lauantai 16. syyskuuta 2017

Suuren idän essee on ilmestynyt

Tuore nonfiktioteokseni Suuren idän essee on ilmestynyt.




Lainaus kustantajan sivuilta:

"Ville Ropposen Suuren idän essee on villisti kieppuva nojatuolimatka ajassa ja tilassa halki entisen Neuvostoliiton. Liikkeessä Tallinnasta Almatyyn ja Siperiasta Kaukasiaan Ropponen ruotii kirjallisuutta ja aatehistoriaa, elokuvaa ja nykyhetken ideologioita. Kirjassa selviävät suomalaisten suhde itänaapuriin, Aral-järven kohtalo, se kuka on Kazakstanin isoin ihminen ja tuhannet muut asiat. Teosta lukemalla selviävät myös nyky-Venäjän aatekiemurat.

Nonfiktio-teoksen kokeellinen rakenne heijastelee suuren ja mahtavan monihaaraisuutta. Ropponen sekoittaa teoksessa faktaa ja fiktiota, tunnustuksellisuutta ja houreita, kirjallisuusanalyysia, matkakertomusta ja haastattelua. Reportaasi yhtyy runouteen ja dialogi faktapohjaiseen epiikkaan. Ropposen nonfiktioteoksen jälkeen suomalainen esseistiikka ei enää ole ennallaan".

Teosta voi tilata tämän linkin takaa: http://www.savukeidas.com/tuote/ville-ropponen-suuren-idan-essee/

Siirtymäkauden syvämietteistä tulevaisuuteen

Ville Ropponen

Vladimir Jermakov: Tolstoin varjo. Ahdistuksen ja toivon esseet.
Suomennos ja esipuhe Marja-Leena Mikkola.
Idiootti. 152 s.

Esseitä voi kirjoittaa monella tavalla hyvin. Loistavan esseen ominaisuuksiin kuuluu usein keveys, tiiviys, iskevyys sekä ajatuksen vapaa siirtymä konkreettisen ja abstraktin, yksityisen ja yleisen välillä. Näitä ominaisuuksia riittää Vladimir Jermakovin (s. 1949) esseekokoelmassa Tolstoin varjo. Jermakov kirjoittaa mestarillisesti venäläisen kulttuurin syväjuonteista ja tilanteesta juuri nyt. Tämä on ehkä kiinnostavinta esseistiikkaa, mitä Venäjältä on tullut vuosikausiin.

Jermakovin polttopisteessä on Neuvostoliiton ja uuden Venäjän välinen siirtymäkausi. Ja onko tuo siirtymäkausi edes päättynyt? Esseet on kirjoitettu vuosina 2001-2015. Usein niissä pureudutaan venäläisyyden tilaan jonkin siirtymäkautena tärkeän kirjailijan kautta. Jermakov pohtii kadotettua metafysiikkaa, Venäjän historian tarkoitusta ja kansallista ideaa sekä kirjailijan erityisroolia venäläisessä kulttuurissa.

Harvakseen julkaiseva Jermakov on saanut Maksim Gorkin palkinnon vuonna 2011. Aiemmin häntä ei ole suomennettu.

Jermakovin esseistä väreilee ajattelu. Ne on ajateltu selkeästi. Ja silti ne eivät tyhjene yhdellä lukukerralla. Kiitos kuuluu myös Marja-Leena Mikkolan hienolle suomennokselle. Onneksi meillä on hänenkaltaisiaan venäläisen kulttuurin syvätuntijoita. Mikkolan esipuhe johdattaa Jermakovin ajatteluun, jonka avainkäsitteitä ovat metafysiikka ja venäläisen kulttuurin vanhat vastinparit slavofiilisyys ja länsimielinen zapadnikkilaisuus. Jermakovin mukaan näitä vastaavat nykyään konservatiivisuus ja liberaalisuus. Vastakohtia ei silti tule käsittää yksioikoisesti. Jermakov tuntuu asemoituvan niiden välille.

Kokoelman nimiessee kohdistaa polttopisteen Tolstoin metafysiikkaan. Inhimillinen tietoisuus on arvoitus, ja tällä arvoituksella on metafyysinen luonne. Ellei tätä käsitä, ei voi tunnustaa ihmiseen sisältyvää moraalista lakia. Ja moraali on nyt Venäjällä erityisen tärkeää maan eettisen perustan liikkuessa. Esseissä kaikuvat Venäjän älymystön perinteiset kysymyksenajattelut, humanismi, joka säilyi läpi neuvostoajan undergroundissa tai ”sisäisessä emigraatiossa”.

Jermakov kritisoi kulutusyhteiskuntaa ja teknosfääriä, joista on tullut itseisarvoja läntisen teollisen sivilisaation kehitykselle. Konsumerismin, hedonismin ja materialismin voittaminen vaatii henkistä lujuutta. Ekologisen kriisin selättäminen tarvitsee tietoisuuden muuttumista. ”Välineellisen järjen kritiikissään” Jermakov tuntuu soveltavan romantiikan paradigmaa Samantyyppisiä pohdintoja on esittänyt Vladimir Sorokin. ”Meillä on epäilemättä kosmiset päämäärät sen sijaan, että ideana olisi mukavuus ja uusintaminen. Emme ole ’lihasta tehtyjä koneita’”, Sorokin on kirjoittanut.

Jermakovin esseet ovat tavallaan hyvin venäläisiä. Niissä tuntuu myös mannermaisen filosofisen idealistisen esseistiikan vaikutus. Suomalainen essee taas tuntuu saaneen enemmän vaikutteita anglosaksisesta empiristisestä perinteestä.

Jermakov vetelee suvereenisti laajoja aatehistoriallisia ja semanttisia kaaria. Hän käyttelee käsitteitä kuin eläviä olentoja. Abstraktimpien tekstien vastapainona ovat lihallisemmat esseet Vysotskista, Okudžavasta, Brodskysta ja Strugatskyn veljeksistä. Näitä kirjailijoita Jermakov tarkastelee vastarinnan ja vaihtoehdon ääninä neuvostotodellisuudessa, mutta myös vasten sivilisaatiokriittisiä kysymyksiä.

Muodon tasolla kokoelman paras teksti on essee Sergei Dovlatovista. Jermakovin käsittelyssä Dovlatov on aatteeton toisinajattelija. Proosassaan Dovlatov yhdistää venäläisen kirjallisuuden arkkityyppejä ja kuvaa suuren pienen neuvostoihmisen siirtymistä yhdestä aikakaudesta toiseen.

Useassa esseessä Jermakov ruotii ”Venäjän ideaa”, jota valtavassa maassa on toistuvasti etsitty. Harvoin olen lukenut näin oivaltavaa pohdintaa aiheesta. Jermakov määrittelee Venäjän ”idiokratiaksi”, valta oikeutetaan aina jollain suurella idealla. Maksimalistista venäläistä luonnetta ajaa eteenpäin idean asettama sisäinen ja ulkoinen pakko. Viimeksi vallankumouksellinen sosialismi lähti johdattamaan Venäjää uuteen Jerusalemiin, mutta päättyi Andrei Platonovin Tševenguriin. Jermakov myös ruoskii armotta ”venäläisyyden jatkuvaa identiteettikriisiä”. Pystyykö Venäjä ensimmäistä kertaa tulemaan maaksi, joka kunnioittaa itseään kantamatta huolta kunnioittavatko sitä muut, hän kysyy. Jermakov palaa monta siihen, ettei muu maailma halua kuulla ”Venäjän erikoislaadusta”.

Platonovin Jermakov määrittelee oivaltavasti kirjailijaksi, joka ikään kuin häivytti yksityisen ja omaksui yhteisen tietoisuuden. Jermakovin tulkinnassa Platonovista muovautuu tavallaan kommunismin filosofi ja teologi, joka teoksissaan ilmaisi vallankumousutopian metafysiikkaa.
Kokoelman päättävässä esseessä Jermakov analysoi meillä lähes tuntemattoman Olga Sedakovan lyriikan ulottuvuuksia. Samalla hän määrittelee myös käsityksensä intellektuellin roolista yhteiskunnassa. Jermakov on samaa 1970-lukulaisten sukupolvea kuin Sedakova. Hän pohtii 1970-luvun henkistä ilmapiiriä, jolloin ”vapauden laboratorio ei ollut underground vaan yliopisto”.

Jermakovin taiteilija-ihanne on eräänlainen tutkijatyyppi: kulttuuriskandaaleista ja päivänpolttavasta hälinästä erillään pysyvä omalakinen ajattelija. Esseisti asuukin Venäjän sydänmailla, Orjolissa, poissa keskuksista.

Niinhän se on: matkalla lähikauppaan voi nähdä koko maailman, jos vain osaa katsoa.

Kritiikki on julkaistu Särö-lehden numerossa 31-32.


torstai 14. syyskuuta 2017

Vallaton vastuu/ Muistojen joukkotuhontaa


Vallaton vastuu

Emme voi valita sitä keneksi synnymme,
emme ihon- tai silmien väriä, etniteettiä, sukupuolta, vanhempien tulotasoa,
kieltä jonka opimme, sukupuolista suuntaustamme, kulttuuria johon kasvamme.
Kuinka kaikki voikin olla niin sekavaa ja samalla pakonalaista
- missä on valinnanvapaus?
Kaikesta huolimatta meidän on otettava vastuu
menneiden sukupolvien tekemisistä
ja tekemättä jättämisistä
olivatpa ne mitä hyvänsä.


Muistojen joukkotuhontaa

Kohtasimme verbaalisesti Katajanokan kärjessä.
Muistelimme Ruotsinsalmen meritaistelua, 
emme nähneet siinä mitään muisteltavaa.
Olin taas harjoittanut itseyteni, moneuksieni, ihmissuhteiden ja töideni joukkotuhontaa
päiväkaupalla harppuunoiden, syvyyspommien, vodkapullojen ja raskaan veden avulla.
Idässä ja lännessä harjoiteltiin sotaa.
Poliitikot harjoittelivat rauhanpuheitaan.
Kohtasimme puolueettomalla maalla. Olimme vaiti.
Naurulokit ilmoittivat kantansa välittömästi.
Poliitikot harjoittelivat rauhanpuheitaan, me tiesimme paremmin.
Sota on liian kallista viihdettä.
Meidän täytyy tyytyä muistojen joukkotuhontaan.

maanantai 11. syyskuuta 2017

Georgialainen ravintola turvapaikkana

Georgialaiset ravintolat ovat aina toimineet minulle turvapaikkoina. Niin kuin mistä? No, viheliäisestä maailmasta tietenkin. Arkirutiniinien kuolettavasta yskästä.

Varsinkin näin on ollut Venäjällä.

Georgialainen ravintola on ihmeellinen saareke sivistynyttä ja kunnollista ihmisyyttä keskellä neuvostokrapulastaan toipuvaa venäläisyyttä. Tämä voi kuulostaa rasismilta, mutta ei oikeastaan ole sitä, vaan yritys hahmottaa erilaisia henkisiä tiloja. Georgialaisessa ravintolassa – toisin kuin venäläisessä sisaressaan – on yleensä ruokalista kohdallaan ja kaikkea on mahdollista tilata. Elämän orgaaniset perusasiat eivät pistä heti silmään, vaan tila on puhdas, pöydät on pyyhitty, vessa on siivottu, siellä on paperia, käsienpesualtaassa on saippuaa jne. Tämä koskee toki lähinnä vertailua kohtuuhintaisten paikkojen välillä. Kalliimmat venäläiset paikat ovat kuin mitä tahansa globaalin maailmamme keitaita. Niissä presidenttien Putin ja Trump sopisi vierailla.

Georgialaisessa ravintolassa voi tilata salaatin saksanpähkinöillä, Tshahbilin kanalla, hatsapurin ja nauttia ne hiljaisuudessa kera lasillisen granaattiomenaviiniä. Ja kuvitella, että kaikki tapahtuu Georgiassa, tuossa ihmeiden maassa, jonka jumala tarinan mukaan valitsi ensimmäiseksi leposijakseen luomistyön jälkeen. Georgialaiset naiset ovat niin kauniita, ettei heihin voi edes koskea. Voi vain tervehtiä etäältä ja unelmoida, eikä unelmissa ole juurikaan amerikkkalaisen pornoelokuvan sykettä.

Ei juurikaan mutta toki on aina hieman, tai pikemminkin aivan muuta: seksuaalisuudessa piilee georgialaisten hämmästyttävä kannatus. Georgialaiset naiset ovat tulisia ja tummia, kohtalokkaita kaunottaria, miehet taas ratsastavat villeillä oreilla Kaukasuksella ja kirmaavat vuoristossa hörppien jogurttia.

Georgialainen ravintola on terveiden mielikuvien keihästämä keidas. Siellä juodaan Borzhomi-kivennäisvettä ja Saperavi-punaviiniä, josta itse Stalin piti – ja ihmeen vanhaksi hänkin sinnitteli.

Georgia on paratiisi maan päällä, eikä niitä maan päällä montaa ole, ja georgialainen ravintola on paratiisin siiveke, filiaali, fantasia kuplassa.

Miksi kirjailija kirjoittaa?

Menneinä aikoina ajateltiin, että kirjailija kirjoittaa esimerkiksi tyydyttääkseen mesenaattinsa intressejä, tyhjentääkseen sielunsa tai vastatakseen sosiaaliseen tarpeeseen.

Nykyään kirjailija kirjoittaa tietenkin tullakseen toimeen. Raadollisimmillaan tai parhaimmillaan tämä merkitsee rahan ansaitsemista. Sipilän Suomessa kirjoituspalkkioita leikataan, apurahahanat ehtyvät ja kaikesta työstä maksetaan entistä vähemmän.

Kirjailija valitsee aiheensa selvitäkseen mielikuvamarkkinoilla ja huomiotalouden nollasummapelissä. Hän kirjoittaa runoja herättääkseen mielikuvan kielellisestä ja ajatuksellisesta taituruudesta. Hän kirjoittaa esseitä osoittaakseen olevansa ylevämielinen. Hän kirjoittaa kokeellista proosaa ilmentääkseen valtavirran halveksuntaansa ja juhliakseen virtuoositeettiaan. Hän kirjoittaa konventionaalisia lukuromaaneja ja lehtijuttuja saadakseen lapsilleen juustoa leivän päälle ja itselleen keveät siivet subtropiikin aurinkorannoille. Hän kirjoittaa saadakseen mainetta, rahaa ja naisia tai miehiä. Parhaiten tämä onnistuu laillistamalla vallitsevia ajatussuuntia ja vallanpitäjien hellimiä käsityksiä.

Kirjailijoilla ei ole mitään erityisiä aiheita, teemoja tai kiinnostuksen kohteita, saati pakkomielteitä. He ovat kuin ketkä tahansa meistä, vain vähän luupäisempiä. Herkkyys on romantiikan mielleyhtymiä ja tv-sarjojen kuorrutetta. Todellisuudessa kirjailijat ovat paljon kylmempiä kuin talouspoliitikot tai bisnesmiehet: he operoivat ihmissieluilla.

Sosiaalinen tilaus kirjoittamisen taustalla on silkkaa soopaa, uusliberalistinen kapitalismi on jo kauan sitten osoittanut kaiken omalaatuisen yhteiskunnallisen ajattelun mahdottomuudeksi. Talouspuheen marinoima maailma on läpitunkematon kuin juusto.

Kirjailija kirjoittaa ehtymättömyyden tarpeesta. Juuri siksi hän on ikuisesti nuori.

Ville Ropponen

Teräkseen taittuneet modernismin sarvet

  Georgialaiset modernistit uudistivat taidetta 1900-luvun alussa. Taivaansinisten juomasarvien tarjoama pulppuava malja virkisti kirjallist...