torstai 12. lokakuuta 2017

Pitäisikö Lenininpuisto nimetä uudelleen? Kenties Maiju Lassilan mukaan?

Perussuomalaisesta puolueesta (PS) oudon kierosti kesällä eronnut Sininen tulevaisuus, nyttemmin Siniseksi puolueeksi ( saks. Das blaue party/ ven. Golubaja partija) supistunut ryhmä on tehnyt aloitteen Helsingin kaupunginvaltuustossa. Tai tarkemmin ryhmän kaksi edustajaa. ”Sampo Terho ja Jussi Niinistö kävivät Lenininpuiston kimppuun” otsikoi Helsingin Sanomat 12.10. juttunsa aiheesta. Eikä vielä mitään, parivaljakko haluaa nimetä puiston uudelleen ”Ukko-Pekan” mukaan.
Huomion keskittämistä täten Alppilassa värjöttelevään puistopahaseen voisi pitää surkuhupaisana, ellei se heijastaisi ajan henkeä. Ennen kuin jatketaan siihen, olisiko puiston nimen vaihdossa sittenkin järkeä, hengähdetään. Siis hetkinen, kuka ihmeen Ukko-Pekka?
Per Evind Svinhufvud tietenkin. No, kuka hitto hän sitten on? Niin, Svinhufvud ei tosiaan ollut vain Suomen ensimmäinen valtionhoitaja ja kolmas presidentti, kuten siniset persut asian ilmaisevat, vaan myös vuoden 1918 saksalaissuuntauksen johtajia, ”Suomen saksalainen kuningas”-hankkeen puuhamies ja melko autoritaarinen nationalisti, jonka asetus joulukuussa 1918 vapautti rikosoikeudellisesta vastuusta kaikki sisällissodan tai sen jälkiselvittelyjen aikana laittomiin teloituksiin ja muihin sotarikoksiin osallistuneet valkoiset. Suomalaisten fasistien kapinoidessa Mäntsälässä keväällä 1932 Svinhufvud piti kuuluisan radiopuheensa, joka sai nahkapäät rauhoittumaan ja keskittymään siitä lähtien pääasiassa keskinäiseen äkseeraukseen. Ukko-Pekan oma poika oli tiettävästi kapinallisten joukossa. Jatko-sodan aikana Svinhufvud tuki suur-Suomi aatetta.
En nyt puutu siihen onko kyseessä kokoomuksen kosiskelu, sillä seisoihan Svinhufvud juuri kyseisen puolueen riveissä. Voi olla, että näemme pian sinisten – tai ainakin sen torpedojen – sulautuvan kokoomukseen. Tärkeämpi kysymys on se, etteivät esitetyt perusteet Lenininpuiston nimen vaihtamiseksi sinänsä ole vääriä, niin ärsyttävää kuin onkin, että siniset ne esittävät, vaikka eivät he tietenkään ole perusteita itse ajatelleet. Jokainen historiaa syvällisemmin tunteva tietää, että Lenin oli väkivaltainen bolševikkipomo ja jollei hirmuhallitsija niin vähintään hyvin autoritaarinen johtaja, joka hyväksyi pöyristyttävän laajan sortopolitiikan ja puhdistukset.
On toki toinen kysymys täytyykö historiallisten paikkojen nimiä ylipäänsä muuttaa. Eikö Leninin nimen esiintymiselle Helsingissä ole historiallisia perusteita, oli miten tahansa, hänellä kun oli tietty vaikutus Suomen itsenäistymisessä, olivat motiivit mitkä tahansa ja niin pois päin. Tai jos historiallisten nimien muuttamisen linjalle lähdetään, niin onko se loputon suo? Eikö meillä ole muitakin kyseenalaisten henkilöiden, kuten vaikka tunnettujen rasistien mukaan nimettyjä paikkoja ja miksei näitä voisi myös nimetä uudestaan? Tulisiko esimerkiksi poistaa Lauri ”Tahko” Pihkalan patsas olympiastadionin läheltä sillä perusteella, että Pihkala osallistui sisällissodan 1918 aikana sotarikoksiin ja ”roturealisti” oli oikeuttamassa myös valkoisen armeijan punavankeihin kohdistamia mielivaltaisia teloituksia? Ja entä Mannerheimin patsas – onko marskikaan puhdas pulmunen?
Kuinka vain niin tietyt perusteet Lenininpuiston nimen muuttamiselle joka tapauksessa löytyy. Ei meillä ole Mussolininpuistoakaan, vaikka fasismi olikin sotien välisessä Suomessa yllättävän suosittu ideologia. Toisaalta ei siihen kai mitään lakia ole, etteikö diktaattoreita ja kansanmurhaajia saisi muistaa. Joka tapauksessa se on parempaa kuin unohtaminen.
Esitän kuitenkin vastaehdotuksen, sillä Ukko-Pekan puisto on täysin naurettava ehdotus. Millä nimellä Lenininpuistoa sitten pitäisi kutsua? Kenties Stalininpuistoksi? No, ei nyt sentään. Ollaan nyt kotimaisten kesken saunassa. Edvard Gyllinginpuisto olisi sekin ehkä vähän yliampuvaa, vaikka Gyllingiä voisikin Suomessa muistaa enemmän. Kenties puiston voisi nimetä naisen mukaan – vaikka Miina Sillanpään puistoksi?
Osuvin uusi nimi olisi kuitenkin – ei Algot Untolan – vaan Maiju Lassilan puisto.
Tämä eittämättä 1900-luvun alun suomalaisista kirjailijoista monipuolisin, kokeellisin ja tuotteliain toimi sisällissodan aikana Työmies-lehden päätoimittajana. Kirjoituksissaan pisteliäs kynä kehotti molempia osapuolia välttämään laittomia teloituksia ja terroria. Saksalaisten vallatessa Helsingin Lassila ei lähtenyt pakoon, koska ei katsonut tehneensä mitään väärää. Kuinkas sitten kävikään?
Kirjailijan laitonta teloitusta 21. toukokuuta 1918 saapui seuraamaan melko sekalainen seurakunta. Kustantajat kohtelevat toisinaan kirjailijoitaan epäreilusti, mutta harva tulee tarkkailemaan kirjailijan teloitusta. Lassilan kohdalla läsnä oli hänen kustantajansa Eino Railo. Lisäksi kirjailijat Kyösti Wilkuna, Toivo Tarvas ja Toivo T. Kaila saapuivat todistamaan kollegansa ja kilpailijansa listimistä. Tiettävästi saattovartiosotilaiden joukossa oli myös tuleva dadaistirunoilija Gunnar Björling. Niin innokkaita saattajat olivat, etteivät malttaneet odottaa saapumista ampumapaikalle Suomenlinnaan. Lassila heitettiin kesken matkaa veneestä ja varmuudeksi vielä kuula perään. Onnettoman kirjailijan ruumis kipattiin Santahaminan joukkohautaan, jonka päälle Suomen armeija sittemmin rakensi sikalan.
Ei, ei ja kolme kertaa kielto! Ei Ukko-Pekan turpeaa naamaa, eikä Leninin kaljua, vaan Maiju Lassilan puisto.

Ville Ropponen


Teräkseen taittuneet modernismin sarvet

  Georgialaiset modernistit uudistivat taidetta 1900-luvun alussa. Taivaansinisten juomasarvien tarjoama pulppuava malja virkisti kirjallist...