistelut ovat yhä jatkaneet elämäänsä 2000-luvulla, kun esimerkiksi suurelle yleisölle suunnatut suomalaiset Korkeajännitys-sarjakuvat piirtävät kiiltokuvan vapaaehtoisten sodasta. Jotenkin samasta uomasta tuntuu ammentavan myös Jenni Linturin kiitelty esikoisromaani Isänmaan tähden (2011).

Kuten teoksen kirjoittajatkin toteavat, osa nuoren polven älymystöstä hakee jälleen vastauksia vanhoista aatteista. Taustalla on talouskriisin ja uusliberalismin luoma epävarmuus. Suomessakin uusi sukupolvi älymystöä avoimesti lämmittelee teemoja ”hierarkkisesta yhteiskunnasta”, traditionalismista” ja ”orgaanisesta kansakunnasta”. Kielenkäytössä vilisevät sarastukset, länsimaiden tuho, liberalismin petos ja konservatiivien oikeita arvoja kampittavat ”kulttuurimarksistit”. Viimeksi mainitut tuomitaan omaa kansaansa vihaaviksi ”suvakeiksi” tai ”mokuttajiksi”. Hampaissa ovat myös seksuaalivähemmistöjen oikeudet, feminismi, vasemmistolaisuus, ateismi, monikulttuurisuus ja sukupuolten tasa-arvo.

Sotien välisen ajan fasistien ryssävihan ja antisemitismin sijaan on tullut vainoharhainen islamofobia. Biologinen rasismi on päivittynyt kulttuuriseksi. Suur-Suomesta ”Uraliin asti” ei enää haaveilla, pikemminkin Putinin Venäjän valtiojohtoinen konservativismi nähdään mahdollisena liittolaisena. Avoimesti diktatuuria vaativat ovat harvassa, mutta autoritarismin kaipuu on sama.

Nykyisten fasistien Suomi-kuva muistuttaa sotia edeltävää. Se on kansallinen haavekuva. Kyse on mustista ihanteista, joihin edelleen kuuluu vastavalistuksen aatemaailma. Ihanneyhteiskuntaa kuvaa parhaiten sana: ”roti”. On tarvetta Suomelle, jossa vallitsee roti.

Nykyisiltä fasisteilta puuttuu kuitenkin maailman- tai sisällissotaan verrattava radikalisoiva kokemus. Ellei sellaista ilmaannu, jää ideologia suunpieksännäksi ja larppaamiseksi, mistä on tosin siitäkin vakavasti harmia.


Ville Ropponen

Kirjoitus on ilmestynyt Kritiikki-lehdessä heinäkuussa 2016.

Robotin nälkä

Robotti lääkitsee nälkiintynyttä sieluaan. Se lihottaa tuhoutunutta mieltään raunioilla. Robotti kerää keskityösleirien sirut, se poi...