torstai 27. lokakuuta 2016

Neuvostoliitosta kirjallisesti

Neuvostoliiton romahdettua ja sen valtionarkistojen avauduttua hetkellisesti 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa on neuvostohistoriasta ilmestynyt valtavasti tutkimuskirjallisuutta niin lännessä kuin entisessä Neuvostoliitossa. Kuva bolševikkien johtamasta valtiosta on tarkentunut, vaikka aivan kaikkia yksityiskohtia ei vieläkään tiedetä.

Aikaa on kulunut sen verran – vaikka ei ehkä vielä tarpeeksi – että Neuvostoliitosta olisi voinut tulla samanlainen populaarikulttuurin aarreaitta kuin natsi-Saksa on nykyään. Joka vuosi ilmestyy uusia tietokirjoja ja dokumentteja natsiajasta. Luvuttomia ovat romaanit ja Hollywood-elokuvat, joissa sankarit seikkailevat natsismin labyrinteissa. Samalla natsismista on pystytty leipomaan ”demonisen pahuuden” kaikukammio. Kätevästi on pystytty unohtamaan, että samanlaisia poliittisia, tieteellisiä ja ideologisia kehityskulkuja tapahtui monessa muussakin Euroopan tai maailman maassa. Edes rotuopit, rodunjalostus, antisemitismi tai rasismi eivät ole saksalaista keksintöä tai Hitlerin kehittämiä.

Bolševismin kauheudet eivät toistaiseksi ole päässeet samaan asemaan kuin natsismin – johtuu tämä sitten tietämättömyydestä, propagandan yhä jatkuvasta painolastista tai yksinkertaisesti siitä, etteivät hirveydet tapahtuneet länsimaailmassa – niitä ei siis tarvitse sieltä myöskään ulossulkea.

Viime vuosina yhdysvaltalaisessa jännityskirjallisuudessa on erottunut kapea aalto. Monet julkaistut dekkarit sijoittuvat Neuvostoliittoon. Esimerkiksi Tom Rob Smithin esikoisromaani Lapsi 44 (2008) tapahtuu Stalinin ajassa ja nyhtää tarinaansa ainesta Andrei Tšikatilon tapauksesta. Tšikatilo, näennäisesti sivistynyt perheenisä, joka vuosina 1978-1990 murhasi 50 lasta ympäri Neuvostoliittoa, on innoittanut monia jännityskirjailijoita kuten Thomas Harrisia. Stalinin aika ja poliittinen terrori toimivat Smithin dekkarissa lähinnä lavasteina, eikä neuvostohistorian tarjoamista draamallisista mahdollisuuksista saada otetta.

Suomalaisessa kirjallisuudessa on toisin. Neuvostoliitto on noussut 2000-luvulla eräänlaiseksi suureksi aiheeksi, jota on setvitty proosassa. Monia näistä romaaneista on kovasti huomioitu julkisuudessa. Osin kyse on ollut viime vuosina vaikuttaneesta historiallisten romaanien buumista, mutta ei pelkästään. Selvästi aiheelle on ollut suorastaan sosiaalinen nälkä ja jano.

Historialliset romaanit ovat usein suosittuja aikoina, jolloin syystä tai toisesta etsitään ratkaisua menneisyydestä. Kyse ei välttämättä ole siitä, että nykyhetki ristiriitoineen olisi liian vaikea kuvattavaksi. Parhaimmillaan historiallisissa romaaneissa käsitellään vaiettuja aiheita ja kansallisia traumoja. Monet Neuvostoliittoon liittyvät nykyromaanit käsittelevät suomensukuisten vähemmistöjen kohtaloita suuressä sosialistisessa itänaapurissa. Näin ne myös eräällä tavalla heijastavat 2000-luvulla alkanutta kansallismielistä aaltoa suomalaisessa kulttuurissa.

Anita Konkan Musta passi (2001) on nykypäivän havaintoja ja kirjailijan inkeriläissyntyisen sedän tarinaa Neuvostoliitossa yhdistelevä metafiktiivinen teos. Sedän pakoretkien mukana kuljetaan ympäri laajaa Neuvostomaata Novosibirskin rakennustyömailta sirkukseen Groznyissa.

Jari Tervon romaanitrilogia Myyrä (2004), Ohrana (2006), Troikka (2008) sukeltaa Suomen ensimmäisen tasavallan poliittiseen historiaan. Romaanien juonikuvioiden pääosassa ovat suhteet Neuvostoliittoon. Tervon kevytmodernismissa käytellään näkökulmatekniikkaa ja epäluotettavia kertojia. Trilogia luo kaunokirjallisen tulkinnan itsenäisyyden ajan historiasta, suomettumisesta, idänsuhteista, vakoilusta ja suomalaisista kommunisteista. Kommunismi on ideologia, jonka kanssa Tervon päähenkilöt ja heidän vastinparinsa käyvät sylipainia. Suomen ensimmäisen tasavallan militaristisia, ääärikansallisia tai fasistisia virtauksia sitä vastoin ei problematisoida.

Teoksista Ohrana sijoittuu selvimmin Neuvostoliittoon ja on myös trilogian vahvin teos. Siinä Tervo malttaa jättää kielelliset nokkeloinnit ja puolivillaisen poikahuumorin – eräänlaisen tavaramerkkinsä – vähemmälle ja luottaa tarinan voimaan. Romaani kuvaa sisällissodassa 1918 punakaartissa taistelleiden suomalaisten vaiheita Leningradissa ja suunnitelmaa salamurhata marsalkka Mannerheim. Uusimmassa romaanissaan Matriarkka (2016) Tervo kirjoittaa inkeriläisistä ja heidän Neuvostoliitossa kokemastaan vainosta, jonka takia kansa käytännössä lakkasi olemasta.

Sofi Oksasen näytelmä Puhdistus (2007) ja sen aiheilta kirjoitettu samanniminen romaani (2008) jatkavat jo alkanutta Neuvostoliiton käsittelyä. Näytelmään verrattuna romaani on melko erilainen: lajinvaihto on tuottanut uuden teoksen siinä mielessä, että samoista henkilöistä romaani kertoo eri tarinan eri painotuksin.

Virolaistaustainen Oksanen käsittelee äitinsä suvun vaiheita neuvosto-Virossa jo esikoisromaanissaan Stalinin lehmät (2003). Neuvosto-Viro on esikoisessa kuitenkin vain sivuteema ja pääosassa naisiin kohdistuvat kulttuuriset vaatimukset ja niiden aiheuttama psyykkinen kärsimys.

Puhdistus veistelee tarinan vaietusta traumasta. Psykohistoriallisen kertomuksen propelleina pyörivät kateus, heikkous, viha ja petos. Teoksen päähenkilöiden Aliiden ja Zaran kohdatessa törmäävät aikakaudet, 1990-luku ja Aliiden muistojen vuodet 1936-50, jolloin Eesti menetti itsenäisyytensä. Ovatko naisten kohtalot sittenkään kovin erilaisia?

Sisarusten välistä kateutta käsittelevän tarinan läpi romaani näyttää NKVD:n terrorin miehitetyssä Virossa. Terrorin logiikka ajaa petokseen. Aliide uhraa sisarensa ja valitsee pelastajakseen fanaattisen kommunistin Martinin. Silti hän piilottelee metsäveli Hansia ja haluaa omistaa tämän. Romaani näyttää Aliiden syyllisyyden, vainoharhan, pelon ja valheessa elämisen sykkeen, joka ei neuvostoaikana koskenut vain yksilöä, vaan koko yhteiskuntaa.

Henkilötaustat avautuvat romaanissa syvemmin kuin näytelmässä, joka kärsii eräänlaisesta asetelmallisuudesta. Tätä ei romaanissakaan täysin vältetä: niin Stalinin ajassa kuin teoksen nykyhetkessäkin venäläiset henkilöt ovat vain pahoja, virolaiset pääsääntöisesti hyviä.Naisiin kohdistuva sorto on usein seksuaalista väkivaltaa, Oksanen muistuttaa. Stalinin terrori vertautuu nykyajan seksiorjabisnekseen. Teemana naisten alistaminen nostaa teoksen yleisinhimilliselle tasolle.

”Puhdistus” viittaa sekä Stalinin puhdistuksiin, että moraaliseen puhtauteen ja saastaan - henkilökohtaiseen ja yhteiskunnalliseen historian selvitystyöhön. Romaani pureutuu Viron historian kipupisteisiin, mutta puhkoo myös suomettumisen ajan patoumia lahden tällä puolen. Toisin kuin näytelmässä romaanin Aliide ikään kuin lunastaa pahat tekonsa pelastamalla Zaran. Loppuun sijoitetut fiktiiviset KGB:n asiakirjat heittävät silti kylmää vettä lukijan niskaan. Tuleeko lunastusta sittenkään?

Oksasen seuraava romaani Kun kyyhkyset katosivat (2012) jatkaa Viron lähihistorian käsittelyä. Nyt seurataan kameleonttimaista psykopaattihahmoa Edgar Partsia vuosina 1930-1960. Ajanjakso ulottuu itsenäisestä Virosta neuvostomiehitykseen, saksalaismiehitykseen ja uuteen neuvostomiehitykseen. Mukana ovat Siperian kyyditykset ja vastavallankumouksellinen toiminta. Parts aloittaa metsäveljissä, jatkaa saksalaisten juoksupoikana ja päätyy neuvostohallinnon yhteysmieheksi. Tilaa saa myös Partsin vaimo Juudit, joka rakkaudettoman avioliiton ja sattumuksien kautta päätyy saksalaisupseerin leikkikaluksi.

Oksanen piirtää kiinnostavia kuvia ihmisistä ääritilanteissa. Romaani sortuu kuitenkin materiaalin liiallisuuteen ja opettavaisuuteen. Ikään kuin kirjailijalla olisi ollut halua kertoa kaiken neuvostovakoilusta ja propagandan tehtailusta. Juonenkuljetuksen pikkunäppärissä käänteissä moni henkilöhahmo jää paperiseksi. Virolaisklassikko Raimond Kaugver on lisäksi käsitellyt samoja teemoja romaanissaan Neljäkymmentä kynttilää (1966) ja tehnyt sen Oksasta paremmin. Kaugverin romaanin sankari on Oksasen teoksen päähenkilön vastakohta: Viron historian hiidenkirnussa hän ei halua taipua yhdenkään valtajärjestelmän juoksupojaksi.

Oksanen sai Puhdistuksesta Finlandia-palkinnon vuonna 2008 ja imuroi samana vuonna lähes kaikki muutkin kirjallisuuspalkinnot. Kyse tuskin oli pelkästään siitä, että romaani oli niin tasokas. Aiheella ja erityisesti sen käsittelytavalla selvästi oli tilausta. Oksasen psykohistoriallinen, realismista ja kevytmodermista ammentava tapa rakentaa teoksensa selvästi puhutteli suurta yleisöä.

Ja kuitenkin esimerkiksi Arvi Pertun romaani Papaninin retkikunta (2006) on eräässä mielessä kiinnostavampi ja moniulotteisempi teos kuin Puhdistus. Pertun romaanissa luodaan tragikoominen katsaus stalinistiseen terroriin Neuvosto-Karjalassa. Ennen muuta käsitellään amerikansuomalaisia, jotka valheellisen propagandan houkuttelemina muuttivat 1930-luvun alussa kymmenintuhansin Karjalaan sosialismin rakennustyöhön.

Papaninin retkikunta on tutkielma totaalisen vallan mekanismeista ja jännitysromaanipastissi. Ilmestyessään melko vähälle huomiolle jäänyt romaani on myös postmodernin ironian sovellus ja läpivalaisu: totalitaarisessa yhteiskunnassa sanat ovat ainakin yhtä vaarallisia kuin teot, ja lopulta vain kuvitelmat ja valhe ovat veristä totta. Romaanin päähenkilö Jaakko (Jack) Petterson on kirjailijaliiton lehden toimitussihteeri, joka kirjoittelee omaa romaanikäsikirjoitusta Karjalan metsäsissikapinan vuosilta; käsikirjoituksesta on sijoitettu otteita Papaninin retkikunnan sisään. Lapsellinen, pyrkyröivä, pelkurimainen ja seksuaalisesti turhautunut Jaakko on melko epäluotettava kertoja. Jaakon näyissä kulkee musta Buick, salaperäinen femme fatale Ellen, älykköravintolan jazz soi Petroskoin yössä, ja vodkaa juodaan kuin viimeistä päivää.

Jaakko himoitsee Elleniä, jonka hän liittää NKVD:n kotikäynteihin ja pidätyksiin. Jaakon sadomasokististen fantasioiden kieppuessa ei ole selvää mikä on vainoharhaa ja mikä totta. Perttu osoittaa hyvin, ettei totalitarismissa edes todellisuuskäsitys ole turvassa. Kun valheesta tulee totta, ja totuudesta rikos, avautuu mielettömyyden ikkuna minä hetkenä tahansa arkielämän keskelle.

Mustanhumoristisen romaanin hirtehisimpiä kohtauksia on kuvaus neuvosto-Karjalan kirjailijaliiton kokouksesta, jossa tuomitaan ”kansanvihollisia”: kaikki pyrkivät pelastamaan oman nahkansa toinen toistaan absurdimmalla tavalla. Perttu näyttää myös Oksasta selvemmin, ettei totalistarismissa ole sankareita. Totaalinen valta korruptoi ja tuhoaa absoluuttisesti. Edes uhrit eivät aina ole viattomia, sillä he ovat saattaneet ilmiantaa toisia.

Katri Lipsonin 1980-luvun Murmanskiin sijoittuva romaani Kosmonautti (2008) on kiinnostava poikkeus siinä mielessä, että se ei juuri pyri hyödyntämään poliittista aineistoa. Sivujuonteena neuvostovalta tosin pyrkii romaanissa käyttämään kosmonautin urasta haaveilevan pojan tarinaa propagandasssaan. Pääasiassa romaani on taitava modernistinen, omastamme poikkeavaan yhteiskuntaan sijoitettu rakkaustarina.

Rosa Liksomin Hytti nro 6 (2011) palaa tavallaan kirjailijan nuoruuden novellikokoelman Väliasema Gagarin (1987) linjoille, mutta erilaisin painotuksin. Romaani on sommittelultaan yksinkertainen, mutta onnistuneesti pelkistetty. Nuori suomalainen nainen on Siperian junassa matkalla Moskovasta Mongoliaan. Pääosaan ei kuitenkaan nouse nainen, vaan hänen sattuman sanelema matkatoverinsa, keski-ikäinen äijä nimeltä Vadim: juoppo, kusipää, vaimonhakkaaja, sovinisti, rasisti ja armoton jutunkertoja. Siperian junan välietappien myötä ohi liukuu Neuvostoliitto ja sen kulahtanut, absurdi todellisuus: arkipäivässä leijuva väkivalta, rähjäinen infrastruktuuri, elintarvikepula jonoineen, loputtoman villi luonto, ekologiset ongelmat. 

Nainen löytää Venäjältä myös paljon kauneutta. Hän tekee tarkkoja havaintoja neuvostoelämästä. Matkatoveri Vadim juopottelee ja rivostelee, mutta tämä on kuvattu liioitellusti, venäläisen satiirin perinteiden mukaisesti. Välillä tyttö muistelee Moskovaa ja siellä odottavia monimutkaisia ihmissuhdekuvioita. Moskova näyttäytyy romaanissa turgenjevilaisena kuvaelmana, karkeana ja eksoottisena remeltävän muun Neuvostoliiton vastakohtana.

Matkatoveri Vadim kasvaa romaanin myötä eräänlaiseksi Neuvostoliiton metaforaksi: tylyksi ja paskamaiseksi mutta lopulta ystäväksi ja toveriksi. Romaanista kasvaa nurinkurinen rakkaudentunnustus:

”Tyttö mietti miten hän saattoi rakastaa tuota outoa maata, sen nöyrää arkista, tottelevaista, kapinoivaa, mistään piittaamatonta, kekseliästä, kärsivää, kohtalonuskoista, ylpeää, kaikki tietävää, vihantäyteistä, murheellista, iloista, epätoivoista, tyytyväistä, alistunutta, rakastavaa, sitkeää ja vähään tyytyvää kansaa”.

Ollaan siis venäläinen älymystön ikuisen dilemman ääressä. Valta on kauheaa, mutta kansa kelvollista. Mitä on tehtävä?

Katja Ketun romaani Yöperhonen (2015) on aikuisten satu tai paremminkin kummitustarina. Teos toistaa ja varioi Ketun aikaisempia kertomuksia. Menestysromaanista Kätilö (2011) tuttu Titovkan vankileiri on nyt Vorkutan työleiri Komin hiilikaivoksilla. Gulag-leirillä hillutaan vuosikymmeniä 1930- luvulta 1950-luvulle.Villisilmäksi kutsutun silmävikaisen vanhanpiian tilalla on Villilintu, tyttö, joka menettää osittain kielensä ja puhekykynsä. Nykyajassa taas seurataan kuolleen isänsä perässä Marinmaalle kirmaavaa Vernaa, joka haluaa selvittää isänsä ja sukunsa kohtalon. Keinovalikoimaltaan teos on yksinkertainen: näkäkulmatekniikkaa löytyy, mutta sehän on nykyään lähes puuduttavuuteen asti käytetty keino.

Gulagin aikaiset vankileirikohtalot tietenkin limittyvät nykyaikaan. Romaanin tarinassa piisaa vallanhalua, alistamista, kostoa ja väkivaltaa. Suomalaisen Irgan kaksoisidentiteetti on jonkinlainen oivallus. Siinä miten nainen joutuu salaamaan todellisen minänsä marilaisessa kylässä tulee näkyviin sekä neuvostokokemus valheessa elämisestä, että marilaisvähemmistön toiseuden kokemus enemmistön keskellä. Oivallusta ei kuitenkaan kehitellä mihinkään. Irgan tausta loikkarina ja vankileirille päätyneenä naisena on kiinnostava ura. Neuvostoliittoon paenneiden suomalaisten punaisten ja itänaapuriin muuten eri syistä joutuneiden, repressoitujen suomalaisten kohtalot ovat pitkälti kirjallisuudessa vielä hyödyntämättä.

Vovan hahmossa romaanissa pilkataan Venäjän nykyjohtoa. Luonnollisesti Vova on kuvattu vallantäyteisenä törkimyksenä, raiskaajana, joukkosurmaajana ja peräti demonisena pahiksena, jota ohjaa paholaisjumala Keremet. Ilman huumoria ja ristiriitoja kuva ei ole. Vova paljastuu myös romaanin keskushahmojen sukulaiseksi.

Stalinistisesta terrorista ja Gulagista teos muovaa kummitusmaisen kuvan, joka on kuin suoraan keskiaikaisen demonologian käsikirjasta. Samalla Kettu hukkaa käsityksen todellisen neuvostoterrorin kammottavuudesta ja sen tarjoamat draamalliset mahdollisuudet.

Ketun romaanissa Neuvostoliitto – ja nyky-Venäjä – on lähinnä lavaste. Koska kyseessä on satu, kirjailija ei ole kaiketi yrittänytkään tavoittaa ajan ja paikan tuntua. Konkretian sijaan romaanin todellisuus rakentuu satujen tapaan väkevistä vastakohdista, jotka muistuttavat stereotypioita: Venäjä on hirveätä sortoa ja mätää. Marilaiset taas on kuvattu kansantarujen ”jaloina villeinä”. Kuvaan kuuluu suomalaisen naisen ja marilaisen karpaasin melodramaattinen seksikohtaus uhrilehdossa. Kliseissä kielikuvissaan ja orgasmien kuvailussaan kohtaus on kuin suoraan Regina-lehdestä. Koska kyseessä on satu, historiallisten faktojen väärä aikajärjestys, väärin kirjoitetut termit, ja tekstiin mausteeksi isolla sirottimella roimitut, väärin kirjoitetut venäjän sanatkaan eivät haittaa.

Neuvostoliitto tulee varmasti myös jatkossa toimimaan suomalaisen kirjallisuuden aineistolähteenä ja alustana, johon tukeutuen fiktiossa voidaan käsitellä erilaisia teemoja. Niin sanottu historian selvitystyö Neuvostoliittoon liittyen ei ole Suomessa lainkaan ohi, vaan pikemminkin alkamassa.

Ville Ropponen

maanantai 10. lokakuuta 2016

Verijälkiä erämaassa

Kansalaisjärjestöt vaalivat Gulagin muistoa Siperiassa.

Joskus kuulee väitteitä, ettei nyky-Venäjällä muisteta lainkaan stalinistista sortoa ja vankileirien saaristoa Gulagia. Ainakaan Tomskissa tämä ei pidä paikkaansa. ”Siperian Ateenana” tunnetun yliopistokaupungin keskustassa on NKVD:n vankilamuseo.

Tämä on Venäjällä ainutlaatuista. Yleensä sorron muistomerkit ovat syrjässä, tietää Vasili Hanevitš, museon johtaja ja Memorial-aktiivi.

Myös Tomskissa joukkoteloituspaikka Kaštakin muistomerkki sijaitsee kaukana lähiössä. Kaštakissa ammuttiin vuosina 1937-1938 parikymmentätuhatta ihmistä.

Tomskin ytimeen, vastapäätä kaupungintaloa, onnistuttiin kuitenkin jo neuvostoaikana 1989 perustamaan poliittisen sorron museo. Se oli ensimmäinen laatuaan Neuvostoliitossa. NKVD:n vankila sijaitsi rakennuksessa vuosina 1923-1944. Sittemmin rakennus oli asuintalo, joka sopivasti jäi tyhjilleen. 

Perestroikan vuosina Memorialilla oli sananvaltaa, ja järjestö sai Tomskin oblastin johdon tuen. Museon ensimmäinen näyttely avautui 1996.

Nyt NKVD-vankilamuseossa Siperian sydämessä laukkaa 60 000 kävijää vuodessa. Perusnäyttelyn lisäksi löytyy parin kuukauden välein vaihtuvia näyttelyitä.

Museo on myös tutkimuskeskus. Sinne kerätyssä sortopolitiikan uhrien arkistossa on 200 000 ihmisen tiedot.
 
– Internet-sivumme on kokonainen portaali. Sieltä löytää valtavasti aineistoa, Hanevitš myhäilee, näyttää läppäriltä pari vuotta sitten valmistuneita sivuja.

Isoisät ammuttiin 1937

Museojohtajan omassa suvussa on pakkosiirrettyjä puolalaisia. Hänen molemmat isoisänsä ammuttiin vuonna 1937. Oman suvun kohtaloiden selvittäminen saikin aiemman poliittisen taloustieteen opettajan vaihtamaan ammattia.
 
– Museotyö on merkinnyt minulle ikään kuin puhdistautumista siitä, että työskentelin osan elämääni neuvostojärjestelmän hyväksi. Halusin kertoa Siblagista.

Siblag (”Siperian leiri”) erosi useista muista leireistä siinä, että alueella oli valtavasti pakkosiirrettyjä ”kulakkeja” ja vähemmistöjä – jopa 20-kertainen määrä vankeihin nähden. Gulag-vankeja Siblagissa oli enimmillään 79 000.

Ihmiset siirrettiin seudulle kirjaimellisesti erämaahan. Leirit ja karkotettujen ”spetsposelokit” ('erityisasutus') piti rakentaa nollasta. Karkotettujen joukossa kuolleisuus usein olikin samaa luokkaa kuin Gulag-leireillä: 15 prosentin kuolleisuutta pidettiin normaalina. Vangit ja karkotetut pantiin rakentamaan tehtaita ja taloja, tekemään metsätöitä sekä kaivamaan kivihiiltä Kuzbassin alueella.
Nykyäänkin Tomskin, Novosibirskin ja Kemerovon oblastien asukkaista iso osa on vankien tai karkotettujen jälkeläisiä.

Moni uskoi ihanaan tulevaisuuteen

Hanevitš johdattaa meidät museon sisäpihalle. Se jää museorakennuksen ja entisen NKVD:n toimiston väliin – nyt toimistorakennuksessa on kuvaamataito- ja musiikkikoulu. Sisäpihalla tiedetään teloitetun ihmisiä. Uhrit myös haudattiin pihalle, siksi paikalla ei saanut neuvostoaikana kaivaa. Pihalta löydettiinkin 1990-luvulla uhrien jäännöksiä.

Nyt pihalla kohoavat virolaisten, latvialaisten, liettualaisten, kalmukkien ja puolalaisten vankien muistomerkit. Keskellä pihaa seisoo kookas muistokivi ja -kaari, jossa lukee ”Bolševistisen sorron uhrien muistolle”. Tällä halutaan Hanevitšin mukaan tähdentää, ettei kyse ole vain Stalinin uhreista.

Museon näyttelyn avulla voi seurata poliittisesti vainottujen kohtaloita 1920-luvulta aina 1980-luvulle. Viimeinen repressoitu oli liettualainen pappi ja opettaja Juotas Tamksavitšus, joka karkotettiin vuonna 1988 alueelle kolmeksi vuodeksi.
 
– Uskon, että neuvostojärjestelmä kesti niin pitkään siksi, että monet lahjakkaat ihmiset kannattivat sitä. Fanaatikot vakuuttivat ihmisille, että oli nykyhetkessä miten tahansa, tulevaisuudessa tulemme elämään ihanasti, ja liian moni uskoi, pohtii Hanevitš.

Hän lisää, että repressoitujen listaa pitäisi oikeastaan jatkaa.
 
– Vuonna 2010 entinen Tomskin kaupunginjohtaja Aleksander Makarov tuomittiin 12 vuodeksi työkoloniaan.

Virallisesti ei haluta muistella

Sisäpihan tuoreinta, kesäkuussa 2016 liettualaisvangeille pystytettyä muistomerkkiä edelsi tiukka keskustelu mediassa. Jotkut kommentaattorit vastustivat ”bandiittien” ja ”banderalaisten” muistomerkkejä, kun Baltian maissa ja Ukrainassa on vandalisoitu neuvostomonumentteja. Enemmistö silti kannatti muistomerkkiä, myös Tomskin vallanpitäjät.
 
Virallisesti Venäjällä ei kuitenkaan paljon haluta muistella Gulagia. Sorto painettaisiin mielellään jopa unohduksiin. Tämä johtuu siitä, että kyse oli oman hallituksen toimista omaa kansaa vastaan. Lisäksi oli terroria vähemmistöjä kohtaan, kokonaisten kansojen pakkosiirtoja. Vainoista selvinneet, heidän sukulaisensa, ja uhrien sukulaiset, haluavat kuitenkin ehdottomasti muistaa, Hanevitš vakuuttelee.

Tätänykyä museo saa pienen perusrahoituksen valtiolta, Tomskin oblastilta. Varoja tulee myös Memorialilta. Lisää silti tarvittaisiin. Museo on pieni, sillä ei ole käytössään edes koko rakennusta, ja kirjasto ja elokuvasali puuttuvat.
 
– Meille ei anneta paljoa rahoitusta, jotta vallanpitäjiä ei luultaisi Gulagin muiston suosijoiksi, kokonaan he eivät silti voi tai edes halua sulkea museota, selostaa Hanevitš ristiriitaista suhtautumista. Hän uskoo, ettei tilanne helposti muutu.
 
– Poliittinen valta on jähmettynyt, ja vaalitkin ovat nykyään lähinnä muodollisuus.

Muistot yhä tuskallisia

Pari vuotta sitten myös Novosibirskissä haluttiin Tomskin tapaan avata museo entiseen NKVD:n vankilaan. Viime vuosikymmenet talossa oli toiminut mielisairaala. Rakennus oli pahoin rapistunut ja tuomittu purettavaksi.
Järjestimme tapaamisia kaupunginjohdon ja rakennusyhtiön kanssa, mutta kukaan ei kannattanut museohanketta, harmittelee Sergei Krasilnikov, yliopistotutkija ja Memorial-aktiivi.

Entinen vankilarakennus kaupungin keskustassa jyrättiin ja paikalle pystytettiin asuintalo vuonna 2014. Seisomme Narymskojen puistossa, josta on näköala kyseiselle talolle.

Vieressä nyökyttelee Gennadi Tšitšurinin, Kolokol-järjestön edustaja ja entinen Gulag-vanki. Tšitšurinin isä ammuttiin vuonna 1937 pojan ollessa vuoden ikäinen. Hän itse sai myöhemmin tuomion ”vastavallankumouksellisen jälkeläisenä”. Omasta leiriajastaan 80-vuotias Tšitšurinin ei halua puhua. Kysyttäessä hän on puhjeta itkuun, niin tuskallisia ovat muistot.

Puistoon saatiin sentään pystytettyä muistomerkki Gulagin uhreille. Muistomerkin kivi on peräisin Iskitimistä, Siblagin kovan kurin rangaistusleiriltä nro 4.

Jättiläisen askel kaakkoon, jonka sähköjuna taittaa tunnissa, ja olemme tomuisessa Iskitimissä. Kaupungin laitamilla kenottaa Ložokin kylä, jossa aikoinaan sijaitsi pahamainen rangaistusleiri.

Nyt keskellä kahisevaa koivumetsikköä sojottaa ortodoksinen kirkko, jonka poskessa puron partaalla on katettu lähde. Tarun mukaan lähde puhkesi, kun rangaistusleirissä teloitettiin pappeja: lähde on pyhä.

Horisontin takana soljuu mahtava Obvirta. Tällä kohtaa se on leveä kuin meri: vastarantaa ei näy.

Ville Ropponen


Fakta
Memorial on vuonna 1989 perustettu kansainvälinen järjestö, joka pyrkii selvittämään ja dokumentoimaan neuvostoterrorin uhrien muistoa. Memorial ottaa kantaa myös Venäjän nykyiseen ihmisoikeustilanteeseen. Järjestö toimii lisäksi monessa entisessä neuvostotasavallassa.
Kolokol on vuonna 2002 perustettu järjestö, joka pyrkii vaalimaan poliittisen sorron uhrien muistoa Venäjällä.
Tomsk on nimikkoalueensa keskuskaupunki, siellä on 524 000 asukasta.
Venäjän kolmanneksi suurin kaupunki Novosibirsk on nimikkoalueensa keskus, siellä on 1,5 miljoonaa asukasta.
Tomskin NKVD:n vankilamuseon internet-sivu: www.nkvd.tomsk.ru


Teräkseen taittuneet modernismin sarvet

  Georgialaiset modernistit uudistivat taidetta 1900-luvun alussa. Taivaansinisten juomasarvien tarjoama pulppuava malja virkisti kirjallist...